Marsalkka Mannerheimin ratsastajapatsas (Helsinki)

Wikipedia

Marsalkka Mannerheimin ratsastajapatsas Helsingissä on kuvanveistäjä Aimo Tukiaisen veistämä monumentti, jossa Suomen marsalkka Carl Gustaf Emil Mannerheim ratsastaa hevosellaan. Se sijaitsee marsalkan nimikkokadulla Mannerheimintiellä Helsingissä ^[1]. Patsas paljastettiin 4. kesäkuuta 1960 ^[2] Mannerheimin syntymäpäivänä. Mannerheim oli Suomen presidenteistä ensimmäinen, jolle alettiin suunnitella patsasta, mutta K. J. Ståhlbergin patsas ehti valmistua jo 1959. ^[3] Veistostyypiksi perusteltiin ratsastajapatsasta, koska Mannerheim oli ratsumies, mutta myös siksi, että maailmalla ratsastajapatsaita on pystytetty hallitsijoille ja suurille sotapäälliköille. ^[4] Suomalaisessa kuvanveistossa ei ole juuri ollut vastaavia patsaita aikaisemmin.^[5] Lahdessa tosin paljastettiin Mannerheimin ratsastajapatsas jo joulukuussa 1959, noin puoli vuotta ennen Helsingin monumenttia.

Sisällysluettelo 1 Nimet ja nimitykset 2 Ulkonäkö 3 Taustatyö ja ideointi 3.1 Mannerheimin elinaikana 3.2 Mannerheimin kuoltua 4 Suunnittelukilpailut 4.1 Ensimmäinen kilpailu 4.2 Toinen kilpailu 5 Sijoituspaikan valinta 6 Valmistuminen 6.1 Patsas 6.2 Jalusta ja patsasalue 7 Patsaan paljastaminen 8 Poliittinen tausta ja kritiikki 9 Nähtävyytenä 10 Katso myös 11 Lähteet 11.1 Viitteet 12 Aiheesta muualla

[muokkaa] Nimet ja nimitykset

Veistoskilpailun voittaneen ja toteutetun ehdotuksen nimi oli Suomen Marsalkka vapaaherra C. G. Mannerheim. Teos vihittiin paljastustilaisuudessa Marsalkka Mannerheimin ratsastajapatsaaksi, josta tuli sen virallinen nimi. Sitä on kutsuttu myös Mannerheimin ratsastajapatsaaksi, Mannerheimin patsaaksi ja Marskin patsaaksi.

[muokkaa] Ulkonäkö

Itse 5,5 metriä^[2] korkea pronssinen ratsukko lepää 6 metriä korkean^[2] ja pitkän sekä 2,72 metriä leveän punagraniittisen jalustan päällä, ja niiden yhteiskorkeus on 11,7 metriä. Jalustan sisään on sijoitettu rasia, joka sisältää mikrofilmeille tallennettuna kaikkien patsaskeräykseen osallistuneiden nimet.^[2]

Muistomerkki on melko yksityiskohtainen ja totuudenmukainen. Veistoksen hevosen sanotaan usein olevan marsalkan viimeinen ratsu Käthy, vaikka hevonen ei periaatteessa esitä mitään tiettyä hevosyksilöä. Ensimmäistä kilpailuluonnosta tehdessään syksyllä 1953 Tukiainen käytti mallinaan everstiluutnantti Eero-Eetu Saarista ja puolustuslaitoksen tallilta tilattua hevosta, jonka piti muistuttaa mahdollisimman paljon Mannerheimin hevosta.^[6] Armeija lainasi malliksi bessarabialaisen hevosen, jonka piirteitä muokkaamalla Tukiainen tosin sai veistosversiosta hannoverilaisen.^[7] Patsaan hevosen peruslähtökohta on kuitenkin Käthy-tamma, jonka askellajiksi valittiin niin sanottu vapaa käynti ratsastajapatsaille yleisen laukan tai ravin sijasta. ^[8] Ennen kilpailun ratkaisemista pohdittiin, onko Mannerheimin hevosen astunta patsaan tapaan ylipäätään mahdollista, joten patsastoimikunta perehtyi hevosten jalkojen liikeratoihin muun muassa hidastetun filmin avulla.^[2] Lopullista patsasluonnosta tehdessään Tukiainen käytti apuna kuva- ja filmimateriaalia.

