Monrepos

Wikipedia
Loikkaa: valikkoon, hakuun
Monrepos
Yksi Monrepos’n kiinalaisista silloista
Yksi Monrepos’n kiinalaisista silloista
Tyyppi maisemapuisto / luonnonsuojelualue
Sijainti Venäjän lippu Viipuri
Koordinaatit 60°44′10″N, 028°42′45″EKoordinaatit: 60°44′10″N, 028°42′45″E
Pinta-ala 161,4 ha
Perustettu 1760-luku
Kotisivut

Monrepos (ven. Монрепо, viralliselta nimeltään Valtion historiallinen arkkitehtuuri – ja luonnonsuojelumuseo Park Monrepo) on Viipurin Linnasaaressa sijaitseva 161 hehtaarin laajuinen puisto- ja luonnonsuojelualue. Se käsittää lisäksi historiallisen Monrepos’n kartanon sekä puiston lukuisia rakennelmia ja muistomerkkejä. Monrepos on ollut Viipurin linnan ohella kaupungin tunnetuimpia nähtävyyksiä jo lähes 200 vuoden ajan. Viipurin kuuluessa vielä Suomeen, se oli yksi koko maan merkittävimmistä ja ainutlaatuisimmista puistoista, joka tunnettiin myös ulkomailla.

Nykyisenkaltainen puisto syntyi 1800-luvun alkupuolella Monrepos’n kartanon ollessa venäläisen Nicolayn aatelissuvun omistuksessa. Yleisölle se avattiin vuosisadan puolivälissä ja nykyisessä muodossaan puisto on toiminut vuodesta 1988 lähtien.[1] Monrepos on avoinna maksullisena ympäri vuoden touko–lokakuun aikana päivittäin kello 10.00–21.00 ja talvikaudella kello 10.00–18.00.[2] Puiston alueella on kahvila ja kioski, opastus- ja tulkkauspalveluja on myös saatavina maksua vastaan.[3] Noin 2,5 kilometriä Viipurin keskustan koillispuolella sijaitseva Monrepos on yksi Venäjän kulttuuriministeriön luetteloimista kansallisista kulttuuriperintökohteista.[4]

Historia[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Monrepos’n syksyistä maisemaa.

Puiston varhaiset vaiheet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Puisto sai alkunsa 1760-luvulla, jolloin Monrepos’n kartanon omistajaksi tuli Viipurin linnan ylikomendantti Pjotr Aleksejevitš Stupišin. Hän muutti kartanon vanhan karjapihan englantilaistyyliseksi maisemapuutarhaksi ja antoi sille puolisonsa mukaan nimeksi Charlottendahl. Stupišinin kuoltua vuonna 1782 kartano siirtyi Württembergin prinssin Friedrich Wilhelmin haltuun, joka tuolloin toimi Vanhan Suomen kenraalikuvernöörinä. Hän asui kartanossa vain vuoteen 1786 saakka, mutta ehti silti laajentaa ihailemaansa puistoa ja muun muassa rakentaa huvimajan rantakallion huipulle. Friedrich Wilhelm antoi puistolle myös sen nykyisen nimen, joka tulee ranskankielisestä ilmauksesta ”mon repos” (lepopaikkani).[1]

Nicolayn suku Monrepos’n kehittäjänä[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Vuonna 1788 kartanon omistajaksi tulee Friedrich Wilhelmin sisaren, keisarinna Maria Fjodorovnan, sihteerinä toimiva saksalaissyntyinen aatelinen Ludwig Heinrich von Nicolay. Hänen aikanaan puistoa uudistetaan aluksi paikallisen puutarhurin Johann Ernst Biesterfeldin johdolla ja vuodesta 1798 lähtien Pietarissa vaikuttaneen italialaisen arkkitehdin Giuseppe Antonio Martinellin suunnitelmien mukaan.[5] Seuraavan kahden vuosikymmenen aikana Monrepos laajenee nykyisiin mittoihinsa, alueelle rakennetaan lukuisia uusia polkuja, rantatörmää vahvistetaan kiveyksellä ja puistoon valmistuu useita rakennelmia, kuten kaarisiltoja, huvimajoja ja koristeltuja penkkejä sekä erilaisia muistomerkkejä. Suunnittelussa otettiin vaikutteita muun muassa Kiinasta, joka oli aikakauden eurooppalaisen muotisuuntaus.[5] Uudistusten myötä Monrepos’ta tulee yksi Euroopan tunnetuimmista yksityispuistoista, josta kirjailijanakin tunnettu Nicolay laatii vuonna 1804 oman saksankielisen runoteoksen Das Landgut Monrepos in Finnland. Siinä hän esittää omat esteettiset periaatteensa puiston rakentamisesta.[1]

Monrepos’n puistoa.

