Mata Hari

Mata Hari
Mata Hari vuonna 1910.
Henkilötiedot
Syntynyt	Margaretha Geertruida Zelle 7. elokuuta 1876 Leeuwarden, Alankomaat
Kuollut	15. lokakuuta 1917 (41 vuotta) Pariisi, Ranska
Kansalaisuus	hollantilainen
Ammatti	tanssija, vakooja
Puoliso	Rudolf John MacLeod ( 1895;  1906)
Lapset	Norman-John MacLeod (poika, 30. tammikuuta 1897 – 27. kesäkuuta 1899) Louise Jeanne MacLeod (tytär, 2. toukokuuta 1898 – 10. elokuuta 1919)
Muut tiedot
Nimikirjoitus
[ Muokkaa Wikidatassa ]
Infobox OK

Mata Hari (oikealta nimeltään Margaretha Geertruida Zelle; 7. elokuuta 1876 Leeuwarden, Alankomaat – 15. lokakuuta 1917 Pariisi, Ranska) oli alankomaalainen tanssija, joka teloitettiin vakoojana. Hän oli oppinut itämaisia tansseja asuessaan miehensä kanssa Alankomaiden Itä-Intiassa 1890-luvulla. Erottuaan miehestään 1900-luvun alussa hän muutti Pariisiin, loi siellä itselleen uuden identiteetin jaavalaissyntyisenä naisena ja saavutti kansainvälisen uran itämaisten tanssien esittäjänä, jonka tanssissa yhdistyivät intohimo ja pyhyys. Muutamassa elämänvaiheessaan hän toimi myös kurtisaanina.

Ensimmäisen maailmansodan puhjettua Mata Hari yritti parantaa tilannettaan suostumalla Saksan, Ranskan ja Venäjän vakoojaksi. Ranskalaiset pidättivät hänet ja teloittivat vakoilusta Saksan hyväksi.

Elämä

Nuoruusvaiheet

Margaretha Geertruida Zelle syntyi 7. elokuuta 1876 porvarillisessa Leeuwardenin kaupungissa. Margaretha, kutsumanimeltään M’greet, oli nelilapsisen perheen vanhin ja kauppiasisänsä Adrumin hemmottelema suosikkilapsi. Margarethan äiti Antje oli ylempää keskiluokkaa ja huolehti tunnollisesti kodin asioista. Isän kauppa menestyi hyvin, ja lapset kävivät yksityiskoulua. Adrum ryhtyi kuitenkin keinottelemaan öljykentillä ja joutui taitamattomuuttaan vararikkoon. Maineensa menettänyt perhe muutti pieneen asuntoon, lapset lopettivat koulunkäynnin, ja äiti sai hermoromahduksen, josta hän ei koskaan toipunut kunnolla.

Adrum muutti Haagiin etsimään töitä ja jätti muun perheen selviämään sukulaisten avulla. Kun hän ei saanutkaan töitä, pariskunnan välit tulehtuivat ja he erosivat vuonna 1890. Margaretha ja sisarukset jäivät äidille, mutta kun äiti kuoli jo seuraavana keväänä, isä ei avustanut lapsiaan eikä huolinut heitä asumaan kanssaan Amsterdamiin. Puoli vuotta myöhemmin äidin sukulaiset ottivat lapset hoiviinsa, ja Margaretha muutti yksin enonsa perheeseen Sneekin pikkukaupunkiin. Kasvattiperhettään tummempi ja luonteeltaan sopeutumaton tyttö lähetettiin keväällä 1892 Leideniin lastentarhanopettajakouluun. Hän menestyi opinnoissaan hyvin, kunnes aloitti keväällä 1893 seksisuhteen rehtorin kanssa, joka oli 16-vuotiasta tyttöä 35 vuotta vanhempi. Kun suhde paljastui, kasvattiperhe haki tytön väkisin takaisin Sneekiin. Parin viikon kuluttua maineensa menettänyt tyttö lähetettiin Haagiin sukulaisten luo.