Ratsuväenkenraalin asun sijasta Mannerheim haluttiin kuvata marsalkan asussa kunniamerkkeineen. Patsaan Mannerheimille valittiin vaatetukseksi turkislakki ja virkapuku (m/36, napit näkyvissä, taskut), vyö ja komentohihna, kunniamiekka, koristeiksi rivi täydellisiä kunniamerkkejä ja pari rintatähteä.^[9] Aluksi asuna oli ollut kevyt kenttätakki (m/41), mutta siihen ei käytännössä yhdistetty turkislakkia.^[9] Tukiainen ei kuitenkaan toteuttanut niin paljon kunniamerkkejä kuin toivottiin, koska niitä olisi muuten tullut liikaa. Attribuutit on kuitenkin toteutettu tarkasti, koska Tukiaisen periaatteiden mukaan kaikkien kohtien tuli kestää myös tarkastelua läheltä, vaikka niitä ei alhaaltapäin välttämättä näekään.

[muokkaa] Taustatyö ja ideointi

[muokkaa] Mannerheimin elinaikana

Ensimmäiset ajatukset patsaasta esitettiin sisällissodan jälkeen, ja idea oli lähtöisin mahdollisesti Mannerheimin esikunnan piiristä.^[10] Erilaisia ratsastajapatsaita suunniteltiin sodan muistomerkiksi myös muualle Suomeen. Asia ei kuitenkaan edennyt vuosiin. Kymintehtaan johtaja Julius Polin lahjoitti vuonna 1928 pohjarahastoksi 100 000 markkaa patsasta varten, mutta asetti ehdoksi, että hanke saataisiin alulle 15 vuoden kuluessa.^[11] Mannerheimin ratsastajapatsaan suunnittelu aloitettiin 1930-luvulla.^[1] 1937 tuli Suomen Teollisuusliitolta 500 000 markan lahjoitus.^[11] Sen jälkeen alettiin valmistella patsaskomiteaa. Komiteaan tuli yhteensä 49 jäsentä.^[11] Patsaskomitean perustamisen jälkeen suoritettiin yleinen varainkeruu 1938.^[1] Koska komitea ei ollut sellainen yhteisö, joka olisi voinut saada keräysluvan, luvan hankki Itsenäisyyden liitto.^[12]

Mannerheim itse suhtautui patsashankkeeseen vähän epäröiden: hän ilmeisesti epäili suomalaisten taiteilijoiden osaamista ja luultavasti myös piti sisäpoliittista tilannetta liian arkana vastaavanlaiselle monumentille.^[13] Hän suhtautui muutenkin pidättyvästi koko hankkeeseen, mutta samalla häntä kuitenkin vaivasi, tuleeko patsaan hevosesta ja ratsastusasennosta aidonnäköisiä.^[13] Suomessa ei taiteilijoilla kuitenkaan ollut ollut mahdollisuuksia tehdä suurikokoisia hevosveistoksia, kun niistä ei ollut tilauksia ja vireillä olleitakaan hankkeita ei ollut toteutettu.^[14]

Talvisodan syttyminen oli yksi syistä, joka johti patsashankkeen jäädyttämiseen.^[1] Silloin lopetettiin rahankeruu Mannerheimin itsensä toiveesta, ja sittemmin hän kielsi koko hankkeen toteutuksen hänen elinaikanaan.^[13] Sodan alkaessa kokoon oli saatu keräyksissä puoli miljoonaa markkaa, joka oli kasvanut vuoteen 1941 mennessä 1,7 miljoonaan korkojen ja uusien lahjoitusten ansiosta.^[12] Patsaalle etsittiin sijoituspaikkaa myös aatekilpailun avulla, mutta mihinkään tuloksiin ei sen suhteen vielä päästy.

[muokkaa] Mannerheimin kuoltua

Mannerheimin kuoltua perustettiin 1951 Suomen Marsalkan Ratsastajapatsasvaltuuskunta. Sen puheenjohtajina toimivat ensin Helsingin yliopiston kansleri Antti Tulenheimo, sitten kyseisen yliopiston rehtori Erik Lönnroth.^[1] Jäsenenä oli myös eversti Adolf Ehrnrooth. Mannerheim itse oli kerännyt kuvia erilaisista ratsastajapatsaista, joita patsasvaltuuskunta käytti apuna patsaan ideoinnissa.^[13]

