Meriratamo

Wikipedia
Loikkaa: valikkoon, hakuun
Meriratamo
Plantago maritima agg 01.JPG
Tieteellinen luokittelu
Domeeni: Aitotumaiset Eucarya
Kunta: Kasvit Plantae
Alakunta: Putkilokasvit Tracheobionta
Kaari: Siemenkasvit Spermatophyta
Alakaari: Koppisiemeniset Magnoliophytina
Luokka: Kaksisirkkaiset Magnoliopsida
Lahko: Lamiales
Heimo: Ratamokasvit Plantaginaceae
Suku: Ratamot Plantago
Laji: maritima
Kaksiosainen nimi
Plantago maritima
L.
Katso myös
 Wikispecies-logo.svg Meriratamo Wikispeciesissä
 Commons-logo.svg Meriratamo Commonsissa

Meriratamo (Plantago maritima) on monivuotinen merenrannikoiden ruohokasvi ratamokasvien (Plantaginaceae) heimossa.

Ulkonäkö ja koko[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Meriratamon kukinto

Meriratamo kasvaa 10–39 cm korkeaksi. Lehtien keskeltä nouseva vana on tavallisesti lehtiä pidempi, kaarevatyvinen ja tiuhaan lyhyt- ja myötäkarvainen. Möyheitä, kaljuja lehtiä on lukuisia. Lehtien lapa on tasasoukka tai tasasoukan suikea, 2–15 mm leveä. Lehdet ovat väriltään harmahtavanvihreitä ja ovat joskus harvahampaisia. Kukinto on tavallisesti pitkä lieriömäinen tähkä, mutta joskus tähkä on lyhyt tai jopa palleromainen. Meriratamo kukkii Suomessa kesä-elokuussa. Hedelmä on kota, jossa on 2–4 siementä.[1]

Meriratamon voi sekoittaa samoilla kasvupaikoilla usein esiintyvään merisuolakkeeseen (Triglochin maritimum).[2]

Levinneisyys[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Meriratamoa tavataan Euroopassa merenrannikolla Pohjois-Espanjasta Vienanmerelle, Itämeren rannoilla sekä Britteinsaarilla. Lajia tavataan Keski- ja Etelä-Euroopassa myös paikoin sisämaassa. Meriratamon alalajeja tavataan laajalla alueella Aasiassa ja Pohjois-Amerikassa.[2] Suomessa meriratamo on yleinen merenrannikon kasvi kaikilla rannikkoalueilla. Runsaimmin lajia esiintyy Etelä-Suomessa. Satunnaisesti sitä tavataan myös sisämaasta.[3]

Elinympäristö[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Meriratamo viihtyy merenrantojen niityillä, kivikoissa ja kallioraoissa.[1] Laji on levinnyt vähitellen myös valtateiden varsille, jossa se hyötyy maanteiden suolaamisesta.[4] Ilmiö on Suomessa suhteellisen uusi, esimerkiksi Oulussa ensimmäiset havainnot meriratamon leviämisestä valtateiden varsia myöten sisämaahan tehtiin 1980-luvulla.[5]

Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  • Oulun kasvit. Piimäperältä Pilpasuolle. Toim. Kalleinen, Lassi & Ulvinen, Tauno & Vilpa, Erkki & Väre, Henry. Luonnontieteellinen keskusmuseo, Kasvimuseo, Norrlinia 11 / Oulun kaupunki, Oulun seudun ympäristövirasto, julkaisu 2/2005. Yliopistopaino, Helsinki 2005.
  • Retkeilykasvio. Toim. Hämet-Ahti, Leena & Suominen, Juha & Ulvinen, Tauno & Uotila, Pertti. Luonnontieteellinen keskusmuseo, Kasvimuseo, Helsinki 1998.
  • Ålands flora. Toim. Hæggström, Carl-Adam & Hæggström, Eeva. Ålandstryckeriet, Mariehamn 2008.

Viitteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  1. a b Retkeilykasvio 1998, s. 394.
  2. a b Den virtuella floran: Gulkämpar (ruots.) Viittattu 22.3.2010.
  3. Lampinen, R. & Lahti, T. 2009: Kasviatlas 2008. Helsingin Yliopisto, Luonnontieteellinen keskusmuseo, Kasvimuseo, Helsinki. Kasviatlas 2008: Meriratamon levinneisyys Suomessa Viitattu 22.3.2010.
  4. Ålands flora 2008, s. 288.
  5. Oulun kasvit 2005, s. 32.

Aiheesta muualla[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]