Uuskantilaisuus
Uuskantilaisuudella tarkoitetaan 1800-luvulla vaikuttanutta filosofista virtausta, joka pyrki uudistamaan Immanuel Kantin ajattelua. Joskus sillä viitataan myös Arthur Schopenhauerin teoksessaan Maailma tahtona ja mielteenä esittämään kantilaisen filosofian arvosteluun.
Historiaa[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
”Takaisin Kantiin” -liike sai alkunsa 1860-luvulla vastauksena saksalaisessa ajattelussa 1850-luvulla käynnissä olleeseen materialismikiistaan. Varhaista uuskantilaisuutta edustivat Kuno Fischerin Kantia käsittelevät teokset sekä Friedrich Langen kirja Geschichte des Materialismus (Materialismin historia). Viimeksi mainitussa teoksessa esitettiin, että transsendentaalinen idealismi syrjäyttää idealismin ja mekanistisen materialismin välisen historiallisen taistelun. Fischer oli aiemmin väitellyt aristoteelisen F. A. Trendelenburgin kanssa Kantin transsendentaalisen estetiikan tuloksista. Tämän tuloksena syntyi Hans Vaihingerin laaja selitysteos Puhtaan järjen kritiikkiin.
Uuskantilaisuuden ensimmäisen sukupolven merkittävin ajattelija oli Hermann Cohen, joka tuli tunnetuksi Marburgin koulukunnan johtajana. Siihen kuuluivat hänen lisäkseen myös muun muassa Paul Natorp, Nicolai Hartmann ja Ernst Cassirer. Vastakohdan sille muodosti logiikkaa ja luonnontieteitä painottanut Badenin koulukunta, johon kuuluivat Wilhelm Windelband, Heinrich Rickert ja Emil Lask.
Uuskantilaiset koulukunnat painottivat Kantin teosten (luonnon)tieteellisiä lukutapoja ja vähättelivät usein intuition merkitystä ja korostivat sen sijaan käsitteitä. Uuskantilaisuuden eettinen puoli suuntasi monet ajattelijat kuitenkin kohti sosialismia, ja uuskantilaisuus vaikutti muun muassa austromarxismiin ja Edward Bernsteinin revisionismiin. Erityisesti Lange ja Cohen olivat innostuneita kantilaisen ajattelun ja sosialismin välisistä yhteyksistä, ja tämä johti siihen, että Ludwig von Mises näki kantilaisen ajattelun turmiollisena. Toinen uuskantilaisuuden piirre oli pyrkimys uudistaa juutalaisen uskonnon sisäisiä tulkintoja. Tämä näkyi muun muassa Cohenin töissä.
Frederick Coplestonin mukaan uuskantilaisuus oli saksalaisten yliopistojen hallitseva filosofia 1800- ja 1900-lukujen vaihteessa.[1] Hänen mukaansa ”takaisin Kantiin” -ajatus oli peräisin Otto Liebmannilta vuodelta 1865.[2] Yksi kestävimpiä uuskantilaisten saavutuksia oli Kant-Studien -julkaisun perustaminen. Se on edelleen merkittävimpiä Kantin tutkimuksen lähteitä.
Uuskantilaisuus synnytti filosofiaan kahtiajaon, joka vaikutti myös Saksan ulkopuolella. Uuskantilaisuus synnytti termin epistemologia (tietoteoria), ja korotti sen ontologian (olemassaolo-oppi) yläpuolelle. Natorpilla on merkittävä osa fenomenologian historiassa, ja hänen sanotaan usein vaikuttaneen siihen, että Edmund Husserl omaksui transsendentaalisen idealismin käsitteistön. Cassirerin ja Martin Heideggerin väittely Kantin tulkitsemisesta vuonna 1929, joka on merkittäviä virstainpylväitä analyyttisen ja mannermaisen filosofian välisissä ristiriidoissa, johti siihen, että Heidegger alkoi nähdä Kantin fenomenologian edelläkävijänä, vaikka Eugen Fink hylkäsi tällaisen näkemyksen hyvin perustein.
Termiä ”uuskantilainen” voidaan soveltaa myös kehen tahansa, joka omaksuu Kantin näkemykset osittain. Muun muassa Peter Strawsonin teos The Bounds of Sense voidaan nähdä uuskantilaisena, ei vähiten siksi, että se painottaa tietoteoriaa ontologian kustannuksella. Anglo-amerikkalaisessa filosofiassa kiinnostus uuskantilaisuuteen on herännyt uudelleen myös Gillian Rosen töiden ansiosta. Uuskantilaisuus on vaikuttanut myös muun muassa Max Weberiin.
