Mikojan-Gurevitš MiG-105

Wikipedia
Loikkaa: valikkoon, hakuun
Mikojan-Gurevitš MiG-105 ”Spiral
MiG-105-11a.JPG
Mikojan-Gurevitš MiG-105 ”Spiral” Moninon ilmailumuseossa
Tyyppi Avaruuslentokone
Alkuperämaa Neuvostoliiton lippu Neuvostoliitto
Valmistaja Mikojan-Gurevitš
Status Ei käytössä
Valmistusmäärä 1

Mikojan-Gurevitš MiG-105 ”Spiral” oli neuvostoliittolainen hanke rakentaa maata kiertävälle radalle laukaistava avaruuslentokone. Alun perin suunnitelma oli vastata Yhdysvaltojen sotilaalliseen X-20 Dyna-Soar -avaruushankkeeseen. Hanke on saattanut vaikuttaa suunniteltuihin nostavaan runkoon liittyviin tutkimuksiin, joita NASA:n Edwardsin lentotukikohdassa toimiva Dryden Flight Research Center on suorittanut. Hankkeen lempinimi oli ”Lapot” (suom. virsu) koneen nokan muodon vuoksi.

Kehitystyö[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Hanke tunnettiin myös nimellä EPOS (venäjän sanoista "kokeellinen avaruusmatkustajalentokone"). Työt hankkeen parissa alkoivat vuonna 1965, kaksi vuotta Dyno-Soar -hankkeen peruuttamisen jälkeen, ja sen johtajana toimi Gleb Lozino-Lozinsky. Hanke keskeytettiin vuonna 1969, mutta elvytettiin nopeasti 1974 vastauksena Yhdysvaltojen sukkulaohjelmalle. Aluksella tehtiin ensimmäinen vapaalentokoe alle äänennopeudella vuonna 1976, laukaisu tapahtui aluksen omien moottorien avulla vanhalta maakentältä Moskovan lähellä. Lentäjä A. G. Festovets lensi aluksella Ramenskojen lentoasemalle 30 kilometrin päähän. Kaiken kaikkiaan koelentoja tehtiin satunnaisesti vuoteen 1978 mennessä yhteensä kahdeksan. Kun päätös jatkaa Buran-hankkeen parissa saatiin aikaan, Spiral-hanke lopetettiin välittömästi, ilman että alusta oltiin kertaakaan lennetty avaruudessa. Jäljellä oleva Spiral on näytteillä Moninon ilmailumuseossa.

Spiralin ja Dyna-Soarin eroavaisuudet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Vaikka Spiralilla ja Dyna-Soarilla oli sama perustehtävä, ne erosivat toisistaan merkittävästi.

Dyna-Soar oli tarkoitettu laukaistavaksi kiertoradalle perinteisesti kantoraketin, kuten Titan III-C:n tai Saturn I:n kärjessä. Neuvostoinsinöörit päättivät puolestaan käyttää järjestelmää, jossa Spiral matkaa isomman normaalin lentokoneen päällä äänennopeudella ja irtoaa sitten lentämään nestepolttomoottoriensa avulla avaruuteen. Suunnitelma oli samankaltainen kuin amerikkalaisten D-21 Tagboard -tiedustelulennokkissa soveltama, jossa Tagaboard laukaistiin A-12 Oxcartin päältä. Tupolevin suunnittelutoimisto OKB-156:n piti rakentaa emoalus, jossa oli tarkoitus hyödyntää Tu-144 -yliäänikoneen ja Suhoi T-4 -pommikoneen tekniikkaa, mutta aluksen kehitys jäi suunnitelmatasolle. Amerikkalaiset suunnittelivat 1990-luvulla luultavasti samankaltaisen aluksen ja lensivät sillä salaisessa Blackstar-ohjelmassaan.

Dyna-Soariin suunniteltiin kiinteät delttasiivet. Spiralin tunnusmerkki olivat sen uudenaikaiset, säädeltävät ja muotoaan muuttavat siivet. Laukaisun aikana ja maahan palatessa siivet olivat pystyssä koneen runkoa vasten 60 asteen kulmassa toimien vakauttimina. Irtauduttuessa emoaluksesta ohjaaja aktivoi ohjaimet, jotka laskivat siivet vaakatasoon antamaan koneelle paremmat lento-ominaisuudet.

Spiralin laskeutuminen oli hallittua ja alus pystyi tekemään käännöksen laskeutumisen helpottamiseksi. Tasainten alle oli asetettu yksi Koliesov-suihkumoottori lähtöä varten. Suutin oli lähtöjen ja laskeutumisen aikana suojattuna luukun takana, joka pystyttiin avamaan, kun haluttiin päästä äänennopeuteen. Dyna-Soar kykeni käyttämään moottoriaan vain kerran, lähdön aikana, ja palatessaan aluksen oli tarkoitus laskeutua liitämällä ilman kunnon ohjausta. Asiakirjojen mukaan alus olisi voinut käyttää pakorakettiaan, LGM-30 Minutemanin kolmivaiheista rakettia, ja tekemään laskeutumisen uusimisen tarvittaessa. Spiralissa oli nostava runko, Dyno-Soar oli enemmän tavallisen lentokeen tai liitokoneen tapainen.

