Mahicanit

Wikipedia
Ohjattu sivulta Mohikaanit
Loikkaa: valikkoon, hakuun
Mahicanit
Väkiluku Yli 3000[1]
Merkittävät asuinalueet
Flag of Connecticut.svg Connecticut Flag of Wisconsin.svg Wisconsin
Kielet englanti, mahican
Uskonnot Moravian intiaanikirkko
Sukulaiskansat delawaret, shawneet
Mahicanit pitivät 1600-luvun alussa hallussaan keltaisella merkittyä osaa Hudsonjoen laaksoista.

Mahicanit ovat Amerikan alkuperäiskansa, joka asui Hudson Valleyssa ja sen ympäristössä tavatessaan eurooppalaisia ensimmäisen kerran vuonna 1609. Seuraavien sadan vuoden aikana mahicanit siirtyivät asumaan idemmäs mohawkien ja eurooppalaisten kanssa syntyneen jännitteen seurauksena. Mahicaneja kutsutaan myös Stockbridge-intiaaneiksi, koska useat heistä asettuivat asumaan alueelle, jossa nykyään sijaitsee Stockbridgen kaupunki.[2]

Kirjailija James Fenimore Cooperin käytti vuonna 1826 ilmestyneessään teoksessaan Viimeinen mohikaani (engl. The Last of the Mohicans) piirteitä sekä mahicaneista että mohegaaneista, sekoittaen kaksi eri kansaa keskenään.[2]

Sukulaiskansat[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Mahicanit kuuluivat suureen algonkinien kieliryhmään, johon lukeutui useita Hudsonin ja Connecticutjoen välimaastoissa eläneitä heimoja. Heimojen yhteenlaskettu jäsenmäärä lienee ollut yli 35 000, mutta mahicanliitossa, jonka voi rajata New Yorkin osavaltiossa lähelle Albanya, oli vain noin 8 000 henkeä.[3] Läheisiä sukulaiskansoja olivat massaschusettit, wampanoagit ja nausetit, jotka puhuivat mahicaanien kanssa samaa algonkinien N-murretta. Saman kieliryhmän L-murretta puhuvat Delawareihin kuuluvat munsee- ja unamiheimot olivat kuitenkin tavoiltaan lähempänä mahicaneja.[4]

Nimet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Mahicanien omakielinen nimi oli Muh-he-kun-neun, joka merkitsi "Suuren joen kansaa".[3] Hollantilaiset maahanmuuttajat kutsuivat heitä "joki-intiaaneiksi", kun taas ranskalaiset käyttivät heistä sanaa Loup ("sudet"). Irokeesit tunsivat mohikaanit nimellä Akochakanen", ("änkyttäjät" tai "vieraskieliset".[4]

Mahican-päällikkö Etow oh koam vuodelta 1710.[5]

Mahicanien vanhojen kylien nimistä on löytynyt useita merkintojä varhaisten eurooppalaisten tekemistä kartoista ja päiväkirjoista. Kirjattuja nimiä ovat mm. Aepjin, Housatonic, Marigoman's Castle, Monemius, Oswego, Potic, Scaticook, Winooskeek ja Wyeck. Myöhemmin perustettuja kristyttyjä kyliä ovat olleet Brotherton, Moravian sekä Stockbridge.[3]. [4]

Historia[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Hollantilaiset kauppiaat[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Varhain 1500-luvulla monet Pohjois-Amerikan itärannikon intiaanikansat saivat ensimmäiset vieraat Euroopasta, kun purjelaivat pysähtyivät heidän maittensa rannikolle ja miehistö kävi tutustumassa väestöön. Merikapteeni Henry Hudson purjehti syyskuussa vuonna 1609 matalikolle joella, jota kutsuttiin nimellä Muh-he-kun-ne-tuk ja joka virtasi läpi mahicanien asuttaman alueen.[6] Myöhemmin joki nimettiin Hudsonin mukaan. Paikalliset intiaanit ottivat vieraat vastaan ystävällisesti ja olivat kiinnostuneita näiden kauppatavaroista. Tästä kehittyi nopeasti kauppasuhde hollantilaisten ja mahicanien välillä. Hudson osti näiltä paljon majavan ja saukon turkiksia ja kuljetti ne kotimaahansa.[7] Hollannissa turkikset herättivät yleistä ihastusta. Erityisesti turkiksien alkuperä kiinnosti kauppiaita.

