Museokokoelma
Museokokoelma on museoesineiden ryhmä, joka on koottu ja järjestetty museon asettamien kriteerien mukaan. Museot keräävät esineistöä maantieteellisen, temaattisen ja ajallisen erikoistumisensa mukaan. Esineiden valintaan vaikuttaa käsitys kulttuuriperinnöstä, mutta suurin kokoelmaan vaikuttava tekijä on sattuma, jonka takia esineet katoavat, tuhoutuvat tai kuluvat loppuun, ennen kuin ne päätyvät museoon.
Museokokoelma luetteloidaan ja dokumentoidaan hyvin. Vain osa museon kokoelmasta on näyttelyissä, ja pääosa kokoelmasta sijaitsee varastossa, jonka olosuhteet pitää säätää esineiden vaatimusten mukaisesti. Kokoelmien vahingoittumista pyritään estämään konservoinnilla, jonka tulee olla tieteellisesti perusteltua.
Museokokoelmista on pakko myös poistaa esineitä, koska tila on usein rajattua. Poistettavaksi esineiksi pyritään valitsemaan museoarvoltaan vähäisimmät objektit, mutta myös rikkoutuneita tai muuten käyttökelvottomia esineitä poistetaan kokoelmista.
Määritelmä ja yleispiirteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Museologisesti museokokoelma määritellään objektien luokaksi, joka on koottu ja järjestetty tiettyjen vaatimusten mukaan. Kokoelmaan kuuluvat esineet muodostavat ryhmän, joita yhdistää jokin tai jotkin yhteiset tekijät.[1]
Museokokoelmilla on kolme keskeistä yleispiirrettä. Kokoelmat muodostuvat erilaisista esineistä, esineet tulevat menneisyydestä ja esineet muodostavat kokonaisuuden.[2]
Kerääminen[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Museon tunnuspiirteisiin kuuluu jatkuva keräystoiminta, eikä museoita olisi olemassa, jos kukaan ei olisi alkanut kerätä kulttuuriin tai luontoon liittyviä esineitä tai näytteitä.[3] Museot perustuvatkin ihmisen yleiseen ”keräilyhaluun”. Yksityisen ihmisen keräilyn taustalla voi olla mikä motiivi tahansa, mutta museot keräävät esineitä ja näytteitä, joilla on jokin arvo tai merkitys. Kaikki aineelliset objektit voidaan kuitenkin periaatteessa tallettaa museoon. Objektit valitaan keruutilanteessa niiden käytön perusteella, ja esimerkiksi huonekalu voidaan valita muun muassa kulttuurihistorialliseen museoon, taidemuseoon (kuvaamaan muotoilua) ja teknilliseen museoon (esimerkkinä teollisesta muotoilusta).[4]
Museoiden keräystoimintaa määrittävät muutamat peruslähtökohtat: museo ei voi kerätä kaikki mahdollisia esineitä, keräyksen on oltava valikoivaa, hankinnan pitää olla laillinen ja kohteiden on oltava kuvia todellisesta maailmasta.[5][6]
Koska museoiden kokoelmia kerätään valikoiden, joku tai jokin päättää kokoelmaan valittavat objektit.[5] Sattuma vaikuttaa kokoelman karttumiseen ennen varsinaista päätöstä, sillä sen takia esine katoaa, tuhoutuu tai kuluu loppuun. Sattuman jälkeen toiseksi merkittävin kokoelman muodostumiseen vaikuttava tekijä on lahjoittajat ja myyjät.[7] He valitsevat esineistään ne, jotka he haluavat päätyvän museoon. Tärkein museossa tapahtuva valintatekijä on senhetkinen käsitys kulttuuriperinnöstä eli yleinen mielikuva siitä, mikä on tärkeää, soveliasta ja tarpeeksi arvokasta museoon. Lisäksi kokoelman muodostumiseen vaikuttavat myös hinta, turvallisuus, käyttöoikeudet ja -mahdollisuudet sekä esineen koko.[5]