Ludwig von Nicolayn kuoltua vuonna 1820 kartanon perii hänen ainoa poikansa Paul Nicolay, joka jatkaa edelleen puiston kehittämistä isänsä toteutumattomatta jääneillä suunnitelmilla, soveltaen niitä kuitenkin oman makunsa mukaiseksi. Yksi ensimmäisistä on vuosina 1822–1830 puiston edustalla sijaitsevalle saarelle valmistuva hautakappeli, jonne Ludwigin ja hänen puolisonsa Johanna Margaretan jäännökset siirretään Sorvalin hautausmaalta. Paul Nicolay perustaa saarelle myös oman hautausmaan sukunsa jäsenille. Lähes kaikki Monrepos’n nykypäivään säilyneet rakennelmat tai niiden alkuperäiset esikuvat ovat peräisin hänen ajaltaan.[1] 1800-luvun puolivälissä puisto myös avattiin ensimmäistä kertaa ulkopuolisille. Se oli aluksi avoinna vain viikonloppuisin ja silloinkin alueelle pääsi vain paroni Nicolayn antaman luvan turvin.[6]

Paul Nicolayn kuoleman jälkeen kartanon omistajana oli kolmen vuoden ajan hänen poikansa, diplomaatti Nikolai Armand von Nicolay, jonka jälkeen se siirtyi edelleen tämän pojalle Paul von Nicolaylle. Kummankaan aikana puisto ei kokenut merkittäviä muutoksia, ainoa oli Paul Nicolayn hankkiman veistoksen tilalle 1873 pystytetty Johannes Takasen teos Väinämöisen laulu. Paul von Nicolay kuolee vuonna 1919 sukunsa viimeisenä miehenä, jolloin kartanon omistajaksi tulee hänen sisarensa Marie ja tämän kuoltua 1942 nuorin sisar Sofia Louise von der Pahlen.[1][7] Vuosisadan alkupuolella Monrepos’ta oli muodostunut kuuluisa nähtävyys, esimerkiksi vuonna 1926 paikalla kävi kesäkauden aikana 10 000 vierailijaa ja 1930-luvun lopulla jo 15 000. Pääsymaksu oli tuolloin 2 markkaa.[8]

Neuvostoliiton ja Venäjän aika[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Jatkosodan myötä vuonna 1944 Viipuri siirtyy Neuvostoliiton haltuun ja Monrepos’n kartanosta tuli aluksi virkistyspaikka armeijan henkilökunnalle. Vuonna 1952 kartanon päärakennukseen muutti päiväkoti ja samalla puistosta tehtiin Neuvostoliiton valtionpäämiehenä toimineen Mihail Kalininin mukaan nimetty lapsille suunnattu huvipuisto. Alueelle rakennettiin muun muassa esiintymislava sekä erilaisia leikki- ja huvipaikkoja.[9] 1950-luvun aikana lukuisat puiston kohteet kärsivät suuria vaurioita ja seuraavalla vuosikymmenellä niitä jouduttiin huonokuntoisina purkamaan. Tuolloin alue myös julistettiin suojelukohteksi. Ensimmäisiä kunnostuksia tehtiin 1970-luvulla, jolloin muun muassa kartanon päärakennus remontoitiin. Töitä jatkettiin 1980-luvun aikana, samassa yhteydessä myös Monrepos’n käyttö huvipuistona lopetettiin ja vuonna 1988 alueesta perustettiin valtiollinen luonnonsuojelupuisto Park Monrepo.[1] Hankkeen innokkaana puuhamiehenä toimi Viipurin alueen muistomerkkien ja historiallisten rakennusten suojelusta vastannut akateemikko Dmitri Lihatshev. Hän teki myös yhteistyötä suomalaisten asiantuntijoiden kanssa, jotka puolestaan perustivat Pro Monrepos -yhdistyksen vuonna 1990.[9]

Puiston rakennuksia ja rakennelmia[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Kartanon kirjastorakennus.