Tammikuussa 1952 muistojuhlallisuuksien yhteydessä aloitettiin toinen varainkeräys.^[15] Silloin kerättiin 737 503 lahjoittajalta yhteensä 78 miljoonaa markkaa^[1][16] eli noin 2,3 miljoonaa euroa nykyrahassa.^[17] Lisäksi saatiin lahjoituksia listakeräyksen ulkopuolelta. Keräyslistat nimikirjoituksineen mikrofilmattiin ja mikrofilmit sijoitettiin 1959 patsaan jalustan perustuksiin. Itse keräyslistat oli kirjoiksi sidottuina lahjoitettu Mannerheim-museoon.^[16]

Varainkeruu onnistui niin hyvin, että lopuilla rahoilla kyettiin ostamaan myös Mannerheimin synnyinkoti, Louhisaaren kartano Askaisessa. Kartano lahjoitettiin valtiolle ja siitä tehtiin Museoviraston alainen museo.^[18]

[muokkaa] Suunnittelukilpailut

Ratsastajapatsaasta järjestettiin kaksi suunnittelukilpailua. Vaativampia tehtäviä Suomessa ei ollut kuvanveistäjille aikaisemmin tarjottu, ja molemmat kilpailut työllistivätkin monet heistä noin kolmeksi vuodeksi.^[19] Ennen kilpailuja tosin ajateltiin yleisesti, että patsas tilattaisiin kuvanveistäjä Wäinö Aaltoselta joko suoraan tai kilpailun tuloksena, koska hänellä oli tarvittavaa kokemusta jo ennestään.^[19]

[muokkaa] Ensimmäinen kilpailu

Suomen Marsalkan ratsastajapatsaskilpailu julistettiin joulukuussa 1952 ^[20], ja ensimmäinen osa ratkesi vuoden 1954 helmikuussa.^[21] Kilpailu oli avoin kaikille suomalaisille kuvanveistäjille ja arkkitehdeille. Osallistujilta vaadittiin patinoimaton kipsimalli (mittakaava 1:5), pohjapiirros sijoituspaikasta järjestelyineen (1:200), kirjallinen selostus materiaaleista ynnä muuta sellaista, sekä suurpiirteinen kustannusarvio. ^[22] Tarkoituksena oli myöntää kolme palkintoa (I palkinto 750 000 mk, II palkinto 500 000 mk ja III palkinto 300 000 mk), lunastaa kolme luonnosta (150 000 mk kappale) ja myöntää kunniamainintoja.^[22] Esimerkiksi Mannerheimin asusta ja hevosesta ei annettu ohjeita, tosin Kathy-hevosesta oli liitetty kuvia mukaan kilpailuohjelmaan. Koska kilpailuohjelma oli väljä, ehdotukset olivat hyvin erilaisia. Palkintolautakunta esittikin toiveensa, että mahdollisesti tulevassa uudessa kilpailussa kiinnitettäisiin huomiota aitouteen.^[22] Monet Kuvanveistäjäliiton jäsenet kritisoivat sitä, ettei etukäteen tehty selväksi, millaista patsasta haluttiin.^[23]

Mitään saapuneista ehdotuksista ei pidetty ensimmäisen palkinnon arvoisena. Toinen palkinto jaettiin Wäinö Aaltosen (teos Pyhä Vala) ja kuvanveistäjä Heikki Konttisen (teos CGEM) kesken.^[22][3] Kolmannen palkinnon sai kuvanveistäjä Pekka Alava ehdotuksellaan Pro Finlandia 3, jonka lisäksi valittiin erimielisyyksien jälkeen vielä kolme lunastettavaa työtä.^[22] Aaltonen suuttui ratkaisusta, koska hän oli pitänyt itseään selvänä voittajana. Hän sai kuitenkin myöhemmin tehtäväkseen Mannerheimin hautamuistomerkin suunnittelun Hietaniemen hautausmaalle.^[24] Patsasehdotukset olivat esillä Ritarihuoneella ja aiheuttivat keskustelua. Koska kilpailu käytiin nimimerkkien suojissa, ei tiedetä täsmälleen, ketkä loppujen lopuksi osallistuivat kilpailuun, mutta mukana oli ammattilaisten lisäksi myös harrastajakuvanveistäjiä. Ehdotuksia tuli yhteensä 46 kappaletta 44 nimimerkiltä, esimerkiksi Aaltosen tiedetään lähettäneen kaksi työtä eri nimimerkeillä.^[22]

Kilpailun jälkeen keskeisenä kysymyksenä pidettiin hevosen asentoa ja sitä, millainen siitä tulisi tehdä.^[23] Kilpailuun tulleita ehdotuksia ja myös palkittuja kritisoitiin vilkkaasti muun muassa lehtien yleisönosastoilla. Monista hevosista löydettiin jotain vikaa, eikä Mannerheimin hahmoa pidetty onnistuneena missään ehdotuksessa.^[25]

