Mihin uskot jos et usko?

Wikipedia
Loikkaa: valikkoon, hakuun
Mihin uskot jos et usko?
In cosa crede chi non crede?
Suomennoksen kansikuva.
Suomennoksen kansikuva.
Alkuperäisteos
Kirjailija Umberto Eco, Carlo Maria Martini
Genre kristinusko, uskonnonfilosofia
Kustantaja Liberal Libri
Julkaistu 1996
Sivumäärä 143
ISBN 978-888683803-0
Suomennos
Suomentaja Lea Peuronpuro
Kansitaiteilija Ulriikka Lipasti
Kustantaja Kirja-Aurora
Julkaistu 2002
Ulkoasu nidottu
Sivumäärä 144
ISBN 951-29-2298-3
Nuvola apps bookcase.svg
Löydä lisää kirjojaKirjallisuuden teemasivulta

Mihin uskot jos et usko? (ital. In cosa crede chi non crede?) on kirja, johon on koottu italialaisen semiotiikan professorin ja kirjailijan, sekulaaria humanismia edustavan Umberto Econ sekä katolisen kirkon kardinaalin Carlo Maria Martinin keskustelupuheenvuoroja uskontoon liittyvistä arvokysymyksistä.[1][2] Italialainen kulttuurilehti Liberal oli kutsunut heidät alkuvuodesta 1995 vuoropuheluun lehden palstoilla. Keskustelut koottiin vuonna 1996 kirjaksi, jonka tuotto lahjoitettiin aids-potilaiden hyväksi toimivalle Farsi Prossimo -järjestölle.[3][4]

Kirja ilmestyi englanniksi vuonna 1997.[5] Kirjan suomennos ilmestyi vuonna 2002 turkulaisen Kirja-Auroran julkaisemana. Suomalaisen painoksen esipuheen on kirjoittanut Suomen luterilaisen kirkon entinen arkkipiispa John Vikström.[6]

Sisältö[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Teoksen kolmen ensimmäisen keskustelun aiheina ovat tulevaisuus ja ympäristön tuhoutuminen, ihmiselämän alku ja raskaudenkeskeytys sekä naispappeus.[1] Keskusteluissa haastajan asemaan asetettu Eco toteaa, ettei mahdollisesti ole määriteltävissä selkeää rajaa sille, missä vaiheessa syntyvän olennon olemassaoloon voidaan tai ei voida puuttua, ja että abortista on päätettävä naisen itse tai sitten sitä ei tule tehdä.[7] Eco toteaa, että hän ei vaadi kirkkoa muuttamaan kantaansa koskien naispappeutta, mutta hän kysyy kuitenkin sen perusteita.[8] Laajimman käsittelyn teoksessa saa viimeisen keskustelun teema eli etiikka. Molemmat osapuolet etsivät moraalille yleismaailmallista perustaa.[2]

Martinin puheenvuoro moraalin perustasta[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Kardinaali Martini kysyy, mikä on moraalin perusta ilman uskontoa.

»[M]ikä ohjaa uskosta vieraantunutta ihmistä, joka ei tunnusta persoonallista Jumalaa, ei vetoa mihinkään ylimpään arvoon, mutta tunnustaa ja toteuttaa moraalisia periaatteita, joiden puolesta taistellessaan hän olisi valmis antamaan henkensä, ja käyttää noita periaatteita määritelläkseen, mitä tekoja hän tekee millä hinnalla hyvänsä tai ei missään tapauksessa? On tietenkin olemassa lakeja, mutta millä edellytyksellä lait voivat vaatia ihmistä asettamaan henkensä alttiiksi?»
([9])