Vaimona Alankomaiden Itä-Intiassa

Haagissa 18-vuotias Zelle tapasi 38-vuotiaan hollantilaisupseerin Rudolf John MacLeodin, joka oli palannut Alankomaiden Itä-Intiasta kahden vuoden sairauslomalle. MacLeod halusi vaimon ja oli laittanut lehteen ilmoituksen, johon Zelle vastasi, kuten 15 muutakin nuorta naista. Zelle ja MacLeod aloittivat kirjeenvaihdon, tapasivat maaliskuussa 1895 Amsterdamissa ja kihlautuivat kuusi päivää myöhemmin. Kun Zellen isäkin hyväksyi avioliiton, häät pidettiin heinäkuussa. Virallista lupaa avioliittoon ylemmältä upseeriltaan ei MacLeod jostain syystä ollut hankkinut.

Aviomies Rudolf MacLeod ja pariskunnan poika Norman.

Pariskunta vietti kuherruskuukauden Wiesbadenissa Saksassa ja asettui sen jälkeen asumaan MacLeodin siskon luokse. Talo oli ahdas, pariskunta oli rahapulassa, ja yli varojensa elänyt MacLeod kävi vieraissa, mikä aiheutti pian säröjä avioliittoon. Zelle tuli raskaaksi ja synnytti pojan tammikuussa 1897. Vihdoin MacLeod kutsuttiin takaisin palvelukseen Jaavalle, ja toukokuun alussa perhe lähti laivalla kohti Itä-Intiaa.

Zelle vuonna 1897.

MacLeodin ensimmäinen asemapaikka oli Ambarawassa Semarangin lähellä Jaavan keskiosassa. Siellä Zelle eli tarkkaan säädeltyä ja ikävystyttävää upseerinvaimon elämää. MacLeod ryhtyi jälleen juopottelemaan ja viettämään aikaansa paikallisten naisten seurassa ja jätti vaimonsa usein yksikseen. Miehen saatua ylennyksen majuriksi Malangiin perheen asema koheni ja avioliittokin kukoisti jonkin ajan. Zelle synnytti tyttären toukokuussa 1898. Hän kiinnostui paikallisten kansantansseista ja opetteli itsekin tanssimaan. Pian avioliitto ajautui jälleen vaikeuksiin, kun mies jatkoi ryyppäämistä ja Zellekin oli ollut uskoton. Kaiken muun lisäksi MacLeodia vaivasivat huhut tumman Zellen ”sekarotuisuudesta”, jota korosti tämän tapa pukeutua malaijilaisiin vaatteisiin tanssiessaan. Väkivaltaisessa liitossa ansassa ollut Zelle kirjoitti isälleen useasti haluavansa palata kotiin Alankomaihin.

MacLeod sijoitettiin seuraavaksi Medaniin, missä perheen elämä oli vaikeaa, sillä paikalliset ja eurooppalaiset eivät tulleet toimeen. Zelle oli siellä myös entistä pahemmin eristyksissä. Vanhempi lapsista kuoli pian tuntemattomaan sairauteen tai myrkytykseen, ja tytärkin sairastui vakavasti mutta toipui. MacLeod siirrettiin taas uuteen asemapaikkaan Banjoe Biroeen. Pariskunta vihasi jo toisiaan ja syytteli toisiaan poikansa kuolemasta, ja MacLeod pahoinpiteli uskotonta vaimoaan. Zelle ei kuitenkaan halunnut erota, sillä hänellä ei ollut omaa rahaa. MacLeod pääsi eläkkeelle armeijasta lokakuussa 1900, ja perhe muutti pariksi vuodeksi Sindanglajan kylään. He palasivat Amsterdamiin maaliskuussa 1902. Zelle haki jo samana vuonna avioeroa vaatien tyttärensä huoltajuutta ja sadan guldenin kuukausittaista elatusmaksua. Asumusero astui nopeasti voimaan, ja virallinen avioero määrättiin tapahtuvaksi neljä vuotta myöhemmin. Zelle sai tyttärensä ja 50 guldenin elatusmaksun, jota MacLeod ei kuitenkaan velkaisena pystynyt maksamaan. Koska Zellellä oli ollut prostituutioon viittaavia miessuhteita paluunsakin jälkeen ja MacLeod oli saanut ne tietoonsa salapoliisien avulla, Zelle joutui palaamaan miehensä kanssa vielä vähäksi aikaa yhteen. Maineeltaan ryvettyneellä Zellellä ei lopulta ollut muuta mahdollisuutta kuin jättää tyttärensä MacLeodin luo.

