Maurice Pialat
| Maurice Pialat | |
|---|---|
| Syntymäaika | 21. elokuuta 1925 |
| Syntymäpaikka | Cunlhat, Ranska |
| Aktiivisena | 1968–1995 |
| Kuolinaika | 11. tammikuuta 2003 (77 vuotta) |
| Kuolinpaikka | Pariisi, Ranska |
| Ammatti | elokuvaohjaaja |
| Tunnetuimmat ohjaukset | Paholaisen auringon alla |
| Aiheesta muualla | |
| IMDb | |
| Elonet | |
Maurice Pialat (21. elokuuta 1925 Cunlhat, Ranska – 11. tammikuuta 2003 Pariisi, Ranska) oli ranskalainen elokuvaohjaaja ja -käsikirjoittaja. Hän ohjasi urallaan vain kymmenen elokuvaa ja voitti Kultaisen palmun elokuvasta Paholaisen auringon alla. Pialat'n elokuvat käsitteli usein inhimillisiä aiheita. Ohjaajana hänet tunnettiin kuitenkin vaikeana, ja hän oli usein ristiriidoissa näyttelijöidensä kanssa.
Sisällysluettelo |
Elämä [muokkaa]
Lapsuus ja nuoruus [muokkaa]
Maurice Pialat syntyi keskiluokkaisille vanhemmille Cunlhat'n kunnassa, Puy-de-Dômen departementissa. Hän oli vanhempiensa ainoa lapsi. Hänen isänsä piti Cunlhat'ssa pientä yritystä, joka myi villaa ja hiiltä. Isä joutui kuitenkin myymään yrityksen, Maurice oli kaksivuotias, ja perhe muutti Pariisin esikaupunkialueelle, Courbevoieen. Perhe oli Courbevoiessa jatkuvassa rahapulassa, ja Maurice jouduttiin neljävuotiaana lähettämään äidin puolen isovanhemmille Villeneuve-Saint-Georgesiin, jotta myös hänen äitinsä pysty työskentelemään.[1]
Kun Maurice Pialat'n äidinäiti kuoli, perhe pystyi muuttamaan yhteen ja perustamaan uuden yrityksen. Pialat't muuttivat myös Pariisin esikaupunkialueelle sijaitsevaan Montreuilhin. Kun Saksa valloitti toisessa maailmansodassa Ranskan, perhe pakeni Clermont-Ferrandiin, mutta he palasivat kuitenkin nopeasti Pariisiin. Pialat päätti jättää koulun, kun hän kuuli, että joutuisi käymään yhden kouluasteen uudestaan. Vuonna 1942 hän tapasi Michelinen, josta tuli myöhemmin hänen ensimmäinen vaimonsa. Koulun jälkeen Pialat työskenteli hetken arkkitehtinä ja opiskeli myös alaa, ennen kuin siirtyi kuvataiteilijaksi.[1]
Pialat'n vanhemmat myivät yrityksensä Montreuilssä vuonna 1947 ja lahjoittivat pojalleen rahaa oman elämän aloittamiseen. Pialat muutti takaisin Cunlhat'han ja vuonna 1949 Lyoniin mentyään naimisiin Michelen kanssa. Lyonissa Pialat työskenteli myyntiedustajana muun muassa Olivetille. Pialat alkoi Lyonin-aikanaan kiinnostua elokuvataiteesta ja tutustui kaupungissa muihin, joilla oli samanlaiset intohimot. Hänen tuttaviin kuului muun muassa Jean-Louis Trintignant.[2]
Elokuvauran alku [muokkaa]
Olivetilla Pialat teki yrityksen uudenvuodenjuhliin lyhyen komediaelokuvan yrityksestä. Elokuvan näki muun muassa tuottaja Pierre Braunberger, joka kannusti Pialat'ta tekemään lyhyen dokumenttielokuvan L’amour existe. Elokuva keräsi mainetta, mutta ei nostanut Pialat'n elokuvauraa vielä lentoon. Hän jatkoi tämän jälkeen vielä useilla pienillä projekteilla.[2]
Lopulta vuonna 1969 Pialat sai rahoituksen ensimmäiseen pitkään elokuvaan. Samana vuonna hän näytteli Claude Chabrolin elokuvassa Tämän miehen on kuoltava!.[3] Pialat'n ensimmäinen elokuva oli L’enfance nue, jossa esiintyi vain amatöörinäyttelijöitä ja jonka ansiosta hänet palkattiin ohjaamaan ensimmäisen maailmansodan sotalapsista kertovan televisiosarjan La maison des bois. Pialat'n seuraavat elokuvat olivat Minä en rakasta sinua (1972), Itke rakastettu sydän (1973) ja Koulua vai elämää (1979).[4]
Yhteistyö Gérard Depardieun kanssa [muokkaa]
Koulua vai elämää ei menestynyt kovinkaan hyvin, mutta seuraavana vuonna ilmestynyt Loulou – rakastettuni oli yleisömenestys. Elokuvan pääosissa olivat Gérard Depardieu ja Isabelle Huppert. Vuoden 1983 elokuva Suzanne ja miehet palkittiin parhaan elokuvan César-palkinnolla. Sen pääosassa oli vasta teini-ikäinen Sandrine Bonnaire ensimmäisessä elokuvaroolissaan.[5]