Martini toteaa tietävänsä, että on olemassa paljon oikeudenmukaisesti ja myös uhrautuvasti toimivia ihmisiä, jotka eivät vetoa uskonnollisiin käsityksiin tai joille ei ole olemassa jumalaa. Hän ei kuitenkaan pysty ymmärtämään, mikä on perustava syy heidän toimintaansa. Martinin mielestä moraaliarvoilla voi ja pitää olla pohja, joka ei ole altis epäselvyydelle ja epävarmuudelle, varsinkin ääritapauksissa. Tällaista ehdotonta arvopohjaa ei hänen mukaansa erehdyttäisi luulemaan pelkäksi tavaksi eikä edes yhteisölliseksi välttämättömyydeksi. Martinin mukaan on välttämätöntä, että arvojen perustana ovat muuttumattomat periaatteet, jotka eivät ole neuvoteltavissa.[10]

»Kyseenalaistaessani puhtaasti humanistisen perustan riittävyyden tarkoitukseni ei ole järkyttää kenenkään omaatuntoa. Yritän vain ymmärtää, mitä omatunnossa tapahtuu perusmotivaation tasolla pyrkimyksenäni myös edistää uskovien ja ei-uskovien intensiivisempää vuorovaikutusta eettisissä kysymyksissä.»
([11])

Martini viittaa Hans Küngin toimittamaan teokseen Vastuun aika[12] ja sanoo, että maailman suuret uskonnot käyvät nykyisin keskustelua yhteisistä arvoista. Tällä ei hänen mukaansa pyritä vain uskonnollisten ristiriitojen poistumiseen vaan myös ihmiskunnan kehityksen edistämiseen. Tähän vuoropuheluun liittyy vaikeuksia, mutta se on mahdollinen, koska Martinin mukaan kaikilla uskonnoilla on yhteinen moraalisen toiminnan perusta. Kyseessä on Martinin mukaan tuonpuoleinen asia, jota tämä kutsuu katolisen kristillisen perinteen mukaisesti mysteeriksi eli arvoitukseksi. Martinin sanojen mukaan uskonto voi yksiselitteisesti perustella, kuinka moraali, säännöt ja arvot ovat yleispätevästi kaikkia ihmisiä koskevia sekä ehdottoman velvoittavia myös vaikeissa tilanteissa[2]. ”On käynyt selväksi, että vain jokin ehdoton voi pakottaa ehdottomasti, ja vain jokin riippumaton olevainen voi olla ehdottoman sitova.”, Martini sanoo Küngin teokseen viitaten.[13]

Martini kertoo yrittäneensä löytää ei-uskovien ja uskonnollisiin käsitteisiin vetoamattomien ihmisten kertomuksista sellaista syytä heidän moraaliselle toiminnalleen, jota voitaisiin luonnehtia ehdottomaksi. Hänestä tuntuu, että heidän mielestään ihmisten sisällä on Toinen. Toinen on Martinin sanojen mukaan osa ihmisiä riippumatta siitä, rakastavatko vai vihaavatko he häntä vai ovatko he hänen suhteensa välinpitämättömiä. Tämä on Martinin mielestä monien uskonnottomien mielestä moraalin perustekijä. Martinin mielestä tämä käsitys Toisesta sisällämme on yhtenevä kristillisen uskon kanssa[2]. Hänen mukaansa kristilliselle vakaumuksella on voima, joka kestää esimerkiksi anteeksiannon vihollisille. Esimerkiksi Jeesus Kristus antoi ristiinnaulitsijoilleen anteeksi ristillä riippuessaan, Martini sanoo. Hän pohtii, voiko uskonnoton moraalikäsitys olla vastaavanlainen.[14]

Martinin mukaan uskovien ja uskonnottomien yhteisen arvoperustan löytäminen on tärkeää, jotta he voisivat yhdessä toimia ihmiskunnan parantamiseksi, oikeudenmukaisuuden ja rauhan puolesta. Martini toteaa ihmisen arvoon vetoamiseen olevan periaate, joka antaa yleisen perustan ajattelulle ja toiminnalle: toisia yksilöitä ei saa riistää ja heidän koskemattomuuttaan on kunnioitettava. Hän kuitenkin kysyy, mikä on näiden periaatteiden lopullinen peruste. Martinin mielestä ihmisarvo pohjautuu sille, että jokainen ihminen on avoin jollekin itseään suuremmalle. Tämä on hänen mukaansa ainoa tapa, jolla voidaan taata kumoamaton yksilön arvon kunnioitus.[15]

Econ vastaus[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Umberto Eco.

Umberto Eco sanoo olevansa sitä mieltä, että vaikka ihmiset olisivat uskonnottomia, heillä on silti käsitys ”äärimmäisistä rajasta, kysymyksistä ja odotuksista, yhteydestä johonkin suurempaan”, jota uskonnoissa kuvataan pyhyyden käsitteellä. Eco toteaa Martinin kysyvän, mikä näissä käsityksissä on sitovaa, pakottavaa ja kiistämätöntä.[16] Eco kysyy, onko olemassa kaikille yhteisiä käsitteitä. Hänen mielestään nämä käsitteet liittyvät ihmisen ruumiillisuuteen.[17]

»Varmastikin jokaisella ihmisellä on käsitys siitä mitä tarkoittaa huomata asioita, muistaa, tuntea halua, pelkoa, surua tai helpotusta, nautintoa tai kipua, ja päästellä ääniä, jotka ilmaisevat noita tunteita. Tästä seuraa (ja näin pääsemme oikeuksien alueelle), että meillä on yleispäteviä käsityksiä rajoituksista: emme halua, että kukaan estää meitä puhumasta, näkemästä, kuuntelemasta, nielemästä tai sylkemästä, menemästä minne tahdomme. Kärsimme, jos joku kahlitsee meidät tai erottaa meidät muista, lyö meitä, haavoittaa meitä tai tappaa meidät, alistaa meidät fyysiselle tai psyykkiselle kidutukselle, joka vähentää tai tuhoaa kykymme ajatella.»
([18])

Nämä vaistonvaraiset käsitteet muodostavat Econ mukaan moraalin perustan. Eco sanoo, että ihmisten on kunnioitettava toisten ruumiillisia oikeuksia, joihin kuuluu myös oikeus puhua ja ajatella. Hänen sanojensa mukaan ihmiskunta ei olisi kokenut kidutusta, joukkomurhia, ja sananvapauden tukahduttamista, jos näitä oikeuksia olisi kunnioitettu.[19] Econ mukaan ihminen voi ymmärtää sen, ettei hänen tule tehdä muille mitään, mitä ei toivoisi tehtävän itselleen. Tämä johtuu siitä, että moraalinen ulottuvuus tulee mukaan heti silloin, kun läsnä on Toinen. Kaikki moraalisäännöt säätelevät yksilöiden välisiä suhteita. Ihminen on yhteisöllinen olento, jonka määrittää Toinen. Toinen on läsnä ihmisessä itsessään. Econ mukaan nekin ihmiset, jotka tekevät väkivaltaa toisille, tekevän niin vain poikkeuksellisissa tilanteissa. Muina aikoina he haluavat toisilta ihmisiltä hyväksyntää.[20] Econ mukaan yhteisöissä, jotka ovat hyväksyneet kärsimyksen aiheuttamisen ihmisille, Toisen käsite rajoittui omaan yhteisöön. Ulkopuolisia pidettiin epäinhimillisinä, raakalaisina tai vääräuskoisina. Toisen aseman tunnustaminen on Econ mukaan vuosituhantisen kehityksen tulos.[21] Martinin kysymykseen, antaako tietoisuus Toisen merkityksestä ja arvosta ehdottoman perustan moraaliselle toiminnalle, Eco toteaa voivansa vastata ainakin, että sekään mitä Martini kutsuu ehdottomaksi perustaksi ei ole välttämättä saanut uskovaisia välttämään pahoja tekoja.[22] Econ mielestä on ilmeistä, että uskonnoton ihminen voi pyrkiä tekemään elämästään merkityksellisen ja että hän voi ”saada lohtua vain rakkaudesta toisia kohtaan, yrittämällä taata jollekulle muulle kelvollisen elämän, silloinkin kun hän itse on jo poissa”.[23]