Hudsonin avattua kauppasuhteet monet laivat purjehtivat kesäisin mahicanien maille. Kauppiat lastasivat alukset täyteen turkiksia ja palasivat pois ennen talven tuloa. Mahicanit saivat kaupankäynnin yhteydessä eurooppalaista tavaraa rihkamasta musketeihin. Tuli-asein varustetut mahicanien sotajoukot tulivat myöhemmin Hudsonjoen varsilla hyvin tunnetuiksi.

Mahicanit vastaan mohawkit[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Mahicanien aloittamasta turkiskaupasta tuli intiaanien ja eurooppalaisten välillä merkittävä kanssakäymisen muoto, joka levisi ympäri mannerta ja jatkui seuraaville vuosisadoille.

Turkiskaupan muuttuessa nopeasti yhä tuottavammaksi päätti noin kymmenen hollantilaisen kauppiaan muodostama yhtymä tehdä liiketoiminnasta ympärivuotisen. He rakensivat mahicanien maiden edustalle kauppa-aseman vuonna 1613. Paikka sai nimekseen Fort Nassau ja se sijaitsi pienellä saarella lähellä nykyistä Albanyn kaupunkia.[8]

Tulviva Hudsonjoki ja mahicanien ja heidän pitkäaikaisvihollistensa mohawkien välillä alkanut sota vaikeutti Fort Nassaun siirtolaisten elämää. Irokeesiliittoon kuuluneet mohawkit eivät hyväksyneet mahicanien turkiskauppaa valkoisen väestön kanssa. Vuonna 1617 alkanut sotatila sai hollantilaiset jättämään Fort Nassaun. Vaikka hollantilaiset olivat mahicanien puolella he mielistelivät samalla mohawkeja myymällä näille aseita. Hankkimansa vaikutusvallan avulla hollantilaiset saivat järjestettyä aselevon intiaanien välille 1618. Fort Nassau kunnostettiin nopeasti uudelleen. Mahicanien ja mohawkien välisen taistelun tauottua tuli Hollannista lisää kauppiassukujen jäseniä,jotka alkoivat rakentaa uutta kauppa-asemaa mahicanien maille. [9] Paikka sai nimekseen Fort Orange ja se pystytettiin Fort Nassaun läheisyyteen 1618. Vuonna 1621 Hollannin Länsi-Intian kauppakomppania (Dutch West-India Company) sai toimiluvan ja julisti kaikki maat Connecticut- ja Delawarejokien välillä Uudeksi Amsterdamiksiksi.[10]

Vuonna 1624 leimahtivat mahicanien ja mohawkien välillä kyteneet riidat uudelleen sodaksi. Fort Orangen komentaja Daniel Van Crieckenbeeck aseisti seitsemän miehen iskuryhmän auttamaan mohikaaneja.[11] Vapaaehtoisjoukko käveli suoraan mohawkien järjestämään väijytykseen. Neljä miehistä, heidän johtajansa mukaan lukien, sai surmansa. Jälkeenpäin mohawkit järjestivät suuren voitonjuhlan, jonka kohokohtana eräs tapetuista hollantilaisista keitettiin ja syötiin vanhan irokeesiheimojen rituaalin mukaisesti.[3]

Mahicanien vetäytyminen[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Fort-Amsterdamin ympärille rakennettiin tukeva paaluvarustus suojaamaan linnoitusta mahdollisten hyökkäysten varalta.

Tieto näistä tapahtumista aiheutti pakokauhun Hudsonjoen kauppa-asemilla. Uuden-Hollannin kuvernööri Peter Minuit, joka oli ostanut Manhattanin saaren ja perustanut sinne Fort Amsterdamin linnakkeen, antoi maanmiehilleen määräyksen pysyä intiaanisodassa puolueettomana. Varmuuden vuoksi hän evakuoi ihmiset kauppa-asemilta ja toimitti nämä suojaan Fort Amsterdamiin. Mahicanit ja mohawkit jatkoivat sotaansa vuoteen 1628, kunnes mahicanit joutuivat jättämään kylänsä Hudsonjoen länsipuolella ja siirtymään joen yli itään. Mohawkit ottivat alueen turkiskaupan hallintaansa ja heistä tuli Uuden-Amsterdamin merkittävin kauppakumppani. Hollantilaisten asutus alkoi painottua enemmän Manhattanille, jossa Uusi-Amsterdam Peter Minuitin johdolla kohosi hetkellisen kukoistukseen alueen alkuperäisväestön joutuessa antamaan tilaa eurooppalaisille maahanmuuttajille.Hollantilaisten ja intiaanien välit pysyivät kuitenkin hyvinä Peter Minuitin valtakauden ajan.[12]