Keruutoimintaa rajoittavat maantieteelliset, temaattiset ja ajalliset tekijät. Maantieteellisesti museot saattavat keskittyä esimerkiksi keräämään vain kunnallista, maakunnallista, tietyn valtion sisäistä tai jopa koko maailman laajuista aineistoa. Aiheen puolesta museo voi keskittyä esimerkiksi taiteeseen, historiaan, luontoon, kansankulttuuriin, teollisuuteen tai tieteeseen. Ajallisesti museon kokoelma voi sijoittui kaikkialle esihistoriasta nykyaikaan.[8] Hyvä kokoelma voi syntyä vain järkevällä keräämisellä, ja museon on tällöin tiedettävä, mitä esineitä se kerää.[9]
Museoiden vastuulla on myös varmistaa hankintojensa laillisuus. Keräämistä määrittävä lainsäädäntö vaihtelee maittain. Lisäksi keräämisessä tulee ottaa huomioon joitakin kansainvälisiä sopimuksia, joiden pohjalla ovat vuonna 1954 solmittu yleissopimus kulttuuriomaisuuden suojelemiseksi aseellisen selkkauksen sattuessa ja vuonna 1970 solmittu yleissopimus kulttuuriomaisuuden luvattoman tuonnin, viennin ja omistusoikeuden siirron kieltämiseksi ja ehkäisemiseksi. Näiden lisäksi on alueellisia sopimuksia, kuten eurooppalainen yleissopimus arkeologisen perinnön suojelusta.[10]
Luettelointi ja dokumentointi[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Dokumentoinnilla varmistetaan esineen hyväksyminen kokoelmaan, sen tunnistaminen ja tiedon säilyttäminen sekä ehkäistään katoamista. Jokainen museoon tuleva uusi esine pitäisi välittömästi dokumentoida. Vastaanottolomakkeeseen merkitään muun muassa tietoja esineen luovuttajasta ja esineen kuvaus. Vastaanoton jälkeen esineeseen tai sen pakkaukseen kiinnitetään tilapäinen etiketti. Tämän jälkeen esine kuvataan vielä diaarioon.[11]
Museon täytyy selvittää ennen esineen hyväksymistä kokoelmiinsa sen omistusoikeus. Eri maiden lait poikkeavat toisistaan, mutta esimerkiksi esihistoriallisten esineiden määräyksiin joudutaan kiinnittämään huomiota.[12]
Museon kokoelmiin pysyvästi liitettävät esineet luetteloidaan myös pysyvästi. Luettelointitiedostoon merkitään kaikki esineen olennaiset tiedot. Esineelle annetaan myös yksilöllinen inventointinumero. Luettelointirutiinit vaihtelevat museoiden välillä; esimerkiksi arkeologista ja luonnontieteellistä materiaalia ei ole aina järkevää luetteloida yksittäisenä esineinä, vaan yhtenä hankintaeränä. Luetteloinnin yhteydessä kulttuurihistoriallisissa museoissa ja taidemuseoissa esine myös kuvataan.[13]
Hoito ja turvallisuus[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Varastointi ja varastotilat[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Museoihin tulevan kohteen hoito alkaa heti sen vastaanotosta, jolloin siitä kerätään kaikki tarvittavat tiedot ja tutkitaan sen kunto. Museo usein hylkää esineet, joista puuttuu olennaisia osia tai jotka ovat rikkinäisiä. Lisäksi vastaanotossa tulee selvittää, ettei kohteessa ole tuholaisia, pitkälle edennyttä korroosiota tai sieniä. Kaikkia tuholaisia ei pysty näkemään helposti, joten uusi kohde sijoitetaan ensimmäisenä vastaanottotilaan, jotta mahdolliset tuholaiset eivät leviäisi muualle museoon.[14]
