Monadologia

Wikipedia
Loikkaa: valikkoon, hakuun
Monadologian käsikirjoitus

Monadologia (Monadologie, 1714) on Gottfried Leibnizin filosofinen pääteos ja teos joka määrittää hänen filosofiansa sisällön parhaiten. Teos käsittelee monadeja eli formaaleja jakamattomia perusyksiköitä (vrt. atomi), jotka eivät kuitenkaan ole fyysisiä vaan metafyysisiä.

Teoksen nimi tulee siitä, että Leibniz halusi Marsilio Ficinoa, Giordano Brunoa ja Anne Conwaytä imitoiden pitää kreikan kielen sanat monas ("ykseys") ja logos ("tutkielma" tai "tiede") yhdessä. Näin Monadologia tuli olemaan joko tutkielma monadeista tai ykseyden tiedettä.

Monadologia on kirjoitettu lyhyinä loogisina kappaleina, joita on yhtensä yhdeksänkymmentä, ja jotka seuraavat toisiaan loogisesti. Teoksen sisällys etenee dialektiseen tapaan ja kohtaa näin kysymyksiä ja ongelmia, jotka auttavat lukijaa etenemään opinnoissaan. Lukija voi oppia, että yhdistetyt kappaleet ovat jotain yhdistettyä, ulottuvaista, ilmiömaailmaan kuuluvaa ja toistuvaa yksinkertaisiin substansseihin nähden, minkä Kant esitti myöhemmin dikotomiallaan fenomena-noumena. Tästä seuraa kysymys, onko sielu monadi? Jos vastaus on myöntävä, silloin sielu on yksinkertainen substanssi. Jos sielu on materiaalinen yhdistelmä, se ei voi olla monadi.

Perusteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Leibniz antaa viisi rationaalista perustelua monadeille:

  1. Matemaattinen perustelu, infinitesimaalilaskennan ja sen antiatomististen johtopäätösten kautta, sellaisia materialisteja kuin Epikuros, Lucretius ja Gassendi vastaan.
  2. Fysikaalinen perustelu, elävien voimien teorian ja siitä implisiittisesti seuraavan kartesiolaisen dynamiikan kritiikin kautta. Leibniz osoitti kartesiolaisen dynamiikan virheet.
  3. Metafyysinen perustelu, riittävän perusteen periaatteen kautta. Periaatteessa syiden ketju ei voi jatkua loputtomiin ja se vaatii jokaiselle tapahtumalle alun. Vertaa occamin partaveitsi.
  4. Psykologinen perustelu, synnynnäisten ideoiden postuloimisen kautta, erityisesti teoksessa Nouveaux essais sur l'entendement humain, joka vaikutti Kantin Puhtaan järjen kritiikkiin.
  5. Biologinen perustelu, kappaleiden ennaltamuotoutumisen teorian ja orgaanisessa kehityksessä tapahtuvan toiminnallisen jakautumisen kautta.

Monadit[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Leibnizin omakätinen Monadologian käsikirjoitus

Monadit ovat Leibnizin mukaan metafyysisiä pisteitä tai voimapisteitä. Ne ovat olemassa tilassa, mutta niillä ei ole ulottuvaisuutta. Todellisuudessa kaikki materiaalinen joka on olemassa koostuu kokonaisuudessaan monadeista. Monadit eivät ole toisiinsa tai mihinkään muuhun substanssiin nähden kausaalisissa suhteissa, ja ne liikkuvat (tai "ilmenevät" vaikuttaakseen toisiinsa) ennalta-asetetun harmonian mukaisesti. Toisin sanoen koko maailmankaikkeus hajoaisi, jos Jumala ei valvoisi ja ohjaisi jokaisen monadin jokaista liikettä.

Ihmisten sielut ovat erityisiä monadeja, hallitsevia ja järjellisiä monadeja. Tällaiset monadit antavat meille tietoisuuden, joka tarkoittaa kykyä reflektoida tietoisia havaintoja ja olla tietoinen itsestään. Tätä Leibniz kutsuu apperseptioksi. Kaikilla muilla yksinkertaisilla monadeilla on kaksi perusominaisuutta, ravitseva ja aistiva, kun taas joillakin on myös muisti.

Monadit ovat ikuisia, ollen olemassa siitä saakka kun Jumala loi kunkin monadin, sekä tuhoutumattomia ja muuttumattomia.

Filosofiset johtopäätökset[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Teoria johtaa seuraaviin ajatuksiin:

1. Idealismiin, koska se kieltää asiat itsessään (lukun ottamatta monadeja) ja monistaa ne eri näkökulmista. Monadit ovat "maailmankaikkeuden ikuisia eläviä peilejä".

2. Metafyysiseen optimismiin, riittävän syyn periaatteen kautta, kehiteltynä seuraavasti:

a) Kaikki on olemassa järjen mukaan, seuraa aksioomasta "mikään ei tule tyhjästä";

b) Kaikella olemassa olevalla on riittävä syy olla olemassa;

c) Kaikki mikä on olemassa on parempaa kuin mikään mikä ei ole olemassa (seuraa kohdasta a: koska se on järjenmukaisempi, se on myös todellisempi) ja tästä seuraa, että se on paras mahdollinen oleva parhaassa mahdollisessa maailmassa (seuraa aksioomasta: "se mikä sisältää enemmän todellisuutta on parempaa kuin se joka sisältää vähemmän todellisuutta").

"Paras mahdollisista maailmoista" on näin ollen se, joka "sisältää suurimman valikoiman ilmiöitä pienimmästä joukosta prinsiippejä (alkuperusteita)".

3. Vapaan tahdon olemassaolon oikeutus, ennalta säädetyn harmonian kautta. Tämä kumoaa Spinozan aiheuttavien tai geometristen syiden fatalismin tekemällä eron ennaltamääräämisen (koska kaikella on syy olla olemassa) ja välttämättömyyden (koska kaikki olisi voinut olla täysin toisin lukemattomissa mahdollisissa maailmoissa) välillä.

Kirjallisuutta[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  • Leibniz, Gottfried Wilhel: Monadologia. (Monadologie, 1714.) Suomentanut sekä esipuheen ja selitykset laatinut Jyrki Siukonen. S. 81–97: Raili Kauppi: ”Logiikan idea Leibnizin filosofiassa” (Die Idee der Logik in der Philosophie Leibnizens, 1969). Suomentanut Leevi Lehto. S. 99–127: Jyrki Siukonen: ”Kaupunki, kirjasto, puutarha ja teatteri: Huomioita kertomuksellisuudesta ja arkkitehtuurista Monadologian taustalla”. Helsinki: Gaudeamus, 1995. ISBN 951-662-619-X.
  • Leibniz, Gottfried Wilhelm: Filosofisia tutkielmia. Toimittaneet Tuomo Aho ja Markku Roinila. Suomentajat: Tuomo Aho ym. Helsinki: Gaudeamus, 2010. ISBN 952-495-121-0.

Aiheesta muualla[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Teos:

Muuta: