Mihail Saltykov-Štšedrin

Wikipedia
Loikkaa: valikkoon, hakuun
Mihail Saltykov-Štšedrin
Mihail Saltykov-Štšedrin. Nikolai Gen muotokuva vuodelta 1872.
Mihail Saltykov-Štšedrin. Nikolai Gen muotokuva vuodelta 1872.
Syntynyt 27. tammikuuta 1826
Spas-Ugolin kylä, Venäjän keisarikunta
Kuollut 10. toukokuuta 1889 (63 vuotta)
Pietari, Venäjän keisarikunta
Kansallisuus venäläinen
Äidinkieli venäjä
Tyylilajit satiiri
Nuvola apps bookcase.svg
Löydä lisää kirjailijoitaKirjallisuuden teemasivulta

Mihail Jevgrafovitš Saltykov-Štšedrin (ven. Михаи́л Евгра́фович Салтыко́в-Щедри́н, oikea sukunimi Saltykov, salanimi N. Štšedrin; 27. tammikuuta (J: 15. tammikuuta) 1826 nykyisen Tverin alueen Kaljazinin piirin Spas-Ugolin kylä – 10. toukokuuta (J: 28. huhtikuuta) 1889 Pietari) oli venäläinen kirjailija. Häntä pidetään yhtenä venäläisen kirjallisuuden suurimmista satiirikoista, joka kertomuksissaan ja romaaneissaan ruoski virkamiesolojen, maaseutuelämän ja maaorjuuden epäkohtia.

Elämäkerta[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Mihail Saltykov-Štšedrinin isä kuului vanhaan aatelissukuun. Äiti oli rikkaan moskovalaisen kauppiaan tytär. Mihail vietti lapsuutensa isänsä maatilalla, jossa hän tutustui jo varhain tilanomistajien ja maaorjien arkeen. Lapsuusajan kokemuksia hän kuvaa myöhemmin teoksessa Pošehonskaja starina.[1] Kymmenvuotiaana Mihail lähetettiin Moskovan aatelisinstituuttiin, josta hänet vuonna 1838 siirrettiin yhtenä parhaista oppilaista opiskelemaan valtion varoin[2] Pietarin Aleksanterin lyseoon (entinen Tsarskoje selon lyseo).[1] Valmistuttuaan lyseosta vuonna 1844 Saltykov-Šedrin meni töihin sotaministeriön kansliaan.[2] Samaan aikaan hän osallistui Mihail Petraševskin kerhon kokouksiin[3] ja kiinnostui Charles Fourierin ja Henri de Saint-Simonin utopistisesta sosialismista.[1]

Koska Saltykov-Štšedrinin 1847–1848 kirjoittamat pienoisromaanit kuvasivat yhteiskunnallisia ongelmia, ne kiinnittivät Ranskan helmikuun vallankumouksesta huolestuneiden viranomaisten huomion.[3] Nikolai I:n mukaan niissä oli havaittavissa ”haitallinen suuntaus ja pyrkimys vallankumouksellisten ajatusten levittämiseksi”.[4] Huhtikuussa 1848 kirjailija pidätettiin ja karkotettiin Vjatkaan, jossa hänet nimitettiin kuvernöörin erityisvirkamieheksi ja vuonna 1850 lääninhallituksen neuvonantajaksi. Vjatkan lääniin ja sen lähiseuduille tekemiensä työmatkojen aikana hän tutustui perinpohjaisesti talonpoikien ja maaseudun virkamiehistön elämään.[1]

Nikolai I:n kuoltua Saltykov-Štšedrin sai vuoden 1855 lopulla luvan palata Pietariin, jossa hän jatkoi lähes kahdeksan vuoden ”Vjatkan vankeuden” keskeyttämää kirjailijan toimintaansa.[1] Aleksanteri II:n valtaannousua seurannut vapautuminen sai Saltykov-Štšedrinin uskomaan valtion tekemiin yhteiskunnallisiin uudistuksiin, joiden toteuttamiseen hän halusi henkilökohtaisesti osallistua. Vuosina 1856–1858 hän työskenteli maaorjien vapauttamista valmistelleen sisäministeriön erityisvirkamiehenä ja vuosina 1858–1862 Rjazanin ja Tverin läänien varakuvernöörinä. Virkamiehenä Saltykov-Štšedrin kamppaili korruptiota ja kartanonomistajien mielivaltaa vastaan, mutta joutui samalla luopumaan monista liberaaleista käsityksistään. Vuoden 1862 alussa hänet ilmeisesti pakotettiin eroamaan Tverissä sattuneiden levottomuuksien takia.[3]

Saltykov-Štšedrin liittyi Nikolai Nekrasovin kutsusta Sovremennikin toimitukseen, mutta palasi myöhemmin valtion palvelukseen. Vuosina 1865–1868 hän työskenteli virkamiehenä Penzassa, Tulassa ja Rjazanissa.[5] Vuonna 1868 hänet erotettiin Aleksanteri II:n määräyksestä.[4] Nekrasov kutsui hänet Sovremennikin tilalle perustetun Otetšestvennyje zapiski -lehden toimittajaksi ja osakkaaksi. Nekrasovin kuoltua Saltykov-Štšedrin toimi lehden vastaavana toimittajana sen lakkauttamiseen saakka vuonna 1884. Tänä aikana hän kirjoitti merkittävimmät teoksensa.[5] Vuosina 1875–1876 Saltykov-Štšedrin hoiti terveyttään ulkomailla. Myöhemmin hän kävi useaan otteeseen Saksassa, Ranskassa ja Sveitsissä. [3]

Saltykov-Štšedrin on haudattu Pietariin Sutelan kirjailijahautausmaalle.[4]

Tuotanto[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Opiskeluvuosinaan Saltykov-Šedrin kirjoitti runoja, joista muutamia julkaistiin kirjallisissa aikakauslehdissä.[2] Hänen ensimmäiset pienoisromaaninsa Protivoretšija (”Ristiriitoja”, 1847) ja Zaputannoje delo (”Sekava juttu”, 1848) kuvasivat yhteiskunnallisia ongelmia naturalistisen koulukunnan hengessä.[3]

Sensuurin kieltämässä Aleksei Koltsovia käsittelevässä artikkelissa (1856) Saltykov-Šedrin esitti ohjelman, jonka mukaan kirjailijan tehtävänä oli kaunokirjallisuuden yhteiskunnallisen ja käytännön merkityksen lisääminen sekä ajankohtaisten ongelmien tutkiminen. Erityistä huomiota oli kiinnitettävä kansan perustarpeisiin. Tähän ohjelmaan perustuu ”hovineuvos N. Štšedrinin” nimissä julkaistu Gubernskije otšerki (”Maaseudun kuvauksia”, 1856–1857), joka arvostelee satiirin keinoin maaorjuutta, virkamiehiä ja sivistyneistöä.[3] Valtavan suosion saanut teos teki Saltykov-Štšedrinisä tunnetun kirjailijan. Kirjallisuuskriitikot Nikolai Tšernyševski ja Nikolai Dobroljubov kiittivät kirjan todenmukaista yhteiskuntakuvausta.[1]

Varakuvernöörinä toimiessaan Saltykov-Štšedrin kirjoitti kertomuksia, kuvauksia ja näytelmiä, jotka ilmestyivät aluksi Sovremennik -lehdessä ja myöhemmin koottuina kirjoiksi Nevinnyje rasskazy (”Viattomia kertomuksia”) ja Satiry v proze (”Proosasatiireja”, molemmat 1863). Talonpoikaisreformin jälkeistä aikaa kuvaavat vuonna 1869 ilmestyneet teokset Pisma iz provintsii (”Kirjeitä maaseudulta”) ja Priznaki vremeni (”Ajan merkkejä”).[5]