Museo-objektit puhdistetaan, ennen kuin ne siirretään sijoituspaikkaansa, varastoon tai joskus näyttelyyn. Yleensä puhdistus ei aiheuta ongelmia, mutta sopivan puhdistusmenetelmän löytäminen voi olla haastavaa, jos kohdetta vaivaa ruoste tai pinttynyt lika. Ennen varastoon siirtämistä esineistä tarkastetaan, että se pysyy kokonaisena ja vahvistetaan liitokset ja vastaavat. Museoesineet ja -näytteet joutuvat koville näyttelyissä ja siirroissa. Näyttelyissä on omat riskitekijänsä, sillä niissä kuljetukset, ilmastoerot varasto- ja näyttelytilojen välillä, näyttelytilojen valaistus, mekaaninen kuluminen, vandalismi tai varkaudet saattavat aiheuttaa ongelmia.[14]
Museokokoelmia säilytetään varastotiloissa, kun ne eivät ole esillä näyttelyissä.[14] Varastotilojen tulee täyttää tietyt kriteerit, joita myös pitää tarkkailla. Esimerkiksi lämpötilan, suhteellisen kosteuden, valon ja ilmanvaihdon pitää täyttää sinne varastoitujen esineiden tarpeen. Ahtaus on yksi eniten varastoinnissa vahinkoa aiheuttava tekijä, joten varastossa pitää olla myös vapaata tilaa kokoelmien laajentumiselle.[15]
Konservointi[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Konservoinnilla pyritään estämään vahinkojen sattumista museon kokoelmalle. Kokoelmaa voivat vahingoittaa useat eri tekijät. Näitä ovat inhimilliset tekijät, kuten vandalismi, tapaturmat ja varkaudet, ympäristötekijät, kuten tulipalot, vesivahingot ja lika, ilmastolliset tekijät, kuten lämpötilan ja kosteuden vaihtelut sekä ilmansaasteet, säteilytekijät, kuten ultraviolettisäteily, biologiset tekijät, kuten hyönteiset ja sienet, väärät työmenetelmät, onnettomuudet ja luonnonkatastrofit sekä aseelliset konfliktit.[15]
Ehkäisevää konservointia varten konservaattorit osallistuvat muun muassa tilojen suunnitteluun, näyttelyiden rakentamiseen ja kuljetuksiin. Jotkut kohteet joudutaan konservoimaan heti niiden tullessa museoon; tällaisia kohteita ovat esimerkiksi maalöydöt sekä vedenalainen ja luonnontieteellinen materiaali. Tuhoutumisvaara on selvä syy aloittaa konservointi, mutta sitä tehdään myös esteettisistä syistä. Erityisesti taidemuseoissa kohteen ulkonäkö on tärkeää. Lisäksi kohteita joudutaan konservoimaan, jotta niitä voidaan tutkia paremmin tai käyttää opetustoiminnassa.[15]
Konservointi aloitetaan aina kuntotarkoituksella ja materiaalimäärittelyllä. Kun nämä asiat on selvitetty, varsinaiset konservointitoimenpiteet pystytään määrittelemään. Kuntotarkoitus pitää tehdä myös, kun museosta tehdään lainauksia ja kun lainauksia palautetaan. Konservaattorin tulee tarkistaa myös museoon tulevat lainat.[15]
Konservoinnin tekee konservaattori yhteistyössä kohteen tuntevan tutkijan kanssa. Konservointia ei pysty tekemään ilman asiantuntemusta, ja konservaattorin tulee tuntea myös alan eettinen säännöstö. Konservoinnin tulee olla myös tieteellisesti perusteltua ja tutkittua, ja sen vaiheet on dokumentoitava. Lisäksi peruuttamattomia muutoksia on yleensä vältettävä eikä konservointia tule tehdä, jos sen seurauksista ei ole varmaa tietoa, ja vaurioituneet osat on korjattava, jos mahdollista.[15]