[muokkaa] Toinen kilpailu

Kuvanveistäjäliitto ehdotti uutta vapaampaa kilpailua, joka olisi sekä kutsu- että yleinen kilpailu.^[26] Patsasvaltuuskunta päätti järjestää sen saman tien. Edellisen kilpailun palkitut kritisoivat sitä, että toisen kilpailun aikana muut pääsevät hyötymään ensimmäisen kilpailun työstä ja tuloksista.^[27] Kilpailu ratkaistiin syksyllä 1954. Siihen saapui 58 ehdotusta, joista 10 jouduttiin poistamaan esimerkiksi väärän mittakaavan vuoksi.^[28] Muun muassa kuvanveistäjät Wäinö Aaltonen, Matti Haupt, Yrjö Liipola ja Eila Hiltunen jättäytyivät pois uudesta kilpailusta.^[29][28] Aaltonen ja Hiltunen olivat molemmat pyytäneet kilpailuajan pidennystä, mutta saivat kielteisen vastauksen.^[28]

Tällä kertaa kilpailuohjelmassa oli määritelty tarkemmin toiveita Mannerheimin ja hevosen suhteen. Osallistujilta vaadittiin patsaasta kipsimallit (mittakaava 1:4, oletuksella että korkeus tulee olemaan 5–5,5 metriä) Mannerheimin päästä (mittakaava 1:2), mutta myös toisen detaljin teko oli sallittua.^[28] Jalustan korkeutta ei määritelty, koska sen olisi oltava tietyssä suhteessa muuhun patsaaseen nähden ja jouduttaisiin kuitenkin tarkistamaan sijoituspaikalla.

Palkintolautakunnassa ei tällä kertaa ollut arkkitehtijäseniä, koska nyt ei toivottu suunnitelmia sijoituspaikasta. Sen sijaan mukana oli kuvanveistäjiä, tosin heistä yksikään ei ollut ulkomailta, vaikka Kuvanveistäjäliitto olisi niin halunnut.^[28] Palkintoja oli varattu jaettavaksi kolme 300 000 markan suuruista, mutta rahamäärä päädyttiin jakamaan kuitenkin erisuuruisina palkintoina: 400 000 (I palkinto), 300 000 (II palkinto) ja 200 000 markkaa (III palkinto).^[28] Parhaaksi lautakunta valitsi Aimo Tukiaisen ja Oskari Jauhiaisen tekemän ehdotuksen, josta toteutettavan version tosin teki Tukiainen yksinään.^[2] Ehdotuksen nimi oli Suomen Marsalkka vapaaherra C. G. Mannerheim. Avustajina olivat olleet kuvanveistäjä Heikki Häiväoja ja hevosasiantuntijana eversti Viljo Forssell.^[30] Toisen palkinnon sai kuvanveistäjä Kalervo Kallio ehdotuksellaan Kansan kanssa ja kolmannen kuvanveistäjä Jyrki Sailo Talismanilla.^[28] Kolmas palkinto olisi alun perin myönnetty Jauhiaisen ja Tukiaisen toiselle ehdotukselle, josta Jauhiainen oli tehnyt pääosan, mutta se ei saanut palkintoa, koska kilpailuohjelmassa oli pyydetty jättämään saman tekijän työt samalla nimimerkillä.^[28]

[muokkaa] Sijoituspaikan valinta

Sijoituspaikaksi olivat ehdolla esimerkiksi Tähtitorninmäki, Hesperianesplanadi Mannerheimintien kohdalla ja Eduskuntatalon edusta.^[2] 1930-luvulla mietittiin paikaksi esimerkiksi Senaatintoria ja Hankkijan liiketalon edustaa,^[31] joka sijaitsee Mannerheimintien ja Arkadiankadun kulmassa. Vaihtoehdoista Eduskuntatalon ympäristöä oli mietitty eniten. Patsastoimikunta järjesti 1930-luvun lopussa aatekilpailun sijoituspaikasta, mutta kaikissa 17 ehdotuksessa oli paikaksi ehdotettu juuri Eduskuntatalon aukiota, jolle kilpailulla oltiin nimenomaan yritetty hakea vaihtoehtoa.^[32] Tosin Mannerheim itse oli toivonut, ettei mahdollisen patsaan sijoituspaikkana olisi Hankkijan aukio eikä Eduskuntatalon ympäristö.^[33]