Econ mukaan moraali perustuu ruumiillisille tosiasioille ja sille käsitykselle, että ainoastaan Toisen läsnäolo saa ihmiset kokemaan itsensä ihmisiksi. Se, minkä Eco määrittelee ei-uskonnollisena moraalina, on hänen mukaansa pohjimmiltaan luonnon moraalia. Luonnollinen vaisto, kehittyneessä ja tietoisessa muodossaan, voi Econ mielestä olla riittävän luja perusta moraalille.[24]

Eco viittaa Baruch Spinozan teokseen Etiikka[25], joka sisältää ajatuksen luonnosta itseriittoisena kokonaisuutena. Mielle tästä suuresta, yhtenäisestä todellisuudesta, johon kaikki yksilöt joskus palaavat, voi muodostaa ihmisissä mielteen suvaitsevuudesta ja hyväntahtoisuudesta, koska tuon todellisuuden tasapaino ja sopusointu on kaikkien asia. Luottamus elämän ja arvojen jatkumiseen saa uhrautumaan toisten hyväksi.[26] Econ mukaan vähitellen ihminen on voinut luoda selityksen, mallin ja esimerkin yleismaailmallisesta rakkaudesta, anteeksiannosta ja uhrautumisesta eli kertomuksen Kristuksesta[2][1]. Econ mukaan tämä on luonnollinen ja maanläheinen arvoitus. Econ mielestä täten luonnollinen moraali ja uskonnollinen moraali voivat olla peruskohdiltaan yhteneviä.[27]

Vastineet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Kirjan toinen osuus sisältää puheenvuoroille lehden pyynnöstä kirjoitetut vastineet. Ne ovat kirjoittaneet filosofian emeritusprofessori Emanuele Severino, toimittajat Eugenio Scalfari ja Indro Montanelli, kirjailija Vittorio Foa ja Euroopan parlamentin jäsen Claudio Martelli. Vastineissa otetaan esille moraalinen relativismi etiikan vaihtoehtona.[2]

Severinon mukaan Eco esittelee ensin ilmeisenä pitämänsä perusteet arvoille, mutta toteaa näiden arvojen olevan perustaltaan hämäriä. Eco väittää, että se tosiasia että ihminen luo hengissä selviytyäkseen ”harhojen todellisuuden”, on jotakin ”ihmeellisen mystistä”. Econ perustelut moraalille eivät ole tosiasioita vaan kielellisten ilmiöiden ja käyttäytymistapojen tulkintoja.[28] Toiseksi Severinon mielestä Martini lähentää liikaa tietoa ja uskoa, eivätkä ne hänen mukaansa ole välttämättä sopusoinnussa.[29] Kristillinen etiikka esiintyy Severinon mukaan ehdottomana, mutta sitä on käytännössä kuitenkin aina tulkittu suhteellisesti[2].

Scalfari haluaa muistuttaa Martinia, että vasta nykypäivänä kirkko on tuominnut esimerkiksi noitavainot. Scalfarin mielestä sellainen moraalin perusta, jonka kaikki voivat tunnustaa, on ihmisten kuuluminen samaan lajiin. Hänen mielestään yksilössä kohtaavat eloonjäämisvaisto ja lajin säilyttämisen vaisto. Ensin mainittu on perusta itsekkyydelle, joka on myönteistä ja järkiperäistä niin kauan kuin siitä ei tule yhteisöä tuhoavaa voimaa. Jälkimmäisestä taas seuraa tarve välittää toisten kärsimyksestä ja yhteisestä hyvästä.[30] Scalfari toteaa ettei hän luota sellaiseen jumalaan, joka sanelee käskyjä ulkopuolelta. Hän sanoo historian antavan hänelle oikeuden olemaan luottamatta kirkon kaltaisiin ihmisiä määrääviin laitoksiin. Moraali on Scalfari mukaan yhteisen hyvän arvon tunnustamista ja toteuttamista, ei palkkion tai rangaistuksen vuoksi vaan sen vaiston vuoksi, joka juontuu ihmisten yhteisestä alkuperästä[2].[31]