Merkittävimpiä teoksia ovat venäläistä kansanluonnetta kuvaavat Istorija odnogo goroda (”Erään kaupungin historia”, 1869–1870), jota edelsivät kertomukset Glupovin kaupungista ja sen asukkaista (1861–1862), Pompadury i pompadurši (1863–1874) ja Gospoda taškentsy (”Herrat taškentilaiset”, 1869–1872). Kapitalismin nousua käsittelevät Dnevnik provintsiala v Peterburge (”Maalaisen Pietarin-päiväkirja”, 1872), Blagonamerennyje retši (”Alamaisia puheita”, 1872–1876) ja Ubežištše Monrepo (”Pakopaikkani Monrepos”, 1878–1879).[5] Aateliston henkistä ja fyysistä rappiota kuvaava sosiaalipsykologinen romaani[6] Gospoda Golovljovy (”Golovljovin herrasväki”, suomennettu nimellä ”Maalaisaatelia”, 1875–1880) on yksi venäläisen kirjallisuuden suurimpia, mutta samalla myös synkimpiä teoksia. Kertomussarjan V srede umerennosti i akkuratnosti (”Kohtuullisuuden ja tunnollisuuden keskellä”, myös Gospoda Moltšaliny 1874–1880) aiheena on vaikenemisen perinne venäläisessä yhteiskunnassa.[5]

Aateliston henkistä ja fyysistä rappiota kuvaava sosiaalipsykologinen romaani[7] Gospoda Golovljovy (”Golovljovin herrasväki”, suomennettu nimellä ”Maalaisaatelia”, 1875–1880) on yksi venäläisen kirjallisuuden suurimpia, mutta samalla myös synkimpiä teoksia. Kertomussarjan V srede umerennosti i akkuratnosti (”Kohtuullisuuden ja tunnollisuuden keskellä”, myös Gospoda Moltšaliny 1874–1880) aiheena on vaikenemisen perinne venäläisessä yhteiskunnassa.[5] Länsi-Euroopan elämää kirjailija kuvaa kriittisesti teoksessa Za rubežom (”Ulkomailla”, 1880–1881).[3]

Saltykov-Štšedrinin terävä satiiri saavutti huippunsa 1880-luvulla teoksissa Sovremennaja idillija (”Nykyajan idylli”, 1877–1883), Pisma k tjotenke (”Kirjeitä tädille”, 1881–1882) ja Pošehonskije rasskazy (”Pošehonin kertomuksia”, 1883–1884). Otetšestvennyje zapiskin lakkauttamisen jälkeen hän julkaisi teoksiaan aikakauslehdessä Vestnik Jevropy ja sanomalehdessä Russkije vedomosti. Masennuksestaan ja yksinäisyydestään huolimatta hän kirjoitti viimeisinä vuosinaan teokset Skazki (”Satuja”, 1882–1886), Melotši žizni (”Elämän pikkuseikkoja”, 1886–1887) ja Pošehonskaja starina (”Entisajan Pošehon”, 1887–1889).[3]

Suomennettuja teoksia[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  • Valittuja satiireja. Suom. Rob. A. Seppänen. Kotka: Kansan novellikirjasto, 1907.
  • Valittuja satiireja. Leningrad: Kirja, 1935.
  • Valittuja satuja. Suom. I. Lindroos. Leningrad: Kirja, 1935.
  • Satuja. Petroskoi: Karjalais-suomalaisen SNT:n valtion kustannusliike, 1953.
  • Maalaisaatelia. Suom. Vappu Orlov. Helsinki: Tammi, 1985.

Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  1. a b c d e f Bolšaja Sovetskaja Entsiklopedija, tom 22, s. 516. Moskva: Sovetskaja Entsiklopedija, 1975.
  2. a b c Entsiklopedija ”Krugosvet” Viitattu 25.4.2010. (venäjäksi)
  3. a b c d e f g h Kratkaja literaturnaja entsiklopedija Viitattu 25.4.2010. (venäjäksi)
  4. a b c Sankt-Peterburg. Petrograd. Leningrad: Entsiklopeditšeski spravočnik, s. 598. Moskva: Bolšaja Rossijskaja Entsiklopedija, 1992. ISBN 5-85270-037-1.
  5. a b c d e f Bolšaja Sovetskaja Entsiklopedija, tom 22, s. 517. Moskva: Sovetskaja Entsiklopedija, 1975.
  6. Bolšoi entsiklopeditšeski slovar, s. 302. Moskva: Sovetskaja Entsiklopedija, 1991. ISBN 5-85270-044-4.
  7. Bolšoi entsiklopeditšeski slovar, s. 302. Moskva: Sovetskaja Entsiklopedija, 1991. ISBN 5-85270-044-4.