Poistaminen[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Museokokoelmien kasvaminen on pakottanut museot miettimään poistopolitiikkaansa. Joissakin maissa museoilta vaaditaan jopa poisto-ohjelmaa, jonka asettamissa raameissa kokoelmaa seulotaan ja järkevöitetään.[16] Lisäksi Kansainvälisen museoneuvoston ICOM:n eettisissä säännöissä vaaditaan, että museolla pitää olla ohjeet sallituista keinoista poistaa esine lopullisesti kokoelmastaan.[17]
Kokoelmista saatetaan poistaa esimerkiksi rikkoontuneet ja vaaralliset esineet, käyttökelvottomat näytteet sekä esineet, joista ei ole omistus- tai käyttötietoja.[16] Esineen käyttökontekstin puuttuminen saattaa johtaa poistamiseen, jos museon kokoelmassa on jo vastaavia esineitä paremmin tiedoin.[18] Lisäksi museoesineitä tulee arvioida koko kokoelman kannalta. Poistettaviksi esineiksi voivat tästä syystä valikoitua museoarvoltaan vähäisimmät objektit.[19]
Museokokoelmasta voidaan poistaa esineitä useilla eri tavoilla. Esine voidaan poistaa kokoelmasta hallinnollisesti siirtämällä se museopedagogisiin tarkoituksiin tai museon yleiseksi koriste-esineeksi. Lisäksi esine poistuu virallisesti kokoelmasta hallinnollisesti, kun se todetaan tuhoutuneeksi, varastetuksi tai kadonneeksi. Museoesine voidaan myös lahjoittaa toiseen museoon tai muuhun julkiseen käyttöön, palauttaa sen alkuperäiselle omistajalle tai alkuperäiseen sijaintiin tai myydä yksityishenkilöille tai yrityksille.[20]
Museoesine tuhotaan, jos sille ei löydy muuta poistotapaa tai se määritellään ensisijaisesti tuhottavaksi sen elinkaaren, kunnon tai siihen liittyvien riskien vuoksi. Esineen tuhoamiseen voi liittyä sen materiaalien tai osien laittamista kierrätykseen.[21]
Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
- Heinonen, Jouko & Lahti, Markku: Museologian perusteet. Helsinki: Suomen museoliitto, 2001. ISBN 951-9426-25-6.
- Kostet, Juhani: Kokoelmien muodostuminen. Teoksessa: Kinanen, Pauliina (toim.): Museologia tänään. Helsinki: Suomen museoliitto, 2007. ISBN 978-951-9426-34-1.
- Västi, Emilia & Sarantola-Weiss Minna: Kokoelmapoistojen hyvät käytännöt. Suomen museoliiton julkaisuja 65. Helsinki: Suomen museoliitto, 2015.
Viitteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
- ↑ Kostet, s. 136.
- ↑ Kostet, s. 137.
- ↑ Heinonen & Lahti, s. 75.
- ↑ Heinonen & Lahti, s. 76.
- ↑ a b c Heinonen & Lahti, s. 77.
- ↑ Kostet, s. 143.
- ↑ Kostet, s. 153.
- ↑ Heinonen & Lahti, s. 78.
- ↑ Kostet, s. 147.
- ↑ Operation of museum Encyclopædia Britannica. 2016. Encyclopædia Britannica, Inc. Viitattu 23.8.2016. (englanniksi)
- ↑ Heinonen & Lahti, s. 98–99.
- ↑ Heinonen & Lahti, s. 101.
- ↑ Heinonen & Lahti, s. 102–103.
- ↑ a b c Heinonen & Lahti, s. 116–117.
- ↑ a b c d e Heinonen & Lahti, s. 118–120.
- ↑ a b Heinonen & Lahti, s. 86–87.
- ↑ Västi & Sarantola-Weiss, s. 15.
- ↑ Västi & Sarantola-Weiss, s. 22.
- ↑ Västi & Sarantola-Weiss, s. 23.
- ↑ Västi & Sarantola-Weiss, s. 26–27.
- ↑ Västi & Sarantola-Weiss, s. 28.