Dyna-Soarin lämpökilpi oli tehty suuria lämpötiloja kestävistä materiaaleista kuten niobiumista, molybdeenista, volframista ja nikkelipohjaisesta René 41:sta. Spiralia suojasi neuvvostoliittolaisten vaaka-laattahaarniskaksi kutsuma, yksittäisistä metallilaatoista, jotka roikkuivat laskeutumisen aiheuttaman lämpölaajenemisen kestävien nivelletyjen keraamisten laakereiden varassa.selvennä Tätä tapaa testattiin useiden BOR-alusten (ven. ”miehittämätön kiertoradan rakettilentokone”) avulla.

Missä tahansa lennon vaiheessa sattuneessa hätätilanteessa Spiralin ohjaamo saattoi eriytyä aluksesta ja laskeutua avaruuskapselin tavoin laskuvarjolla maahan. Samankaltaisen pelastuskapselin oli tarkoitus olla osa Dyna-Soaria. Erona neuvostoliittolaisiin amerikkalaiset suunnittelivat lisäävänsä mahdollisuuden laukaista kiinteällä ajoaineella toimivalla raketilla koko alus irti tuhoutuvasta kantoraketista, jolloin miehistön lisäksi pelastuisi myös itse alus.

Nykyaikaisen sukkulan tavoin Dyno-Soariin suunniteltiin pieni tavaratila paineistetun ohjaamon taakse. Tavaratilaa saattoi käyttää laukaistaessa pieniä satelliitteja, tarkkailulaitteita, aseita tai siinä voitiin jopa kuljettaa ylimääräistä miehistön jäsentä erillisessä, irrotettavassa ohjaamossa. Spiral suunniteltiin kuljettamaan vain lentäjää. Ylimääräinen rahtitila kului suihkumoottoriin ja polttoainetankkeihin.

Molemmat alukset suunniteltiin laskeutumaan jalaksille. Dyna-Soarissa jalakset olivat normaalisti rungon alaosassa. Spiralissa jalakset työntyivät ulos rungon yläosasta hieman siipien yläpuolelta. Tämä epätavallinen ratkaisu vaikeutti aluksen laskeutumista.

Lentäjät[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Spiralin lentämisen tehtäväkseen saanut kosmonauttiryhmä muodostettiin 1960-luvun alussa. Ryhmässä tapahtui monia muutoksia, kunnes se viimein hajautettiin lopullisesti muihin tehtäviin. Tunnettuja lentäjiä olivat:

German Titov, Neuvostoliiton toinen avaruuteen lähettämä kosmonautti (Vostok 2).

A. G. Festovets, koelensi suurimman osan aluksella tehdyistä koelennoista.

Uragan[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Vaikka Spiral ei edennytkään laukaisuun asti, huhuttiin, että suunnitelmaa uudistettiin ja laajennettiin, jotta saataisiin kehitettyä miehitetty avaruushävittäjä, ”Uragan” (suom. hurrikaani) 1980-luvun puolella. Aluksen oli tarkoitus käyttää lähdössään ukrainalaista Zenit-kantorakettia. Alus olisi voinut häiritä ja tuhota Yhdysvaltain sotilaallisia avaruussukkuloita. Aluksen aseistukseen olisi kuulunut avaruudessa laukaistavia ohjuksia.

On epätodennäköistä, että tällaisen avaruuslentokoneen prototyyppi olisi lentänyt. Huhutaan, että Neuvostoliiton ilmavoimilla oli kaksi kosmonauttiryhmää, joista ensimmäisessä oli kuusi ja toisessa ainakin kolme lentäjää, jotka olisivat olleet koulutettu lentämään tätä laitetta. Tämä tarina on voinut syntyä Yhdysvaltain ilmavoimien Daedalus-astronauttien tarinan rinnakkaisversioksi.

Tiedoksi väitetty epäilys, että avaruussukkula voitaisiin ampua alas, herätti aikanaan Yhdysvaltain puolustusministeriössä hämmennystä ja aiheutti monia eri mielikuvia kuvatusta aluksesta neuvostoliittolaisten avaruudessa. Tällainen yleensä lisää vastaavien sotilaallisten kehitysohjelmien budjettirahoitusta, joten keskustelu on ymmärrettävissä.

NASA:n Challenger-sukkulan tuhoutuminen vuoden 1986 laukaisussa muutti NASA:n suuntautumista ja johti siihen, että puolustusministeriö keskeytti sotilaallisen sukkulan kehittelyhankkeet, mukaan lukien Vandenbergin lentotukikohdan sukkulalaukaisukeskuksen rakentamistyöt.

Neuvostoliitolla ei ollut syytä eikä ilmeisesti rahoitusta oman sotilassukkulaohjelmansa toteuttamiseen. Venäläiset ovat kieltäneet tällaisen avaruusaluksen kehittämisen. He ovat herättäneet ajatuksen, että neuvostoliittolainen ”avaruushävittäjä” saattoi olla vain osa juonta koettaa saada painostettua amerikkalaisia harkitsemaan uudestaan sukkula-ohjelmaansa. Ei ole tiedossa, että yhtäkään Uragan-aluksen osaa olisi olemassakaan.

Aiheesta muualla[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]