Kartanon päärakennus ja kirjasto[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Pääartikkeli: Monrepos’n kartano

Monrepos’n kartanon nykyinen päärakennus on peräisin 1780-luvulta, jolloin sen rakennutti prinssi Fredrik Wilhelm. Sitä laajennettiin jo vuosina 1798–1801 italialaisen Giuseppe Antonio Martinelli suunnitelmien mukaan. Vuonna 1804 korjattiin 1760-luvulta peräisin olevaa palvelusväen asuntoa, johon saneerattiin kymmenen asuinhuoneistoa sekä vielä suuremmat tilat Ludwig von Nicolayn laajaa kirjastoa varten. Se käsitti yli 9 000 teosta, joista 8 000 lahjoitettiin Helsingin yliopiston kirjastolle vuonna 1916.[10]

Talvisodan jälkeen päärakennus toimi neuvostoliittolaisten sotasaalisvarastona ja jatkosodan aikana sen tiloissa puolestaan toimi suomalaisten sotasairaala. Viipurin siirryttyä Neuvostoliiton haltuun, kartanoon perustettiin päiväkoti ja kirjaston tilat muutettiin vanhainkodiksi.[10] Rakennuksia remontoitiin tiettävästi 1960- tai 1970-luvuilla.[1]

Pääportti[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Monrepos’n kartanoalueen pääportti on ilmeisesti arkkitehti Carl Ludvig Engelin suunnittelema. Nicolayn suvun vaakunalla varustettu portti rakennettiin, kun puistossa vuonna 1829 vieraillut kirjallisuuskriitikko Orest Somov kirjoitti olleensa pettynyt sisäänkäynnin vaatimattomaan ja narisevaan rautaporttiin. Uusi porttirakennelma oli paikoillaan ainakin vielä vuonna 1954, jonka jälkeen se purettiin,[11] mutta rakennettiin uudelleen vanhan mallin mukaisesti jo Neuvostoliiton aikana vuonna 1985.[1]

Väinämöisen patsas[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Pääartikkeli: Väinämöisen laulu

Ensimmäinen Väinämöistä esittävä veistos Monrepos’n puistoon pystytettiin jo vuonna 1831. Sen teki tanskalainen kuvanveistäjä Gotthelf Borup. Kyseessä oli toinen suomalaisen kansanrunouden myyttistä tietäjähahmoa esittävä taideteos. Ilkivallasta kärsinyt Borupin veistos korvattiin 1873 Johannes Takasen patsaalla Väinämöisen laulu, joka puolestaan hävisi talvisodan aikana. Vuonna 2007 samalla paikalla paljastettiin pietarilaisen kuvanveistäjän Konstantin Bobkovin veistoksesta tekemä kopio.

Ludwigsburg[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Ludwigsteinin hautasaari talvella.
Pääartikkeli: Ludwigstein

Ludwigsburg on Ludwigsteinin saarella sijaitseva hautakappeli, joka muistuttaa goottilaistyylistä linnaa. Sen rakennutti 1820-luvulla vanhempiensa hautapaikaksi kartanon silloinen omistaja Paul Nicolay. Myöhemmin saarelle alettiin hautaamaan myös muita suvun jäseniä.

De Broglie -veljesten obeliski[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Vuonna 1827 Paul Nicolai pystytti Monrepos’n rantakalliolle obeliskin puolisonsa ruhtinatar Alexandra Simplician sodassa kaatuneiden veljien Augustin ja Carlin muistoksi. Sen suunnitteli englantilainen arkkitehti Charles Heathcote Tatham.

