Mikheil Džavakhišvili
Mikheil Džavakhišvili (georg. მიხეილ ჯავახიშვილი, 20. marraskuuta (J: 8. marraskuuta) 1880 – 30. syyskuuta 1937), alkuperäiseltä nimeltään Adamašvili (georg. ადამაშვილი) oli yksi 1900-luvun merkittävimmistä georgialaisista kirjailijoista. Hänen ensimmäinen tarinansa julkaistiin vuonna 1903, minkä jälkeen Džavakhišvili piti kuitenkin pitkän tauon kirjoittamisessa aina 1920-luvun alkuun saakka. Hänen piittaamattomuutensa Neuvostoliiton ideologisesta painostuksesta maksoi hänen elämänsä: hänet teloitettiin Stalinin Suuressa puhdistuksessa, ja hänen teoksensa kiellettiin lähes 20 vuodeksi. Brittiläisen Venäjän ja Georgian kirjallisuuden tutkijan Donald Rayfieldin sanoin "hänen elävä, in medias res alkava kerrontansa, iloinen huumorinsa, herkkä ironiansa ja moraalinen rohkeutensa ovat verrattavissa Stendhaliin, Maupassantiin ja Zolaan. Modernissa georgiankielisessä proosassa vain Konstantine Gamsakhurdia voi tavoitella samaa kansainvälistä tasoa".[1]
Elämän ja uran alku[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Hän syntyi nimellä Mikheil Adamašvili Tserakvin kylässä Kvemo Kartlin alueella Georgiassa, joka kuului tuohon aikaan Venäjän keisarikuntaan. Hän aloitti puutarhanhoidon ja viininviljelyn opiskelun Jaltassa, mutta joutui hylkäämään opintonsa perhetragedian vuoksi. Rosvot tappoivat hänen äitinsä ja sisarensa, ja hänen isänsä kuoli hieman myöhemmin. Hän palasi Georgiaan vuonna 1901 ja työskenteli kuparisulattamossa Kakhetissa. Hänen ensimmäinen tarinansa julkaistiin vuonna 1903 kirjailijanimellä Džavakhišvili. Sitä seurasi sarja Venäjän viranomaisia kritisoivia artikkeleita. Vuonna 1906 tsaarin poliittinen sorto pakotti hänet muuttamaan Ranskaan, jossa hän opiskeli taidetta ja poliittista taloutta Pariisin yliopistossa. Matkailtuaan laajalti Sveitsissä, Britanniassa, Italiassa, Belgiassa, Yhdysvalloissa, Saksassa ja Turkissa vuosina 1908–1909 hän palasi laittomasti Georgiaan, jossa hänet pidätettiin ja karkotettiin maasta vuonna 1910.[2] Hän palasi kotimaahansa jälleen vuonna 1917, ja aloitti uudelleen kirjoittamisen lähes 15 vuoden jälkeen. Vuonna 1921 hän liittyi Georgian kansallisdemokraattiseen puolueeseen ja vastusti samana vuonna maahan perustettua neuvostohallitusta. Vuonna 1923 bolševikkien hyökättyä puoluetta vastaan Džavakhišvili pidätettiin ja tuomittiin kuolemaan, mutta vapautettiin Georgian kirjailijaliiton sovittelun avulla kuuden vankilakuukauden jälkeen. Džavakhišvilin sovinto neuvostohallinnon kanssa jäi pinnalliseksi, ja hänen suhteensa uusiin vallanpitäjiin olivat vaivautuneet.
Parhaat työt[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Džavakhišvili sisällytti vakiintuneeseen kerronnan kieleen taitavasti kansan ilmaisuja. Hänen parhaimmissa teoksissaan kirjailija yhdistää musertavan realismin ja humoristisuuden pohjimmaiseen pessimismiin ja anarkiaan, asettaakseen vastakkain tsaarin- ja neuvostoajan hallinnot sekä maaseutu- ja kaupunkielämän. Hänen juonensa, jotka ovat joskus avoimen kapinallisia, väkivaltaisia ja seksuaalisesti intohimoisia, leikkaavat perinteisiin tabuihin. Niillä on yhteisinä teemoina georgialaisen kulakin nousu, georgialaisen aatelisen intellektuellin ja diletantin elämä sekä Venäjän vallankumouksen ja vuoden 1921 bolševikkien vallankaappauksen vaikutus niihin.