Tanssijana Pariisissa

Zelle muutti alkuvuodesta 1903 yksin Pariisiin ja alkoi käyttää nimeä Lady Gresha MacLeod. Pariisissa Zelle kohtasi sen ongelman, että hänellä ei ollut rahaa, koulutusta eikä sukulaisia. Hän teki muutaman viikon ajan töitä taiteilijan mallina, mutta koska hän ei saanut siitä kunnollista toimeentuloa, hän ryhtyi prostituoiduksi. Kun Rudolf MacLeod sai kuulla, mitä suvun kunniakasta nimeä käyttävä nainen teki Pariisissa, hän uhkasi vaimoaan pidätyksellä ja sijoittamisella mielenvikaisten laitokseen. Zelle lähti Pariisista syksyllä 1903 ja majoittui MacLeodin sedän perheen luo Nijmegeniin. Aluksi kenraali uskoi hänen tarinoitaan, mutta kun MacLeod kirjoitti sukulaiselleen oman versionsa, Zelle joutui lähtemään. Hän palasi Pariisiin keväällä 1904.

Toinen kerta Pariisissa osoittautui menestyksellisemmäksi kuin ensimmäinen. Zelle sai taitavana ratsastajana vakituisen työpaikan Ernst Molierin Cirque Molier -hevossirkuksessa. Kun Molier kuuli Zellen taustasta, hän ehdotti naiselle ryhtymistä itämaiseksi tanssijaksi, sillä koko Eurooppa oli tuohon aikaan innostunut kaikesta itämaisesta. Molier esitteli Zellen seurapiirinainen Madame Kiréevskylle, joka järjesti tälle esiintymisen salongissaan. Zelle kehitti itselleen taustatarinan aitona jaavalaisnaisena, jonka skottilainen sotilasmies oli kuollut. Zellen ensimmäistä yksityistä esiintymistä katsomassa ollut seurapiirilehti The Kingin toimittaja oli haltioissaan värikkäisiin ja läpikuultaviin huiveihin, itämaiseen päähineeseen ja koruihin pukeutuneen lady MacLeodin eksoottisesta ja intohimoisesta esityksestä ja kirjoitti siitä ylistävän kuvauksen lehteen.

Zellestä tuli lehtijutun ansiosta välittömästi sensaatio Pariisissa, ja hänelle järjestyi uusia esiintymisiä. Hän otti taiteilijanimen Mata Hari, joka tarkoittaa malaijiksi aurinkoa, ’päivän silmää’. Nimeä Zelle oli harkinnut jo Itä-Intiassa tanssijanurasta haaveillessaan. Nimi oli sopivan eksoottinen, eikä Zelle enää joutunut pelkäämään joutuvansa oikeuteen miehensä nimen lokaamisesta. MacLeod lakkasikin vähäksi aikaa seuraamasta vaimonsa edesottamuksia.

Mata Hari esiintymässä aasialaisten taiteiden museossa vuonna 1905.

Maaliskuussa 1905 Mata Hari alkoi esiintyä Pariisissa itämaisen taiteen Guimet-museossa. Tuoksuvien kukkien, köynnöskasvien, kynttilöiden ja Shiva-patsaan ympäröimä Mata Hari tanssi tarkkaan valituille arvokkaille kutsuvieraille säestäjänään pieni orkesteri, joka soitti jaavalais- ja intialaisvaikutteista musiikkia. Huiveihin sekä ihonvärisin ja ihonmyötäisiin trikoisiin ja rintaliiveihin pukeutunut Mata Hari ei koskaan tanssinut alastomana mutta antoi vaikutelman lähes täydellisestä alastomuudesta ja samalla henkisyydestä ja pyhyydestä. Hän hyödynsi kaikkia itämaisen eksotiikan stereotyyppejä, ja hän käytti Itä-Intiassa oppimiaan vartalon ja käden liikkeitä sekä Shivan tanssia ja yhdisti ne itse keksimäänsä tanssiin. Pariisilaiset lehtiarvostelut olivat jälleen haltioituneita ja korostivat ”intialaisen” alastoman tanssijattaren hekumallisuutta ja traagisuutta, kun tämän ”äärettömän naisellinen ja kurvikas vartalo värisi tuhansissa rytmeissä”.

