Nikola I

Wikipedia
Ohjattu sivulta Nikola I Petrović-Njegoš
Loikkaa: valikkoon, hakuun
Nikola I

Nikola I Petrović-Njegoš (Краљ Никола I Петровић Његош) (7. lokakuuta 1841 Njegoš, Montenegro2. maaliskuuta 1921 Antibes, Ranska)[1] oli Montenegron ruhtinas vuosina 1860–1910 ja kuningas 1910–1918. Hänen valtakaudellaan Montenegro sai itsenäisyydelleen kansainvälisen tunnustuksen vuonna 1878. Ensimmäisen maailmansodan aikana se kuitenkin miehitettiin, jolloin Nikolan oli lähdettävä maanpakoon. Hän oli Petrović-Njegošin suvun viimeinen hallitsija. Nikola I sai lempinimen Euroopan appiukko, kun hänen tyttärensä naitettiin eri maiden hoveihin.

Ruhtinas[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Nikolan vanhemmat olivat suurvoivodi Mirko Petrović-Njegoš ja Stana Martinović. Hän opiskeli vuosina 1858–1860 Pariisissa.[2] Hän oli lapsettoman setänsä, ruhtinas Danilo I:n kruununperijä.[1] Nikolasta tuli vain 18-vuotiaana Montenegron ruhtinas, kun Danilo kuoli salamurhan uhrina 13. elokuuta 1860. Nikola I oli vahva hallitsija, ja hän johti Montenegroa menestyksekkäissä sodissa Ottomaanien valtakuntaa vastaan vuosina 1862 ja 1876. Montenegro osallistui myös Venäjän–Turkin sotaan ja sen jälkeen vuoden 1878 Berliinin kongressi antoi Montenegron itsenäisyydelle kansainvälisen tunnustuksen.[1][2] Rauhansopimuksen seurauksena Montenegron alue kaksinkertaistui ja se sai yhteyden Adrianmeren rannikkoon. Venäjä ryhtyi tämän jälkeen tukemaan Montenegroa taloudellisesti ja sotilaallisesti.[1] Seuraavat vuodet maa nautti suhteellisesta rauhasta ja vakaudesta. Maa sai myös lehdistönvapauden ja rikoslain.

Nikola I nai vuonna 1860 Milena Vukotićin (1847–1923). He saivat seitsemän tytärtä ja kolme poikaa. Pojat olivat kruununprinssi Danilo sekä prinssit Mirko ja Petar.[2] Ovelana diplomatian taitajana Nikola järjesti tyttärensä puolisoiksi eri Euroopan maiden hoveihin. Vanhin tytär Zorka nai vuonna 1883 Serbian prinssi Petar Karađorđevićin, tosin hän kuoli vuonna 1890 ennen kuin hänen miehensä nousi valtaistuimelle. Toiseksi vanhin tytär Milica nai 1889 venäläisen suuriruhtinas Pjotr Nikolajevitš Romanovin. Kolmas tytär Stana nai ensin vuonna 1889 saksalaisen Leuchtenbergin herttuan ja avioeron jälkeen vuonna 1907 Venäjän suuriruhtinas Nikolai Nikolajevitš Romanovin. Neljäs tytär Elena nai 1896 Italian tulevan kuninkaan Viktor Emanuel III:n.[2][1] Viides tytär Anna nai 1897 saksalaisen ruhtinas Franz Joseph von Battenbergin.[2]

Nikola hallitsi melko yksinvaltaisesti, kunnes joutui vuonna 1905 hyväksymään ensimmäisen perustuslain säätämisen Montenegrolle. Hänen itsevaltainen hallintonsa herätti sen jälkeenkin vastustusta, ja vuonna 1907 hänet yritettiin murhata pommiattentaatilla Cetinjessä. Toisaalta Nikola pyrki tuomaan Montenegroon länsimaisia uudistuksia ja tapoja.[1] Hänen kaudellaan maan taloutta, kulkuyhteyksiä, oppilaitoksia ja oikeusjärjestelmää kehitettiin. Nikola oli kiinnostunut kulttuurista ja hän julkaisi 1890-luvulla useita runokokoelmia.[2]

Kuningas[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Nikola julistautui 28. elokuuta 1910 kuninkaaksi. Hän vei Montenegron mukaan ensimmäiseen Balkanin sotaan vuosina 1912–1913, mutta maa ei saanut hänen toivomansa suuruisia aluelaajennuksia.[1][2] Ensimmäisessä maailmansodassa Montenegro tuki Serbiaa Itävalta-Unkaria vastaan. Sotilaallisen tappion jälkeen Nikola I joutui tekemään tammikuussa 1916 erillisrauhan ja pakenemaan Italiaan Itävalta-Unkarin miehitettyä koko Montenegron.[1] Hän asettui sittemmin Ranskan Neuillyyn yhdessä pakolaishallituksensa kanssa.[3]

Ensimmäisen maailmansodan jatkuessa serbit saivat Montenegron pakolaishallituksen syrjäytettyä ympärysvaltojen keskinäisissä neuvotteluissa, eikä sen edustajia kutsuttu lainkaan Pariisin rauhankonferenssiin.[3] Maailmansodan päätyttyä Serbia miehitti Montenegron alueen ja Podgoricaan kutsuttiin Montenegron kansalliskokous, joka julisti 26. marraskuuta 1918 Nikolan syrjäytetyksi valtaistuimelta ja hyväksyi Montenegron yhdistämisen Serbian kanssa. Montenegro menetti näin itsenäisyytensä, ja siitä tuli osa uutta Jugoslavian valtiota.[1][3] Kansannousu liittoa vastaan murskattiin.

Nikola asui loppuikänsä maanpaossa Ranskassa, mutta pitäytyi kuolemaansa saakka vaatimuksessaan Montenegron kruunuun. Hän kuoli vuonna 1921 Ranskan Antibesissa, jossa myös kuningatar Milena kuoli kaksi vuotta myöhemmin. Nikolan kuoltua vaatimus Montenegron kruunuun siirtyi hänen vanhimmalle pojalleen Danilolle, joka kuitenkin luopui jo kuuden päivän kuluttua asemastaan 11-vuotiaan veljenpoikansa Mihailin hyväksi.[3] Kuningas Nikola haudattiin Italiaan. Vuonna 1989 Nikolan, kuningatar Milenan ja kahden heidän kahdestatoista lapsestaan ruumiit siirrettiin Montenegroon.

Muuta[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Suomen historiaan Nikola I liittyy mielenkiintoisella tavalla: hän tilasi saksalaiselta telakalta kaksi erikoista saattaja-alusta huvipurtensa vartijoiksi, muttei pystynytkään maksamaan niitä; sukulainen Aleksanteri III lunasti purret ja lokakuun vallankumouksen jälkeen purret jäivätkin Suomeen, missä niistä tuli uuden valtion laivaston merkittävä osa nimillä Klas Horn ja Matti Kurki.

Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  1. a b c d e f g h i Nicholas I (englanniksi) Encyclopædia Britannica Online Academic Edition. Viitattu 27.5.2014.
  2. a b c d e f g Nordisk familjebok (1913), s. 1001–1002 (ruotsiksi) Runeberg.org. Viitattu 27.5.2014.
  3. a b c d Nordisk familjebok, täydennysosa (1925), s. 754–755 (ruotsiksi) Runeberg.org. Viitattu 27.5.2014.


  Edeltäjä:
Danilo I
Montenegron hallitsija
18601918
Seuraaja:
Danilo
(maanpaossa)