Foa toteaa, ettei hän ole vakuuttunut siitä, että uskovaisten ja uskonnottomien vertailu on hyödyllinen tapa tutkia moraalin perusteita[2]. Foa sanoo myös, että pyytäessään uskonnotonta perustelemaan moraalikäsityksiään uskovainen voi tulla luoneeksi arvojen järjestyksen, joka tekee turhaksi koko vertailun.[32]

Ei-uskovalta kysytään: sanopas mihin uskoo sellainen, joka ei usko! Pikku sanaleikillä annetaan ymmärtää, että ainoa tapa uskoa on kysymyksen esittäjän tapa: ongelma on ratkaistu jo alkuvaiheessa eikä perusteluja tarvita.

– Vittorio Foa[33]

Martellin mukaan suvaitsevuus syntyisi nimenomaan ehdottomien tuonpuoleisten moraaliarvojen poissaololla. Martellin mielestä moraalisen fundamentalismin puuttuminen voi auttaa tekemään eri yhteisöjen yhdessä elämisen helpommaksi.[34] Martellin mukaan suvaitsevuudessa oletetaan, että ihmiset pyrkivät arvopäämäärien toteuttamiseen historiallisen ja yhteiskunnallisen tilanteen puitteissa. Ihmiset muodostavat arvokäsityksensä yrityksen ja erehdyksen kautta, järjestykseksi jota voidaan jatkuvasti parantaa. Tällaista ajattelua tarvittaisiin, jotta ihmiset voisivat elää maailmanyhteisössä.[35]

Kirjan viimeinen osa on Martinilta pyydetty loppupuheenvuoro. Martini muun muassa haluaa muistuttaa, että ihmisen arvokäsityksiä tulee käsitellä äkkinäisiä ratkaisuja välttäen. Hän ei hyväksy moraalisen kokemuksen johtamista ensisijaisesti ruumiillisuuteen ja vaistoon, eikä hän pidä moraalia suhteellisena ja muuttuvana. Etiikka tarvitsee hänen mukaansa tuekseen lopullisen totuuden.[36]

Vastaanotto[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Martinin ja Econ välinen ajatuksenvaihto on nähty kaikkea kärjekkyyttä kaihtavana, joskus liikaakin. Econ on huomautettu käyttävän kolmessa ensimmäisessä enemmän teologisia kuin ateistisia perusteluja. Erimielisyydet naispappeudesta ja raskaudenkeskeytyksestä tuodaan esiin vain vaimeasti. John Vikström kiinnitti esipuheessaan huomiota siihen, että Martini kätkee puheeseen mysteeristä ne vaikuttimet, joista ei halua puhua. Keskustelijoiden ajatuskulut jäävät arvostelijoiden mukaan välillä puolitiehen.[4][2]

The Modern Word -verkkosivuston arvostelija Allen B. Ruch kirjoitti keskusteluteoksen olevan luonteeltaan erinomainen, joskin suppea. Hän katsoi Martinin antaneen hyvän ja valistuneen puolustuksen katolisen kirkon opille moraalista Econ käsitystä vastaan. Sen sijaan naispappeuskysymykseen Martini ei Ruchin mukaan vastaa tyydyttävästi.[1]