Mata Hari päällään kultainen rintahaarniska ja koruja vuonna 1906.

Noustuaan suursuosioon Mata Hari esiintyi monissa salongeissa ja teattereissa, hänestä kirjoiteltiin lehtijuttuja, ja hänestä otetut eksoottiset valokuvat levisivät koko Eurooppaan. Mata Hari hyödynsi kuuluisuuttaan ja näyttäytyi usein muodikkaissa kaupoissa ja ravintoloissa. Hän aloitti suhteen museojohtaja Edouard Clunet’n kanssa, mutta samalla hänellä oli muitakin suhteita. Clunet teki kaikkensa Mata Harin uran edistämiseksi. Hän sai kiinnityksen Gabriel Astrucin L’Olympia-teatteriin loppukesäksi 1906. Siellä hän esiintyi ensimmäistä kertaa julkisesti, ja katsomot olivat aina loppuunmyydyt. Hänen palkkionsa olivat jo hyvin korkeat, ja L’Olympian esiintymisistä hän sai 10 000 Ranskan frangin palkkion. Vuoden 1906 lopussa Mata Hari teki kiertueen Moskovassa ja esiintyi sen jälkeen muun muassa Wienissä, Berliinissä ja Madridissa.

Mata Hari otti taiteilijanimensä käyttöön myös yksityiselämässään. Hän antoi haastatteluja, joissa kertoili tarinoita lapsuudestaan Jaavalla, missä hän oli oppinut tanssiensa pyhät merkitykset. Monet tanssikriitikot epäilivät hänen autenttisuuttaan, mutta koska kukaan ei ollut nähnyt jaavalaisia tansseja aikaisemmin, he eivät pystyneet sanomaan mitään varmaa ja vaikenivat. Yleisö ja lehdistö rakastivat Mata Haria edelleen suuresti, ja jotkut nostivat hänet jopa suuren Isadora Duncanin yläpuolelle.

Avioero-oikeudenkäynnissä vuonna 1906 MacLeod käytti hyväkseen vaimonsa häipymistä tyttärensä luota Pariisiin, alastontanssijan uran epämoraalisuutta ja lukuisia miessuhteita, jotka saivat naisen näyttämään epäsopivalta äidiksi. MacLeodille myönnettiinkin tyttärensä täysi huoltajuus, eikä Zelle saanut tapaamisoikeutta.

Vuoteen 1907 mennessä Mata Hari oli esiintynyt jo useissa Euroopan pääkaupungeissa Osloa myöten, ja häntä juhlittiin kaikkialla, minne hän meni. Hänen isänsä oli julkaissut edellisen vuoden lopulla kirjan, jossa hän paljasti tyttärensä hollantilaisen taustan. Kirja ei kuitenkaan saanut paljon huomiota Alankomaiden ulkopuolella, kuten ei sitä seurannut G. H. Prieminkään paljastuskirja, jossa Mata Hari itse kertoi paitsi taustastaan, myös toistuvasta uskottomuudestaan ja voimakkaista seksihaluistaan. Totuus Mata Harin taustasta jäikin muulta maailmalta pimentoon vielä pitkäksi aikaa hänen kuolemansakin jälkeen.

Mata Hari oli jo pitkään halunnut päästä esittämään vakavia rooleja, jollaisia taiteellisesti arvostettu Isadora Duncan sai esittää. Hänen ensimmäinen vakava roolinsa oli Kleopatrana oopperassa Antar, jonka ensi-ilta oli Monte Carlossa tammikuussa 1910. Kun ooppera tuli Pariisiin, Mata Hari kieltäytyi harjoittelemasta yhdessä muiden tanssijoiden kanssa, jolloin hänet erotettiin. Hän voitti palkkioista käydyn oikeusjutun, mutta tapaus vahingoitti hänen mainettaan. Hänen uransa oli tuolloin kääntynyt jo laskuun: hän oli yli 30-vuotias, hiukan ylipainoinen eikä tanssijana yhtä taitava kuin kilpailijansa. Hän oli ajoittain rahapulassa, kun työtilaisuudet olivat alkaneet vähetä, ja hän joutui tanssimaan aiempaa vaatimattomammissa paikoissa. Myös hänen rikas rakastajansa oli mennyt konkurssiin. Rahapulassa Mata Hari ryhtyi jälleen tapaamaan miehiä rahasta sivukatujen ”kohtaamistaloissa”. Vuosi 1914 oli Mata Harille jälleen hyvä vuosi niin ammatillisesti kuin rakkauselämänkin kannalta, kunnes maailmansodan syttyminen muutti kaiken.

