Oikeusaukko

Wikipedia
Loikkaa: valikkoon, hakuun

Oikeusaukko tarkoittaa, ettei valtion oikeusjärjestyksessä ole sellaista oikeusnormia, jonka perusteella jokin oikeudellinen kysymys voitaisiin ratkaista. Koska tuomareilla ja viranomaisilla on yleensä ratkaisupakko, tulee ratkaisuksi negatiivinen päätös, jos tapaukseen soveltuvaa normia ei ole. Tällaisissa tilanteissa käytetään seuraavia osittain päällekkäisiä periaatteita:

  • mitä ei ole kielletty, on sallittua
  • vaatimuksen tulee nojautua johonkin oikeusperusteeseen
  • viranomaisen toiminnan tulee perustua oikeusnormiin.

Tuomioistuin hylkää syytteen, jos tekoa tai laiminlyöntiä ei ole tarpeeksi selkeästi säädetty rangaistavaksi. Viranomainen puolestaan jättää toimenpiteen tekemättä, jos pitää itseään toimivallattomana normin puuttumisen vuoksi. Oikeusaukkoja ilmenee myös sellaisissa tapauksissa, että soveltuva sääntö löytyy, mutta se antaa epätyydyttävän ratkaisun. Tällöin esimerkiksi sääntöä laadittaessa ei ole osattu varautua siihen, että se kattaisi myös kyseessä olevan tapauksen. Tämä ei tarkoita, että oikeusaukoiksi nimitettäisiin kaikkia epätyydyttävinä pidettyjä oikeudellisia tilanteita.

Oikeusaukon täyttäminen tarkoittaa, että ratkaisija ei teekään negatiivista päätöstä, vaan päätyy jollakin perusteella toisenlaiseen ratkaisuun. Tällöin ratkaisija on etsinyt perustetta esimerkiksi ei-velvoittavista oikeuslähteistä, kuten koti- tai ulkomaisesta oikeuskirjallisuudesta. Hän tulee siten käyttäneeksi oikeusperiaatetta oikeuslähteenä. Ratkaisija joutuu pohtimaan sellaisia oikeusperiaatteita kuten kohtuus, oikeusvarmuus ja sopimusvapaus. Jos perusteet ovat erisuuntaisia, joutuu hän pohtimaan viime kädessä oikeusideologisia kysymyksiä. Ratkaisijan joutuessa näin jatkamaan lainsäätäjän työtä tulee pohdittavaksi myös se pidetäänkö sitä suotavana. Se taas on oikeusideologinen ja oikeuspoliittinen kysymys.

Katso myös[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  • Encyclopædia iuridica fennica, Suomalainen lakimiesyhdistys 1994–1999, ISBN 951-855-135-9, osa VII palstat 694–697