Natriumheksafluorisilikaatti
| Natriumheksafluorisilikaatti | |
|---|---|
 |
|
| Tunnisteet | |
| CAS-numero | |
| PubChem CID | |
| Ominaisuudet | |
| Molekyylikaava | Na2SiF6 |
| Moolimassa | 188,07 |
| Ulkomuoto | Valkoinen kiteinen aine[1] |
| Tiheys | 2,68 g/cm3[1] |
| Liukoisuus veteen |
7 g/l (25 °C) 24,6 g/l (100 °C)[1] |
Natriumheksafluorisilikaatti (Na2SiF6) on natrium- ja heksafluorisilikaatti-ionien muodostama epäorgaaninen ioniyhdiste. Yhdistettä käytetään muun muassa veden fluorauksessa ja lasin valmistuksessa.
Ominaisuudet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Natriumheksafluorisilikaatti on huoneenlämpötilassa valkoista kiteistä ainetta. Yhdiste liukenee vain hieman kylmään veteen ja sen liukoisuus kasvaa lämpötilan noustessa. Kuumennettaessa yhdiste hajoaa natriumfluoridiksi ja piitetrafluoridiksi. Vahvojen happojen kuten rikkihapon vesiliuokset reagoivat natriumheksafluorisilikaatin kanssa muodostaen natriumfluoridia, natriumsuolaa ja piidioksidia.[1][2]
- Na2SiF6 → 2 NaF + SiF4
Valmistus ja käyttö[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Natriumheksafluorisilikaattia voidaan valmistaa neutraloimalla fluoripiihappoa natriumkarbonaatilla tai fluoripiihapon ja natriumkloridin välisellä reaktiolla. Jälkimmäisessä tapauksessa natriumheksafluorisilikaatti saostuu huonon vesiliukoisuutensa vuoksi ja voidaan erottaa suodattamalla. Kolmas tapa valmistaa yhdistettä on natriumfluoridin ja piitetrafluoridin välinen reaktio.
- H2SiF6 + Na2CO3 → Na2SiF6 + CO2 + H2O
- H2SiF6 + 2 NaCl → Na2SiF6 + 2 HCl
- 2 NaF + SiF4 → Na2SiF6
Natriumheksafluorisilikaatin pääasiallinen käyttökohde on veden fluoraus, mihin sitä käytetään erityisesti Yhdysvalloissa. Muita käyttökohteita ovat hyönteisten- ja tuhoeläinten hävitys, lasin etsaus ja emalien valmistus, berylliumin ja tinan elektrolyyttisessä valmistuksessa apuaineena ja piitetrafluoridin ja synteettisen kryoliitin valmistus.[1][2]
Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
- ↑ a b c d e E. M. Karamäki: Epäorgaaniset kemikaalit, s. 554. Kustannusliike Tietoteos, 1983. ISBN 951-9035-61-3.
- ↑ a b Jean Aigueperse, Paul Mollard, Didier Devilliers, Marous Chemla, Robert Faron & René Romano, Jean Pierre Cuer : Fluorine Compounds, Inorganic, Ullmann's Encyclopedia of Industrial Chemistry, John Wiley & Sons, New York, 2000. Viitattu 10.3.2014