Vakoojana ensimmäisessä maailmansodassa

Mata Hari Alankomaissa vuonna 1915.

Ensimmäisen maailmansodan sytyttyä kesällä 1914 Mata Hari yritti ensin palata Berliinistä Pariisiin, sillä Saksassa häntä pidettiin vihollismaalaisena. Sveitsistä hän joutui kuitenkin palaamaan Berliiniin, sillä hänellä ei ollut passia rajanylitykseen. Berliinissä hän sai apua paikalliselta hollantilaisyhteisöltä, sai passin ja matkusti sodan ulkopuolelle jääneeseen Alankomaihin, missä hän eli vuoden ajan mukavaa elämää rakastajiensa rahoilla. Saksan Amsterdamin-konsuli otti Mata Hariin yhteyttä ja värväsi hänet Saksan vakoojaksi koodinimellä H21. Mata Hari sai 20 000 frangin palkkion, jota hän itse piti korvauksena saksalaisille menettämästään omaisuudesta. Hän palasi joulukuussa 1915 Pariisiin, missä hän tapaili vanhoja rakastajiaan ja pyrki solmimaan esiintymissopimuksia. Muutaman kuukauden kuluttua hän palasi Alankomaihin. Ei tiedetä, vakoiliko Mata Hari tuolloin saksalaisten hyväksi, mutta hänen epäilyttävien liikkeidensä vuoksi Britannian tiedustelupalvelu oli asettanut hänet seurantaansa ja varoittanut myös ranskalaisia.

Mata Hari palasi kesäkuussa 1916 jälleen Pariisiin, missä tiedustelupalvelu alkoi varjostaa häntä näkyvästi. Mata Hari käyttäytyi epäilyttävästi: hän tuhlaili vaatteisiin, seurusteli ranskalaisupseerien kanssa eikä puhunut Verdunissa taistelevien ranskalaisjoukkojen puolesta kuten muut. Hänet kutsuttiin elokuussa kuulusteluun, jonka yhteydessä Ranskan tiedustelupäällikkö Georges Ladoux taivutteli hänet vakoilemaan myös Ranskan puolesta. Myönnyttyään tähän Mata Hari sai luvan matkustaa Vittelin kylpyläkaupunkiin rakastajansa, venäläisupseeri Maslovin kanssa. Värväämällä saksalaisten vakoojaksi epäilemänsä Mata Harin Ladoux pyrki samalla selvittämään, kummalle puolelle nainen oli lojaali.

Palattuaan Vittelistä Mata Hari ryhtyi ranskalaisten vakoojaksi myöhemmin maksettavaa miljoonan frangin palkkiota vastaan, jonka hän tarvitsi voidakseen mennä naimisiin rakastajansa kanssa. Hän ei pyynnöistään huolimatta saanut Ladoux’lta etumaksua, minkä seurauksena hänen velkaongelmansa pahenivat, ja hän joutui taas ottamaan miehiä vastaan rahasta. Mata Hari lähti ensimmäiselle tehtävälleen ranskalaisten puolesta Alankomaihin marraskuussa 1916 Espanjan kautta. Laiva pysähtyi englantilaisessa Falmouthin satamassa. Siellä englantilaiset epäilivät Mata Haria saksalaisvakooja Clara Benedixiksi, ja hänet vietiin Lontooseen, missä Scotland Yard kuulusteli häntä usean päivän ajan. Englantilaisten saamat tiedot viittaavat siihen, että saksalaiset saattoivat hyödyntää Mata Haria vain hämäyksenä. Englantilaiset eivät olleet saaneet ranskalaisilta tietoa Mata Harin värväyksestä Ranskan vakoojaksi, ja Ladoux vastasi englantilaisille vain teeskennelleensä värväyksen pystyäkseen todistamaan naisen Saksan vakoojaksi. Englantilaiset kuitenkin vapauttivat Mata Harin todisteiden puutteessa ja määräsivät hänet palaamaan Espanjaan. Siellä Alankomaiden konsuli Martin Cazeaux alkoi suostutella Mata Haria vakoilemaan Venäjän hyväksi.