1950-luvulla asia otettiin uudelleen esille. Useita erilaisia vaihtoehtoja mietittiin ja tutkittiin. Kansallismuseon edustaa pidettiin silloin parhaana ratkaisuna, tosin sillä ehdolla, että kaksi siellä jo olevaa muistomerkkiä saataisiin siirretyksi muualle.^[34] Esimerkiksi arkkitehti, professori Otto-Iivari Meurman arvosteli valintaa, sillä hänen mukaan kokonaistaiteellinen vaikutelman jäisi heikoksi ja Eduskuntatalon ympäristön puita jouduttaisiin kaatamaan. ^[35] Myöhemmin saatiin myös valtioneuvostolta kielteinen päätös patsaan sijoituksesta Kansallismuseon luokse. Suomen kuvalehti järjesti syksyllä 1951 lukijoidensa keskuudessa äänestyksen, ja yli puolet vastanneista kannatti lehdessä esitettyjä joko Kansallismuseon tai Presidentinlinnan edustaa, mutta myös uusia ehdotuksia esitettiin.^[33] Hesperianpuiston kallioalue oli se paikka, jonne ensimmäisen suunnittelukilpailun osanottajien tuli ensisijaisesti muotoilla oma patsasehdotuksensa.^[36] Esimerkiksi yliarkkitehti Ilmari Launis arvosteli paikkaa ja antoi useita omia suunnitelmiaan ehdotuksiksi sijoituspaikasta järjestelyineen.

Päätös patsaan sijoittamisesta Postitalon edessä olevalle aukiolle tehtiin 1956, ja nykyään aukiota kutsutaankin Mannerheimin aukioksi.^[2] Paikkaa olivat ehdottaneet kuvanveistäjät Tukiainen ja Jauhiainen osallistuessaan toiseen suunnittelukilpailuun.^[37] Useita muita ehdotetuista paikoista oli karsittu pois epäkäytännöllisyyden vuoksi, koska patsaan ympärillä piti olla riittävästi väljyyttä ja tilaa muun muassa kunniakäynneille. Myös keskeistä sijaintia pidettiin paikan valinnan kriteerinä.

[muokkaa] Valmistuminen

[muokkaa] Patsas

Kilpailun ratkettua 1954 sovittiin, että molemmat kuvanveistäjät tekevät ensin pelkät kipsiluonnokset. Lopulliseksi korkeudeksi sovittiin 5,5 metriä ilman jalustaa. ^[38] Kipsimallille mittakaavassa 1:3 annettiin tekoaikaa vuosi, jonka jälkeen olisi kolme vuotta aikaa tehdä malli luonnollisessa koossa.^[38] Tukiainen ja Jauhiainen tekivät myös kirjallisen sopimuksen, jonka mukaan molemmat aloittavat työn itsenäisesti ja yhteistyötä jatkettaisiin myöhemmin. Kuvanveistäjien näkemykset sekä yhteistyön tekemisestä että taiteellisista ratkaisuista poikkesivat kuitenkin suunnittelutyön edetessä niin, että sopimus purettiin. Jauhiainen sanoutui irti ratsastajapatsastyöstä kesäkuussa 1956. ^[39]

Molempien luonnosten tarkastamisen jälkeen päätettiin, että lopullisen version tekee Tukiainen, koska Jauhiaisen luonnos ei ollut loppuun asti viety.^[40] Tukiainen oli kierrellyt keväällä 1955 ympäri Eurooppaa tutustumassa ratsastajapatsaisiin.^[30] Hänelle rakennettiin ratsastajapatsaan työstöä varten uusi ateljeerakennus Lauttasaaren, joka valmistui loppuvuodesta 1956.^[41] Mukana työssä avustajina oli taas Heikki Häiväoja sekä hänen lisäkseen kuvanveistäjä Kain Tapper.^[42] Tukiaiseen kohdistettiin suuria paineita, työ sai tekovaiheessaan poikkeuksellisen paljon julkisuutta ja sitä "valvottiin" korkeammilta tahoilta.^[43][44] Suomessa työhön tutustumassa käynyt italialainen kuvanveistäjä Francesco Messina tosin antoi ohjeita Tukiaiselle, että pitäisi kiinni omista suunnitelmistaan.^[44] Suuritöinen projekti esti Tukiaista ottamasta vastaan muita suurempia töitä.