Mahicanien ja mohawkien väliset erimielisyydet leimahtelivat myös seuraavilla vuosikymmenillä. 1660-luvulla mahicanit luopuivat miltei koko Hudsonin laaksosta ja saman vuosikymmenen aikana myös pääkaupungistaan Shodacista. Lopputuloksena syntyi mahicanien ja mohawkien välillä rauha, joka solmittiin vuonna 1675. Tästä eteenpäin heidän välinsä säilyivät rauhanomaisina. Mahicanien lukumäärä lisääntyi vuoden 1676 aikana heidän saatuaan joukkoonsa narragansett-heimon jäseniä, jotka olivat käyneet häviöksi kääntyneen sodan brittejä vastaan. Uusi-Englanti oli ottanut haltuunsa myös hollantilaisille kuuluneet alueet ja hallitsi itäistä rannikkoa. Osa mahicaneista muutti Kanadaan, osan kulkeutuessa Indianaan, jossa he asuivat jonkin aikaa miamien mailla. Lisäksi mahicanit taistelivat entisten verivihollistensa mohawkien rinnalla Virginian ja Carolinan intiaaneja vastaan.[13]

Saksalaiset herrhutilais-saarnaajat käännyttivät kristinuskoon paljon Pennsylvaniaan siirtyneitä mahicaneja vuodesta 1740 eteenpäin. Osa tästä ryhmästä siirtyi 1770-luvun aikana Ohioon, missä he perustivat yhdessä käännytettyjen delawarien kanssa Gnadenhuttenin yhdyskunnan. 1856 mahicaneille perustettiin reservaatio Wisconsiniin.[14] Reservaatin maiden käsittäessä etupäässä havumetsää maanviljely jäi vähäiseksi ja elinkeinot muotoutuivat metsätalouden ympärille.[15]

"Viimeinen mohikaani"[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

James Fenimore Cooperin patsas

Monista mahicanien 1700-luvun aikana käydyistä sodista englantilaisten tukena on jälkipolville jäänyt kuva näiden intiaanien urhoollisuudesta ja rohkeudesta. Varsinaisesti heidät nosti kuuluisiksi kirjailija James Fenimore Cooper, joka vuonna 1826 julkaisi teoksensa Viimeinen mohikaani (The Last of the Mohicans). Hän kuitenkin erehtyi sekoittamaan kaksi eri kansaa keskenään ja sotki Hudsonin jokilaakson mahicanit Connecticutin mohegaaneihin. Kirjailija otti molemmista kansoista piirteitä ja antoi ihmisille väärää tietoa "sukupuuttoon kuolleesta mohikaanien kansakunnasta".[16] Jotkut Uncasvillen tämän päivän mohegaanit pitävät itseään edelleen Hudsonlaakson mahicanien jälkeläisinä.[17]

Nykyaika[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Wisconsinin alueilla elää nykyään yli 3000 mahicania, joista puolet asuvat hajallaan reservaatin ulkopuolella.[1] Pieni osa mahicaneista asuu Connecticutissa. Wisconsinin Reservaatin sisällä saijaitsevat Red Springsin ja Bartelmen pikkukaupungit. Kertaalleen tyhjiksi hakatut metsät ja niiden eläinkanta ovat elpyneet. Mahicanien kieli on kuitenkin hävinnyt kokonaan 1900-luvun aikana ja kansan joukkoon on sulautunut munsee-heimon jäseniä. Vaikka mahicaneja on kutsuttu kolmella eri vuosisadalla Stockbridgen intiaaneiksi tai stockbridge-munsee ryhmäksi, he käyttävät itsestään myös nimeä mohicanit. Wisconsinin mahicanit isännöivät Mohican North Star Casinoa, Bingohallia[18] ja Pine Hillsin golfrataa.[2]

Kulttuuri[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Mahicanien kylät olivat melko suuria. Niihin sisältyi tavallisesti 20–30 isoa taloa, jotka usein sijaitsivat vuorilla ja olivat suojattuja linnoitusmaisesti. Talojen pituus oli tavallisimmin 30, joskus jopa 60 metriä. Useita sukuja samasta klaanista saattoi asua samassa talossa.[4] Mahicanien pääkaupunki oli nimeltään Shodac. Se oli lähellä nykyistä Albanyn kaupunkia. Mahicanit rakensivat kylänsä jokien varsille. Suuret maissipellot sijaitsivat yleensä mohikaani-kylien lähettyvillä. Vaikka maanviljely olikin suurin ravinnonlähde, niin myös metsästys ja kalastus sisältyivät elinkeinoihin. Mahicanien maaseutu muodostui metsistä joiden eläinkanta koostui yhtä lailla majavista, hirvistä, mustakarhuista, saukoista ja ilveksistä kuin villeistä kalkkunoista ja fasaaneista. Talvisin mahicanit saattoivat pitää useita metsästysleirejä hajallaan eri puolilla Hudsonjokea ja paljon kaukaisemmillakin alueilla. Kovien pakkasten aikana vetäydyttiin kuitenkin paalutettujen kylien suojaan, jotka turvasivat hyvin myös vihollisen hyökkäyksiltä.