Pialat sai mahdollisuuden ohjata ensimmäisen suuren tuotannon elokuvansa, kun Suzanne ja miehet menestyi. Vuonna 1985 ilmestyneessä Policessa Depardieu esitti rasistista etsivää, joka julisti sodan Marseillen arabihuumekauppiaille. Pialat'n ja Depardieun yhteistyö oli huipussaan vuoden 1987 elokuvassa Paholaisen auringon alla, joka perustui Georges Bernanosin romaaniin.[5] Elokuva ei saanut erityisen hyviä arvosteluja kriitikoilta, mutta se voitti silti Kultaisen palmun Cannesin elokuvajuhlilla.[4] Vuonna 1987 Pialat meni toistamiseen naimisiin. Hän ehti olla ensimmäisen vaimonsa Michelinin kanssa naimisissa yli 20 vuotta. Pialat'n toinen vaimo oli Sylvie Danton.[3]
Viimeiset elokuvat [muokkaa]
Vuonna 1991 valmistui Pialat'n elokuva Van Gogh, joka käsitteli taidemaalari Vincent van Goghin elämää toukokuuta heinäkuulle 1890. Pääosassa taiteilijana oli laulaja Jacques Dutronc.[5] Pialat'n viimeiseksi elokuvaksi jäi Le Garçu, jossa pääosassa oli jälleen Depardieu.[4] Le Garçu käsitteli isän ja lapsen suhdetta. Pialat'n ainoa lapsi, Antoine syntyi vuonna 1991, kun Pialat itse oli jo 66-vuotias. Antoine näytteli neljävuotiaana Le Garçun lapsiroolin.[3]
Pialat kuoli vuonna 2003 kotonaan Pariisissa. Hän kärsi viimeisinä aikoinaan vakavasta munuaissairaudesta.[6]
Tyyli [muokkaa]
Pialat'n aiheet olivat usein hyvin inhimillisiä, ja hänen elokuvansa käsittelivät usein ihmisen kasvun tai sopeutumisen vaikeutta.[6] Vaikka Pialat'n elokuvat olivatkin usein pinnaltaan kovia, niin ne olivat myös hyvin myötätuntoisia, mikä jatkoi ranskalaiskollega Jean Renoirin perinnettä.[5] Pialat mainitsikin usein olevansa ”velkaa” Renoirille.[7]
Pialat tunnettiin vaikeana ohjaajana, ja hän oli usein konflikteissa näyttelijöidensä, käsikirjoittajien ja elokuvateknikoiden kanssa.[7] Hän vaati paljon sekä näyttelijöiltä mutta myös yhteistyökumppaneiltaan ja yleisöltä. Pialat'n taipumattomuus aiheutti hänelle usein rahoitusvaikeuksia, eikä hän pystynyt ohjaamaan urallaan kuin kymmenen elokuvaa.[5] Pialat pystyi kuitenkin saamaan usein näyttelijänsä loistaviin roolisuorituksiin. Lisäksi hän oli hyvä tunnistamaan uusia kykyjä, ja hänen löytönsä oli esimerkiksi Sandrine Bonnaire.[6]
Filmografia [muokkaa]
| Ilmestymisvuosi | Nimi | Alkuperäinen nimi | Tietoja |
| 1968 | L'enfance nue | L'enfance nue | |
| 1971 | La maison des bois | La maison des bois | minisarja |
| 1972 | Minä en rakasta sinua | Nous ne vieillirons pas ensemble | |
| 1974 | Itke rakastettu sydän | La Gueule ouverte | |
| 1978 | Koulua vai elämää | Passe ton bac d'abord | |
| 1980 | Loulou – rakastettuni | Loulou | |
| 1983 | Suzanne ja miehet | À nos amours | |
| 1985 | Police | Police | |
| 1987 | Paholaisen auringon alla | Sous le soleil de Satan | |
| 1991 | Van Gogh | Van Gogh | |
| 1995 | Le Garçu | Le Garçu |
Lähteet [muokkaa]
- Warehime, Marja: Maurice Pialat. Manchester: Manchester University Press, 2006. ISBN 0-7190-6822-3. Google-kirjat (viitattu 22.4.2011). (englanniksi)
Viitteet [muokkaa]
- ↑ a b Warehime, s. 14–15.
- ↑ a b Warehime, s. 16.
- ↑ a b c Warehime, s. 17.
- ↑ a b c Kirkup, James: Maurice Pialat independent.co.uk. 15.1.2003. The Independent. Viitattu 22.4.2011. (englanniksi)
- ↑ a b c d e Baxter, Brian: Maurice Pialat guardian.co.uk. 15.1.2003. Guardian News and Media Limited. Viitattu 22.4.2011. (englanniksi)
- ↑ a b c Immonen, Petri: Ohjaaja rakasti inhimillistä. Helsingin Sanomat, 13.1.2003. Artikkelin verkkoversio Viitattu 22.4.2011.
- ↑ a b Vincendeau, Ginette: Pialat, Maurice Film Reference. Viitattu 22.4.2011. (englanniksi)