Plastoliinimalli valmistui vuoden 1959 alussa, mutta kunnollista kipsivalun tekijää oli vaikeaa löytää. Tukiainen itse olisi halunnut kipsivalun tekijäksi tanskalaisen Paul Ferdinandsenin, mutta kun tämän hinta-arvio oli liian kallis, tekijäksi tuli lopulta suomalainen valaja Yrjö Ruutu.^[45] Patsas valettiin pronssista Elias Halosen valimossa Lapinlahdella.^[2] Tosin ensin oli selvitetty myös muita vaihtoehtoja ulkomailta. Tukiainen olisi nimittäin halunnut, että patsas valettaisiin yhtenä kappaleena, mutta koska ei ollut riittävän suurta masuunia, patsaan pronssiin valanta piti suorittaa osina.^[46] Valetut osat yhdistettiin toisiinsa Helsingissä myöhemmin keväällä.^[42] Valimo paloi muutama viikko ratsastajapatsaan paljastusjuhlallisuuksien jälkeen, ja silloin tuhoutuivat patsaan valumuotit, mutta kipsimuotit oli talletettu varastoon Kirkniemen kartanon maille.^[47]

[muokkaa] Jalusta ja patsasalue

Jalustan ja patsaan pystytysalueen suunnittelivat yhdessä Aimo Tukiainen ja arkkitehti Osmo Sipari. Alueella oli maalajina hiekan lisäksi myös savea, joten vajoamisen estämiseksi perustuksiin juntattiin savikerroksen läpi ulottuvia betonipaaluja.^[48] Alun perin paikalle suunniteltiin puistoa, mutta puuston määrä väheni kolmeen lehmukseen.^[48] Tasanne, jolla patsas sijaitsee, päällystettiin punaisilla graniittilaatoilla ja maaston kaltevuuden takia tehtiin myös graniittinen tukimuuri, joka jatkuu kauempana betonisena. Kivimateriaali on Balmoral Red-nimistä punaista graniittia, jota kutsutaan myös rapakivigraniitiksi. ^[49]

Patsasvaltuuskunnan puheenjohtaja, professori ja rehtori Erik Lönnroth suunnitteli aluksi, että jalusta voisi olla yhdestä kivilohkareesta hakattu, mutta idea hylättiin korkean hinnan ja vaikean kuljetuksen takia.^[50] Jalusta tehtiin useasta lohkareesta. Sen pohjapinta-ala on 2,72 × 6,3 metriä ja myös korkeus on 6,3 metriä.^[50] Kivet muodostavat vain jalustan ulkopinnan, sisäosa on täytetty teräsbetonilla. Jalustaan on kiinnitetty tekstiksi nimi "Mannerheim" ja marsalkan elinvuodet, lisäksi alimmassa kivessä on patsaan tekijän nimi ja valmistumisvuosi. Tekstien sijoittelusta oli erimielisyyksiä. Paljastamisen jälkeen jo heti ensimmäisenä kesänä jalustaan oli tullut läiskiä sadeveden, patsaan patinoitumisprosessista tulleiden kuparisuolojen ja betonin yhteisvaikutuksesta, mutta läiskät saatiin puhdistetuksi ja jalusta saumattiin uudelleen.^[50] Tukiaisen mielestä betonilla täyttö oli virhe. Hänen mielestään jalusta olisi kestänyt vesien liikkumisen, jos siihen olisi vain tehty kaivo, kun nyt vedet valuvat saumoista ja likaavat graniitin.^[7]

[muokkaa] Patsaan paljastaminen

Patsas paljastettiin 4. kesäkuuta 1960. Tilaisuutta oli alun perin kaavailtu johonkin Mannerheimin merkkipäivään, mutta tasavuodet osoittautuivat liian aikaisiksi.^[51] Jalusta oli ollut valmiina edellisestä syksystä lähtien, mutta itse patsas siirrettiin paikalleen viikkoa ennen tilaisuutta, 27. ja 28. toukokuuta välisenä yönä.^[51]

Jo aamulla Mannerheimin haudalle oli tehty kunniakäynti ja se oli kukitettu. Paljastustilaisuus alkoi klo 15 ja kesti tunnin verran.^[52] Paljastustilaisuudessa presidentti Urho Kekkonen piti puheen ja vastaanotti 5 000-henkisen joukko-osaston ohimarssin Suomen sotilasjohtajien kanssa. Tilaisuudessa unohdettiin mainita patsaan tekijän nimi.^[29]

Patsaan ympäristö oli jaettu erilaisiin alueisiin vieraiden ja tilaisuuden ohjelman mukaan:^[53]