Joulukuussa 1916 ranskalaiset sieppasivat saksalaisten sähkeitä, joissa kerrottiin agentti H21:n toimista Madridissa, missä Mata Hari juuri silloin oli. Myös jotkin muut yksityiskohdat vastasivat Mata Harin liikkeitä, mutta tiedoissa oli myös epätarkkuuksia. Saksalaiset olivat koodanneet viestit jo aiemmin murretuksi tiedetyllä salauksella. Ladoux alkoi nyt uskoa entistä varmemmin Mata Harin syyllisyyteen. Mata Hari saapui Pariisiin 3. tammikuuta 1917, ja ranskalaiset ryhtyivät varjostamaan ja salakuuntelemaan häntä toivoen hänen paljastavan saksalaisyhteyksiään. Myös Maslov saapui Pariisiin ja ilmoitti, ettei ollut saanut lupaa avioitua Mata Harin kanssa, sillä venäläiset eivät luottaneet tähän.

Pidätys, oikeudenkäynti ja teloitus

Mata Hari pidätyspäivänään.

Ranskan sotaministeriö lähetti 10. helmikuuta sotaoikeusvirastoon lupapyynnön Mata Harin pidättämiseksi. Pidätysmääräys tuli kaksi päivää myöhemmin, ja Mata Hari pidätettiin 13. helmikuuta aamulla hotellihuoneessaan. Hänet teljettiin pahamaineiseen Saint-Lazaren vankilaan kuulustelujen ja tutkimusten ajaksi. Toukokuussa Mata Hari vihdoin paljasti ottaneensa Amsterdamissa saksalaisilta vastaan 20 000 frangia ja saaneensa käyttöönsä näkymätöntä mustetta. Hän kuitenkin vakuutti kuulustelijoilleen, ettei ollut edes aikonut toimia Saksan hyväksi. Ranskalaisille tunnustus oli kaivattu todiste siitä, että Mata Hari todellakin oli Saksan agentti. Se myös olisi selittänyt sen, että saksalaiset olivat pyrkineet pääsemään hänestä eroon lähettämällä helposti murrettavia sähkeitä. Mata Hari kertoi lisäksi luovuttaneensa saksalaisille lisämaksujen toivossa vain sellaista tietoa, mitä lehdistäkin löytyi. Kontaktinsa useisiin ranskalaisupseereihin Pariisissa hän selitti sillä, että hän rakasti upseereita ja nautti seksistä heidän kanssaan.

Syyttäjän raportissa Mata Harin syyllisyydestä esitettiin todisteina muun muassa saksalaiselta konsuli Kroemerilta Hollannissa saatu maksu, Pariisissa siepatut radioviestit sekä kuitit Hollannin konsulaatin kautta kulkeneista maksuista. Myös Mata Harin turmeltunut käytös esitettiin perusteena hänen syyllisyytensä todennäköisyydestä. Syyttäjä suositteli, että Mata Haria vastaan nostettaisiin kahdeksankohtainen syyte. Syytteet olivat ylimalkaisia, sillä tarkkoja yksityiskohtia vakoojan paljastamista tiedoista ei haluttu julkistaa. Oikeudenkäynti alkoi 24. heinäkuuta oikeuspalatsissa. Yleisö oli runsaslukuinen. Kaksi päivää kestäneen oikeudenkäynnin tuloksena tuomarit totesivat Mata Harin syylliseksi kaikkiin kahdeksaan kohtaan ja tuomitsivat hänet kuolemaan.