Yleisesti päälliköiden muodostama neuvosto kokoontui säännöllisesti Shodacissa päättämässä kaikista tärkeimmistä asioista. Päällikkyys oli perinnöllinen, lukuun ottamatta sotapäälliköitä, jotka valittiin osoittamiensa kykyjen perusteella. Heimoneuvoston jäsenet valikoitiin kansanäänestyksen mukaan. Pääsääntöisesti mohikaanien hallitus kannatti demokratiaa.[4]

Useimmat mahicaneista pukeutuivat nahkavaatteisiin; säärystimiin, viittaan ja mokkasiineihin. Suurimmilla päälliköillä saattoi olla useampi vaimo. Miesten keskuudessa soturit ajoivat joko päänsä kaljuiksi tai jättivät päälaelle kapean hiussuikaleen, joka ylettyi alas niskaan. Tämä hiustyyli tunnetaan nimellä skalppiöyhtö tai "Algonkin Roach" ja siitä tunnisti soturin. Tämä kampaustyyli oli ominainen lähes kaikille itärannikon heimoille, joskin siitä oli paljon erilaisia muunnoksia. Naiset antoivat hiustensa kasvaa pitkiksi ja usein he muotoilivat ne majavanhännän muotoisiksi. Halutessaan olla erityisen kauniita naiset koristelivat kaulansa tai otsansa erilaisin ornamentein, jotka kiinnitettiin takaa. Suurten järvien seuduilta mohikaanit louhivat tai ostivat kuparia, josta he valmistivat sekä erilaisia koruja että nuolenkärkiä. Monista perinteisistä aseista ja työkaluista luovuttiin myöhemmin, kun kaupankäynti uudisasukkaiden kanssa käynnistyi.[3]

Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  • Cave, Alfred: The Pequot History, Univ of Massachusetts Press, 1996. ISBN 978-1558490307
  • Delage, Denys: Bitter Feast, Univ of British Columbia Press, 1993. ISBN 978-0774804349 (englanniksi)
  • Henriksson, Markku: Alkuperäiset amerikkalaiset, s. 120-121. Gaudeamus, 1985. ISBN 951-662-385-9 (englanniksi)
  • Oberg, Michael Leroy, Uncas, First of the Mohegans, Cornwell University Press, (2003). ISBN 0801438772. (englanniksi)
  • Santoro, Nicholas J: Atlas of the Indian Tribes of North America, iUniverse, 2009. ISBN 978-1-4401-0795-5 (englanniksi)
  • Virrankoski, Pentti:, Yhdysvaltain ja Kanadan intiaanit (1994) ISBN 951-717-788-7.
  • Waldman, Carl: Atlas of the North American Indian, Fact On File Publications, 1985. ISBN 0-87196-850-9. (englanniksi)
  • Waldman, Car: Encyclopedia of Native American Tribes, Checkmark Books, 2006 ISBN 978-0816062744 (englanniksi)

Viitteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  1. a b Native Languages of the Americas.Viitattu 17.12-2009.
  2. a b c Waldman s. 148.
  3. a b c d e Mahican History dickshovel.com. Viitattu 16.12-2009. (englanniksi)
  4. a b c d e Mahican indian History accessgenealogy.com. (englanniksi)
  5. etow endahkee.nativeweb.org. Viitattu 17.4.2012. (englanniksi)
  6. Hudson River Watershed hudsonwatershed.org. Viitattu 17.4.2012. (englanniksi)
  7. Brief History of the Stockbridge Mohican TribeViitattu 16.12-2009.
  8. Delage s. 104.
  9. Waldman 1985. s. 95.
  10. Isaac Allerton in Marblehead, New Amsterdam and New Haven sail1620.org. Viitattu 18.4.2012. (englanniksi)
  11. Santoro s. 201.
  12. Henriksson s. 34.
  13. Virrankoski s. 99.
  14. Virrankoski s. 100.
  15. Origin & Early Mohican History mohican-nsn.gov. Viitattu 17.4.2012. (englanniksi)
  16. Oberg s. 3.
  17. Cave s. 41.
  18. Mohican North Star Casino 500nations.com. Viitattu 18.4.2012. (englanniksi)