1. Tasavallan presidentti, valtioneuvosto, ulkomaiden lähettiläät, marsalkan omaiset, valtuuskunnat (400 henkilöä)
2. Nimekästä suomalaista siviiliyleisöä (2 500 henkilöä)
3. Sotainvalideja (2 500 henkilöä)
4. Mannerheim-ristin ritarit (100 henkilöä)
5. Kenraalikunta ja muita upseereita (170 henkilöä)
6. Sanomalehdistö (150 henkilöä)
7. Paraatin vastaanottopaikka, ulkomaiset sotilasasiamiehet
8. Laulajat, soittokunta
9. Edellisen vuosisadan sotaväen veteraanit (100 henkilöä)
10. Marsalkan nimikkojoukko-osasto (1 500 henkilöä)
11. Kutsuvieraita ja veteraaniosastoja (5 000 henkilöä)
12. Muu yleisö (5 000 henkilöä)

Paikalla oli yleisöä kuitenkin selvästi enemmän, mutta silti arviot vaihtelevat. Helsingin Sanomien ja Uuden Suomen mukaan väkeä oli noin 50 000 henkilöä, mutta patsasvaltuuskunnan puheenjohtaja Lönnroth arvioi paikalla olleen jopa 100 000 henkilöä.^[54]

Lönnroth oli valmistuttanut kolme leijonalippua, ja ne nostettiin lipputankoihin huolimatta valtioneuvoston kiellosta, ettei saisi käyttää muita kuin tavallisia siniristilippuja.^[55] Kutsukilpailun tuloksena saatiin aikaan muistomitali, joka jaettiin kutsuvieraille. Kutsuvieraita oli Kalastajatorpalla iltajuhlassa 600 henkilöä.^[56]

[muokkaa] Poliittinen tausta ja kritiikki

Sen lisäksi, että patsas oli suunniteltu Mannerheimin muistoksi, sen ajateltiin symboloivan myös itsenäisyyttä, johon liittyvää muistomerkkiä Helsingissä ei vielä ollut. Mannerheim oli ollut sisällissodassa valkoisen armeijan ylipäällikkönä. 1930-luvun lopussa patsas liitettiinkin valkoisten marssiin Helsinkiin 16. toukokuuta 1918.^[57] Patsas sijaitsee melkein samalla paikalla, jolla Mannerheim otettiin vastaan marssin jälkeen. 1950-luvulla puolestaan haluttiin korostaa Mannerheimin merkitystä talvi- ja jatkosodan johtajana.^[58] Tosin sodanjälkeisenä aikana patsaan toteutus oli ongelmallisempaa kuin ennen sotia, koska sitä voitiin pitää poliittisesti arkaluontoisena asiana.^[59]

Vastaavia monumentteja pidettiin myös taiteellisesti vanhanaikaisina ja aikakaudelle vieraina.^[59] Pystytyksen jälkeen patsas sai kritiikkiä vanhanaikaisuudesta, koska arveltiin, että modernismi olisi ollut tuoreempi aikansa tyylisuuntaus kuin patsaan edustama realismi. Pian huomio muuttui pääosin positiiviseksi, joskin itse Mannerheimia koskevat näkemykset ovat vaikuttaneet myös siihen, miten hänen muistomerkkinsä on tulkittu.

Jo 1950-luvun alussa patsassuunnitelma repi punakaartilaisten mielestä vanhoja haavoja auki jä ärsytti työväenluokkaa.^[60] Keväällä 1960 kansandemokraattien lehdessä Kansan Uutisissa hanketta vastustettiin vilkkaasti yleisönosastokirjoituksissa ja pidettiin muun muassa sotaprovokaationa.^[60] Paria päivää ennen patsaan paljastamista Hakaniemen torilla oli osoittamassa mieltään eri vasemmistopuolueiden (ainakin SKP ja SKDL) edustajia, jotka suunnittelivat omaa muistomerkkiä punakaartin muistoksi.^[61] Virallisesti mitään konkreettisia ehdotuksia Mannerheimin patsaan tuhoamiseksi ei tehty, vaikka vasemmistolehdissä vihjailtiinkin siihen suuntaan ja hyökättiin patsasvaltuuskunnan jäseniä vastaan.^[61]