Tyypillisimmässä ja vaikuttavimmassa novellissaan, Džaqos khiznebi (georg. ჯაყოს ხიზნები "Džaqon häädetty"), joka julkaistiin ensimmäisen kerran vuonna 1924, Džavakhišvili asettaa vastakkain seikkailevan, lainsuojattoman huijarin Džaqon ja hänen uhrinsa prinssi Teimuraz Khevistavin, ihailtavan intellektuellin ja tehottoman hyväntekijän. Teimurazin luotettu Džaqo ryöstää hänen omaisuutensa, rakastetun ja kauniin vaimonsa Margon ja jopa hänen mielenterveytensä. Teimurazin persoonaan heijastuvat vanhan aateliston rappeutuminen ja tuho, pettymys vallankumoukseen ja moraalin heikkeneminen lyhytaikaisen itsenäisen Georgian jälkeen. Toinen merkittävä teos, satiirinen Kvatši Kvatšantiradze (georg. კვაჭი კვაჭანტირაძე, K'vatš'i K'vatš'ant'iradze) vuodelta 1924 dramatisoitiin vuonna 1927 Sandro Akhmetelin Rustaveli-teatteria varten, mutta projekti lopetettiin, kun johtavat bolševikkeja tukevat kriitikot tuomitsivat sen pornografiaksi (näytelmä on myöhemmin kadonnut).
Vuoden 1926 romaanissaan Tetri saqelo (georg. თეთრი საყელო, "Valkoinen kaulus") Džavakhišvili kuvaa vapautta rakastavien ja stoalaisten Georgian vuoristolaisten, khevsureiden, kohtaloa uudessa neuvostotodellisuudessa. Tbilisiläinen Elizbar, joka on inhoon saakka ärsyyntynyt seksuaalisesta mutta typerästä kosmopoliittisesta vaimostaan Tsutskiasta, vetäytyy Khevsuretin ylämaille. Etsiessään kuparia hän rakastuu erittäin perinteelliseen mutta rakastavaan ja elämäniloiseen khevsuretilaisnaiseen Khatunaan, jonka kanssa hän menee naimisiin. Vaikka Elizbar toivotetaan paikalliseen vuoristoyhteisöön tervetulleeksi, hän kaipaa takaisin kaupunkielämään (jota tarinassa symboloi valkoinen kaulus), tuo Khatunan Tbilisiin ja hylkää vuoriston ystävänsä ja sukulaisensa khevsuretilaisten neuvostojoukkoja kohtaan aloittaman aseellisen vastarinnan aiheuttaman katastrofin aattona.[3]
Džavakhišvilin teosten kruunu – romaani Arsena Marabdeli (georg. არსენა მარაბდელი) – kirjoitettiin vuosien 1933 ja 1936 välillä. Kirjailija käytti vuosia tutkimukseen ja romaanin venäjänkielisen sekä myös georgiankielisen version kirjoittamiseen uudelleen. Romaanin juoni perustuu todellisen historiallisen hahmon, georgialaisen kansanperinteen lempisankarin, lainsuojattoman Arsenan elämään. Džavakhišvili keskittyy traagiseen välttämättömyyteen, joka tekee ritarillisesta talonpojasta tyypillisen 1800-luvun roiston. Vaikka tarinaa ala-aatelia vastaan taistelevasta lainsuojattomasta pidettiinkin "aatteellisesti korrektina", "vasemmiston" kriitikot suhtautuivat epäillen Džavakhišvilin tunnistettaviin vertauksiin keisarillisen Venäjän ja neuvostovaltion välillä. Džavakhišvili laittoi Arsenan suuhun useita omia ajatuksiaan. Eräs esimerkki on hänen kuuluisa lauseensa: "Venäjä laukkaa Euroopan perässä, ja sen takana köydessä raahautuva vertavuotava ruumis on Georgia". Teos tuli erittäin suosituksi kansan keskuudessa ja sai vastaansa kitkeriä hyökkäyksiä kommunistikriitikoilta ja proletaarikirjailijoilta, jotka syyttivät Džavakhišvilia korruptiosta, väärintulkinnasta, herjauksesta ja kumouksellisuudesta; jopa sitä, että Džavakhišvilin veljenpoika työskenteli raitiovaunukonduktöörinä Kreikassa, käytettiin häntä vastaan.[4]
Viimeiset vuodet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Vuonna 1930 Džavakhišvili otti yhteen Malakia Torošelidzen, kirjailijaliiton trotskilaisen puheenjohtajan ja koulutuksesta vastaavan kansankomissaarin kanssa, kun Torošelidze oli kieltänyt Georgian kirjallisuuden klassikkoteokset. Lavrenti Berijan noustua valtaan kielto nostettiin, ja Džavakhišvili pääsi lyhyeksi aikaa takaisin suosioon. Hänen teoksensa Arsena Marabdeli julkaistiin uudelleen, dramatisoitiin ja siitä tehtiin elokuva. Hän ei kuitenkaan kyennyt pakenemaan bolševikkien kritiikiltä edes sen jälkeen, kun hän oli vuonna 1936 julkaissut maltillisen teoksen Kalis tvirti (georg. ქალის ტვირთი, "Naisen taakka"), joka oli yritys sosialistisessa realismissa. Tarina kertoi vallankumouksellisesta mutta porvarillisesta naisesta Judithista, jonka rakastaja, bolševikkityöläinen Zurab, suostuttelee hänet naimisiin tsaarin santarmiupseerin Avšarovin kanssa, jonka hän tappaa. Neuvostoideologi Vladimir Jermilov tuomitsi romaanin, väittäen sen esittävän bolševikit pelkkinä terroristeina ja santarmit liian ritarillisina.