Neptunuksen temppeli[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Neptunuksen temppeli rakennettiin ilmeisesti vuonna 1806 ja sen suunnitteli italialainen Giuseppe Antonio Martinelli. Roomalaisten merenjumalalle Neptunukselle omistettu rakennus oli alun perin tehty Pietaksen kunniaksi. Puurakenteisen temppelin sisällä oli Neptunusta kuvaava patsas delfiinien koristamalla jalustalla. Se purettiin todennäköisesti 1950-luvulla, jolloin myös veistos hävisi.[12]

Temppeli rakennettiin uudelleen Pro Monrepos -yhdistyksen aloitteesta vuonna 1999, jolloin hankkeen toteuttivat Tampereen ammattikorkeakoulun opiskelijat.[12] Kesäkuussa 2011 se kuitenkin tuhoutui tulipalossa, joka oli ilmeisesti tahallaan sytytetty.[13]

Neptunuksen temppeli.

Narkissoksen lähde[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Pääartikkeli: Narkissoksen lähde

Kreikkalaisen mytologian Narkissoksen mukaan nimetty lähde on tunnettu paikallisen väestön keskuudessa jo kauan ennen Monrepos’n kartanon perustamista ja sen vedellä on uskottu olevan parantavia voimia. Lähteen vanha kansanomainen nimitys on ”Silmä”, jonka Ludwig Heinrich von Nicolay lainasi vuonna 1804 Monreposta kirjoittamaansa runoelmaan. Vuonna 1799 lähteen yhteyteen rakennettiin vesisäiliö ja hana. Rakennelman nykyinen ulkoasu on arkkitehti Auguste de Montferrandin suunnittelema vuodelta 1820.[14]

Kaarisillat[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Monrepos’n puiston kiinalaistyyliset kaarisillat suunnitteli Giuseppe Antonio Martinelli vuonna 1798 ja ne purettiin huonokuntoina 1950-luvun aikana. Puiset sillat olivat alun perin monivärisesti maalatut ja niissä oli myös kultausta. Kaarisillat kulkevit puistoon aikoinaan kaivettujen tekolampien ylitse.[15] Vuosina 1998 ja 2001 Pro Monrepos -yhdistys ja Tampereen ammattikorkeakoulu rakensivat kaksi uutta kaarisiltaa vanhan mallin mukaisesti. Alkuperäisten värityksestä poiketen ne ovat kuitenkin valkoiseksi maalatut.[16]

Kolonni[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Narkissoksen lähde.

Kolonni eli pylväs on vuonna 1804 kahden keisarin, Paavali I:n ja Aleksanteri I:n kunniaksi pystytetty muistomerkki. Se sijaitsee puiston itälaidalla korkean kummun päällä. Jalustalle asetettu pylväs on tehty vihreänharmaasta ruotsalaisesta marmorista. Siihen on kiinnitetty laatta, johon on kaiverrettu Vergiliukselta lainattu latinankielinen teksti ”Ceaser noblis haec otia fecit” (Keisari lahjoitti meille tämän rauhan).[17]

Muita rakennelmia[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Hävinneitä rakennuksia Monrepos’sa ovat muun muassa Paulstein, Mariethurm sekä niin sanottu Kiinalainen sateenvarjo. Paulstein oli Ludwig von Nicolayn pojalleen Paulille 1790-luvun puolivälissä rakennuttama pieni huvimaja. Vielä 1930-luvun lopussa siinä toimi kahvila, mutta rakennus hävisi luultavasti 1950-luvulla. Nykyään jäljellä ovat enää perustukset. Mariethurm eli Mariantorni oli prinssi Friedrich Wilhelmin aikana vuosina 1785–1786 valmistunut kaksikerroksinen näkötorni. Sen koristemaalauksen olivat hänen sisarensa, Venäjän keisarinnan Maria Fjodorovnan maalaamia.[16] Marienthurm oli yksi puiston lukuisista kiinalaisvaikutteisista rakennelmista ja muistutti ulkonäöltään buddhalaisen temppelin pagodia.[18]