Nykytaiteen museon Kiasman rakentaminen veistoksen viereen nosti ankaraa vastarintaa 1990-luvun lopulla. Museon ei katsottu soveltuvan muistomerkin läheisyyteen ja sen rakennuksen ajateltiin uhkaavan patsaan sijaintia ja näyttävyyttä.^[2][62] Jalkaväenkenraali Adolf Ehrnroothin mukaan kiistassa oli kysymys siitä, että Mannerheimin ratsastajapatsas ja Nykytaiteen museo eivät sovi yhteen, koska ne edustavat kahta eri maailmankatsomusta. Niiden yhdistämisestä tulisi sekasotku, jota kukaan ei ymmärrä. "Pitää muistaa, että paikka on pyhitetty Mannerheimin muistolle", Ehrnrooth lausui.^[63] Kiasman johtaja Tuula Arkio vastasi Ehrnroothin kritiikkiin:

»Oma sukupolveni ja toivottavasti myös nuoremmat ymmärtävät, että Marski ja Suomen kansa taistelivat nimenomaan säilyttääkseen itsenäisyytensä avulla oman kielensä ja kulttuurinsa. On absurdia sanoa – ja se kyseenalaistaa koko taistelun tarpeellisuuden – että suomalainen tämän päivän kulttuuri ei enää olisi sen taistelun arvoista ja siis ristiriidassa Mannerheimin edustaman arvomaailman kanssa. Mannerheim oli kosmopoliitti, joka tunsi aitoa kiinnostusta muita kulttuureja kohtaan ja joka aikanaan palkittiin niitä tutkivana tiedemiehenä. Jos Mannerheimin perinneyhdistys ei uskalla kohdata oman aikansa kulttuuria ja arvoja, on raukkamaista kätkeytyä Mannerheimin selän taakse. Lähinnä tuntuu, että Mannerheimia häväistään asiassa, jossa hän ei itse enää voi puolustautua. ^[64]»

Aimo Tukiaisen mielestä Kiasma tuli liian lähelle patsasta. "Ratsastajapatsas ja museo eivät sovi samalle tontille ahdistamatta toisiaan. Muistomerkillä täytyy olla joka puolelta katseltava reviirinsä ja sen takana pitää olla puisto", Tukiainen kirjoitti 1994.^[65] Hänen mukaansa museon olisi saanut sijoittaa ennemminkin vaikka Töölönlahdelle ja yleensäkin olisi pitänyt kysellä enemmän kansalaisten mielipiteitä.^[7] Marraskuussa 1995 korkein hallinto-oikeus hylkäsi Tukiaisen Kiasman asemakaavaa koskevan valituksen, jonka mukaan asemakaavapäätös loukkasi hänen oikeuttaan patsaan luoneena taiteilijana. Suomen Marsalkka Mannerheimin Perinnesäätiö puolestaan totesi valituksessaan, että Mannerheimin patsaan säilyminen arvokkaassa ympäristössä tulisi varmistaa, mutta myös tämän valituksen KHO hylkäsi.^[66]

[muokkaa] Nähtävyytenä

Patsasta on kukitettu moneen otteeseen, kuten kunnianosoitukseksi Mannerheimille ja talvisodan päättymisen muistoksi.^[67] Mannerheimin ratsastajapatsas on kuvattu myös postimerkkiin, joka ilmestyi 4. kesäkuuta 1967, siis marsalkan satavuotissyntymäpäivänä. Ratsastajapatsas on kaupunkikuvan huomiopiste, ja ajan saatossa siitä on tullut yksi Helsingin tunnetuimmista nähtävyyksistä.

[muokkaa] Katso myös

• Mannerheimin patsas (Tampere)
• Mannerheimin patsas (Turku)
• Mannerheimin patsas (Lahti)
• Mannerheimin patsas (Mikkeli)

[muokkaa] Lähteet

• Riitta Konttinen: Suomen marsalkan ratsastajapatsas. Suomen marsalkka Mannerheimin perinnesäätiö, 1989.
• Erik Kruskopf: Veistosten kaupunki – Taidetta Helsingin katukuvassa. Schildts, 2000.
• Olli Valkonen: Aimo Tukiainen, kuvanveistäjä. Painatuskeskus, 1993.
• Antero Rautio: Pääkaupunkiseudun julkiset muistomerkit ja taideteokset. Karisto, 1998.
• Pekka Rönkkö: Oskari Jauhiainen. Ars Nordica 5, Pohjoinen, 1994.

[muokkaa] Viitteet

[muokkaa] Aiheesta muualla

• Helsingin kaupungin taidemuseo - Julkiset veistokset - Marsalkka Mannerheimin ratsastajapatsas
• Ylen Elävä arkisto: Kunniaa Marskille
• Risto Lindstedt, Mannerheimin uusin taistelu, Suomen Kuvalehti 17/1994

Koordinaatit: 60°10′17.8″N, 24°56′11.7″E