Anssi Hynynen kirjoittaa Agricola-verkkosivuston arvostelussa, että Martini on vahvoilla arvostellessaan aborttia mutta heikoilla jättäessään naispappeuden pelkästään teologiseksi kysymykseksi. Eco ei välttämättä onnistu vastaamaan tyhjentävästi Martinille, vaikka tämä ei välttämättä ole keskustelun voittajakaan.[4]

Kiiltomato.netin arvostelijan Aino Rajalan mukaan kaikki kirjan tekstit eivät ole pitävästi ja johdonmukaisesti perusteltuja. Osittain tämä johtuu asioiden nopeasta käsittelystä. Teoksen arvo onkin lähinnä siinä, että se yleisellä tasolla virittää ajattelua ja keskustelua.[2]

Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  1. a b c d Ruch, Allen B.: Belief or Nonbelief? The Modern Word. 17.3.2000. Viitattu 1.6.2010. (englanniksi)
  2. a b c d e f g h i j k Rajala, Aino: Uskomatonta mutta totta? Kiiltomato.net. 11.12.2002. Viitattu 1.7.2008.
  3. Eco, Umberto & Martini, Carlo Maria: Mihin uskot jos et usko?. (In cosa crede chi non crede?, 1996.) Suomentanut Lea Peuronpuro. Turku: Kirja-Aurora, 2002. ISBN 951-29-2298-3.
  4. a b c Hynynen, Anssi: Moraali ja sen perusta – kirjailija ja kardinaali perimmäisten kysymysten äärellä 9.1.2003. Agricola. Viitattu 1.6.2010.
  5. Eco, Umberto & Martini, Carlo Maria: Belief or nonbelief?: A confrontation. (In cosa crede chi non crede?, 1996.) Translated by Minna Proctor. Foreword by Harvey Cox, Professor of Divinity, Harvard University. New York: Arcade Publishing, 1997. ISBN 1-55970-497-7.
  6. Eco & Martini 2002.
  7. Eco & Martini 2002, s. 33.
  8. Eco & Martini 2002, s. 45, 47.
  9. Eco & Martini 2002, s. 68.
  10. Eco & Martini 2002, s. 69.
  11. Eco & Martini 2002, s. 70.
  12. Küng, Hans (toim.): Vastuun aika: Puheenvuoroja eettisestä maailmanjärjestyksestä. (Ja zum Weltethos, 1995.) Suomentanut Taisto Nieminen. Suomenkielisen version toimittaja: Reijo E. Heinonen. Oulu: Pohjoinen, 1997. ISBN 951-749-282-0.
  13. Eco & Martini 2002, s. 70–71, 74.
  14. Eco & Martini 2002, s. 71–72.
  15. Eco & Martini 2002, s. 74.
  16. Eco & Martini 2002, s. 77.
  17. Eco & Martini 2002, s. 77–78.
  18. Eco & Martini 2002, s. 79.
  19. Eco & Martini 2002, s. 79–80.
  20. Eco & Martini 2002, s. 79–81.
  21. Eco & Martini 2002, s. 81.
  22. Eco & Martini 2002, s. 81.
  23. Eco & Martini 2002, s. 84–85.
  24. Eco & Martini 2002, s. 84–85.
  25. Spinoza, Baruch: Etiikka. (Ethica ordine geometrico demonstrata, 1677.) Suomentanut Vesa Oittinen. Helsinki: Gaudeamus, 1994. ISBN 951-662-601-7.
  26. Eco & Martini 2002, s. 82–83, 85–86.
  27. Eco & Martini 2002, s. 87–88.
  28. Eco & Martini 2002, s. 97, 99.
  29. Eco & Martini 2002, s. 98.
  30. Eco & Martini 2002, s. 107.
  31. Eco & Martini 2002, s. 109–110.
  32. Eco & Martini 2002, s. 114, 117.
  33. Eco & Martini 2002, s. 114.
  34. Eco & Martini 2002, s. 128–129.
  35. Eco & Martini 2002, s. 130–132.
  36. Eco & Martini 2002, s. 138–143.