Kiinalainen sateenvarjo puolestaan oli useita metrejä korkean siirtolohkareen päälle rakennettu puinen näköalatasanne, josta avautui näkymä Viipurin linnaan. Se rakennettiin aivan 1700-luvun lopulla ja purettiin ilmeisesti 1870-luvulla. Nimensä rakennelma sai siihen kuuluneesta sateenvarjoa muistuttavasta katoksesta.[19] Paul Nicolayn Englannista löytämästä mallista tuli niin suosittu, että 1870-luvulla sellainen kopioitiin ainakin Imatrankoskelle.[20] Kiinalaisen sateenvarjon tilalle rakennettiin ilmeisesti 1880-luvulla puinen näkötorni, joka on sittemmin hävinnyt. Se on lukuisten muiden puiston rakennelmien tapaan purettu 1950-luvun aikana huonokuntoisuutensa vuoksi.[21] Myös puiston Neuvostoliiton aikana tehdyt rakennelmat on sittemmin purettu.

Uudelleenrakennettu on 1830-luvulta peräisin ollut Teekatos. Se oli 1950-luvun aikana purettu pieni huvimaja, joka rakennettiin uudelleen vuonna 2003 Pro Monrepos -yhdistyksen ja Tampereen ammattikorkeakoulun toimesta.[22] Monrepos’sa on nykyään myös Gunnar Finnen veistos Itsenäisyyden leijona, joka alun perin pystytettiin Tervaniemen puistoon vuonna 1908. Pahoin vaurioitunut veistos on siirretty paikalle ilmeisesti joskus jatkosodan jälkeisinä vuosina.

Kirjallisuutta[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  • Ludwig Heinrich von Nicolay: Das Landgut Monrepos in Finnland, (1804), Faksimile der Ausgabe 1840, (1995), herausgegeben von der Pückler-Gesellschaft e.V., Berlin Teoksen verkkoversio
  • Edmund Heier: L. H. Nicolay (1737–1820) and his contemporaries, (1965), Martinus Nijhoff, The Hague
  • Paul Gundersen: Paul Nicolay of Monrepos – a European with a difference, (2003), Näkymä, Publishers, Helsinki
  • Rainer Knapas: Monrepos, Ludwig Heinrich Nicolay och hans värld i 1700-talets ryska Finland, (2003), Atlantis, Stockholm
  • Rainer Knapas: Monrepos, une arcadie des lumières, Saint-Pétersbourg, Vyborg, Helsinki, (2008), Société de Littérature Finnoise, Helsinki
  • Harri Miettinen: Historian havinaa Viipurissa. TAMK 2006. Teoksen verkkoversio
  • Eeva Ruoff: Monrepos. Muistojen puutarha. WSOY 1993.

Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  1. a b c d e f g h Luonnonsuojelumuseon historia Park Monrepo. Viitattu 24.11.2014.
  2. Aukioloajat Park Monrepo. Viitattu 24.11.2014.
  3. Palvelut Park Monrepo. Viitattu 24.11.2014.
  4. Объект культурного наследия Venäjn kulttuuriministeriö. Viitattu 24.11.2014.
  5. a b Miettinen, Harri: ”Historian havinaa Monrepos’sa” s. 6–7. Tampereen ammattikorkeakoulu. Viitattu 22.11.2014.
  6. Monrepos'n puisto VirtuaaliViipuri 1939. Viitattu 24.11.2014.
  7. Miettinen, s. 20.
  8. Miettinen, s. 12.
  9. a b Miettinen, s. 27–28.
  10. a b Miettinen, s. 5, 7, 19–20, 27.
  11. Paaportti Park Monrepo. Viitattu 24.11.2014.
  12. a b Miettinen, s. 12, 33–49.
  13. Neptunuksen temppeli Viipurissa tuhoutui palossa 7.6.2011. Etelä-Suomen Sanomat. Viitattu 24.11.2014.
  14. Lahde "Narsiss" Park Monrepo. Viitattu 24.11.2014.
  15. Kaarisillat Park Monrepo. Viitattu 24.11.2014.
  16. a b Miettinen, s. 10.
  17. Pylvas Park Monrepo. Viitattu 24.11.2014.
  18. Marienthurm Park Monrepos. Viitattu 24.11.2014.
  19. Miettinen, s. 14
  20. Kiinalainen sateenvarjo Park Monrepo. Viitattu 24.11.2014.
  21. Miettinen, s. 26–27
  22. Miettinen, s. 66.

Aiheesta muualla[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]