Mata Hari teloitettiin aamulla 15. lokakuuta 1917 Vincennesissä ampumalla Pariisin lähellä 12-miehisen teloituskomppanian edessä. Hän kieltäytyi silmät peittävästä siteestä eikä halunnut itseään sidottavan teloituspaaluun. Teloituksen jälkeen kukaan ei noutanut ruumista. Ruumis laitettiin arkkuun ja kuljetettiin läheiselle hautausmaalle, jossa pappi toimitti siunauksen. Sen jälkeen ruumis vietiin Pariisin yliopiston lääketieteelliseen tiedekuntaan. Ruumiinavauksen jälkeen pää palsamoitiin ja sitä säilytettiin museossa esimerkkinä ”rikollistyypistä”. Pään havaittiin kadonneen vuonna 2000, mutta se oli saattanut kadota jo vuonna 1954, kun museo siirtyi uusiin tiloihin. Mata Harin kanssa yhtä aikaa teloitettiin viipurilaissyntyinen Gösta Michelsson. Lentokonetehtaassa työskennellyt Michelsson oli vakoillut saksalaisten hyväksi Espanjassa toimineen järjestön avulla.

Myöhemmät arvelut syyllisyydestä

Saksan tiedustelupalvelun johtaja majuri Friedrich Gempp sanoi vuonna 1929 kahdelle saksalaiselle sanomalehdelle, että Mata Hari ”ei koskaan tehnyt mitään Saksan tiedustelulle”. Seuraavana vuonna Saksassa julkaistussa vakoiluhistoriikissa sodan ja sitä seuranneiden vuosien ajalta Saksan tiedustelun Antwerpenin-osaston johtaja ja kouluttaja Elsbeth Schragmüller kertoi hiukan moniselitteisesti: ”Kaikki agentti H21:n saksalaisille antama tieto oli virheellistä. Hän ei koskaan ollut meikäläisiä.”

Nykyisin on vallalla erilaisia käsityksiä siitä, millainen merkitys Mata Harin vakoilulla oli. Joidenkin mukaan hän ei Saksalle vakoillessaan aiheuttanut yhdenkään ranskalaissotilaan kuolemaa, toisten mukaan taas jopa viidenkymmenentuhannen. Myös Mata Harin koko syyllisyys on asetettu kyseenalaiseksi. Esimerkiksi antropologian professori Pat Shipman on väittänyt, että Ranskan armeija käytti häntä syntipukkina.

Museo

Mata Harin kotikaupungin Leeuwardenin Fries-museossa on Mata Hari -huone. Museossa oli 2017–2018 laaja Mata Hari -näyttely. Siinä oli esillä valokuvia, henkilökohtaisia esineitä, kirjoituksia ja sota-arkistoja, joista osa ei ole ollut julkisia ennen vuotta 2017.

Mata Hari populaarikulttuurissa

Patsas Mata Harista Leeuwardenissa.

Mata Harin elämäntarina on saanut hänen kuolemansa jälkeen myyttiset mittasuhteet. Häntä pidetään edelleen tyyli-ikonina, seksisymbolina ja femme fatalena. Hänestä on tehty useita kirjoja, elokuvia ja näytelmiä sekä televisiosarja ja Broadway-musikaali 1960-luvulla. Mata Haria ovat elokuvissa esittäneet muiden muassa Greta Garbo, Zsa Zsa Gábor, Marlene Dietrich, Jeanne Moreau ja Sylvia Kristel. Hollannin kansallisbaletin Mata Hari -baletti sai ensi-iltansa vuonna 2016. Vuoden 2021 Euroviisuissa Azerbaidžanin edustaja Efendi esitti kappaleen ”Mata Hari”.

Lähteet

• Craig, Mary W.: A Tangled Web: Mata Hari: Dancer, Courtesan, Spy. The History Press, 2017. ISBN 978-0-7509-6819-5.

Kirjallisuutta

• Coelho, Paulo: Vakooja. Suomentanut Pernu, Sanna & Piippo. Jarna. Bazar, 2016. ISBN 9789522793928.
• Dowswell, Paul & Fleming, Fergus: Tositarinoita vakoojista. Helsinki: Kirjalito, 2003. ISBN 951-28-3955-5.

Aiheesta muualla

• Kuvia tai muita tiedostoja aiheesta Mata Hari Wikimedia Commonsissa

• Leppo, Jaakko: Mata Hari vielä kerran. Suomen Kuvalehti, 23.4.1938, nro 16, s. 610–611. Kansalliskirjaston digitaaliset aineistot. Viitattu 8.11.2023.