Pian Berija paheksui Džavakhišvilia siitä, että tämä oli kieltäytynyt hakemasta hänen neuvoaan bolševikkien aktivismin kuvaamisessa vallankumousta edeltäneessä Georgiassa. Lisäksi Džavakhišvilia epäiltiin kirjailija Grigol Robakidzen varoittamisesta ennen hänen lähestyvää pidätystään ja hänen auttamisestaan pakoon Saksaan vuonna 1930. Asiain tila paheni, kun vuonna 1936 Džavakhišvilia syytettiin ranskalaisen kirjailijan André Giden ylistämisestä: hänen teoksensa Retour de l’URSS ja sen ylistys georgialaisille kirjailijoille luokittelivat sekä Giden että Džavakhišvilin vihollisiksi. 22. heinäkuuta 1937, kun runoilija Paolo Iašvili ampui itsensä kirjailijaliiton rakennuksessa, ja liitto julisti runoilijan teon neuvostovastaiseksi provokaatioksi, Džavakhišvili oli ainoa paikalla ollut runoilijan rohkeutta ylistänyt henkilö. Neljä päivää myöhemmin 26. heinäkuuta liiton puhemiehistö äänesti: "Mikheil Džavakhišvili, kansan vihollisena, vakoilijana ja diversanttina tulee karkottaa kirjailijaliitosta ja tuhota fyysisesti."
Hänen ystävänsä ja kollegansa, joihin kuuluivat jo vankilaan joutuneet, pakotettiin todistamaan Džavakhišvilin olevan vastavallankumouksellinen terroristi. Ainoastaan kriitikko Geronti Kikodze lähti kirjailijaliiton kokouksesta protestina, mieluummin kuin antoi suostumuksensa päätöslauselmalle. Džavakhišvili pidätettiin 14. elokuuta 1937 ja häntä kidutettiin Berijan läsnä ollessa kunnes hän allekirjoitti "tunnustuksen". Hänet ammuttiin 30. syyskuuta 1937. Hänen omaisuutensa takavarikoitiin, hänen arkistonsa tuhottiin, hänen veljensä ammuttiin ja hänen leskensä lähetettiin maanpakoon. Džavakhišvili pysyi sensuroituna 1950-luvun loppuun saakka, kunnes hänet vapautettiin syytteistä ja hänen teoksiaan alettiin julkaista uudelleen.[5]
Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
- ↑ His vivid story-telling, straight in medias res, his buoyant humour, subtle irony, and moral courage merit comparison with those of Stendhal, Maupassant, and Zola. In modern Georgian prose only Konstantine Gamsakhurdia could aspire to the same international level. Rayfield, Donald (2000), The Literature of Georgia: A History: 2nd edition, p. 224. Routledge, ISBN 0-7007-1163-5.
- ↑ Mikaberidze, Alexander (ed., 2007), Javakhishvili, Mikhail (Arkistoitu – Internet Archive). Dictionary of Georgian National Biography.
- ↑ Rayfield, p. 222-3.
- ↑ Rayfield, p. 223.
- ↑ Rayfield, p. 224.
Aiheesta muualla[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
- Mikehil Džavakhišvilin teoksia Georgian parlamentin kirjaston sivuilla.
| ||||||||||||||
