Malli Cajander
Wikipedia
Malli Cajander on termi, jolla pyritään kuvaamaan Suomen armeijan heikkoa varustetasoa talvisodan alkaessa 1939. Termi viittasi pääministeri Cajanderiin, jonka hallitus oli lykännyt varustautumista. Lykkäyksen perusteluna oli ollut se, ettei kansainvälinen tilanne ollut erityisen kiristynyt Anschlussin jälkeen, mutta kun Tšekkoslovakian kriisi kärjistyi 1939, ei sen uskottu vaikuttavan Suomeen. Kuitenkin laajempia hankintoja aloitettiin jo 1938 esimerkiksi ilmavoimien Fokker D.XXI:n osalta.
Sisällysluettelo |
[muokkaa] Varustautumattomuuden taustaa
Espanjan sisällissota toimi aseiden, kuten panssarivaunujen, hävittäjälentokoneiden ja taktisten pommikoneiden kehityksen kiihdyttäjänä. Etupainoisten hankintojen uskottiin aiheuttavan sen, että varustus olisi vanhentunutta kun sitä olisi jouduttu käyttämään.[1] Cajanderin III hallitus (12. maaliskuuta 1937 – 1. joulukuuta 1939) pyrki varustelemaan, mutta maltillisesti. Pääministeri Cajander ei ollut suursodan epätodennäköisyyden kannalla hallituksessa yksin, vaan monet ministerit, mm. Väinö Tanner eivät uskoneet sodan mahdollisuuteen. Suomessa oli saavutettu poliittinen konsensus puolustusvoimien hankintojen jouduttamisesta jo 1938, mutta käytännössä laajuus jäi myöhemmin päätettäväksi.[1]
Kesäkuussa 1939, puoli vuotta ennen talvisodan syttymistä, Cajander ilmoitti tyytyväisyytensä siitä, että Suomen armeijan hankintoja oli osittain lykätty myöhemmäksi, ja että näin säästettäisiin valtion varoja, koska ei ollut ostettu liian aikaisin varusteita, jotka olisivat kuitenkin sodan sattuessa jo vanhentuneita ja osittain käyttökelvottomia.[2]
[muokkaa] Malli Cajander
[muokkaa] Jalkaväkisotilaan henkilökohtainen varustus
[muokkaa] Varustuksen taso
Jalkaväkisotilaan henkilökohtaisen varustuksen osalta malli Cajander tarkoitti sitä, että osalle talvisodan sotilaista ei ollut antaa aluksi kuin kivääri, kokardi, sotilaspuvun housut ja miehistövyö sotilaan univormuksi, minkä vuoksi sotilaat joutuvat taistelemaan talvisodan alussa mukanaan tuomissaan siviilivaatteissa. Varustukseen kuului lisäksi myös jalkaväkikiväärin patruunoita varten pääasiassa saksalaista ensimmäisen maailmansodan tyyppiä oleva vyöhön kiinnitettävä panoskotelo ja nahkasaappaat.[3]
[muokkaa] Jalkaväenkiväärit
Jalkaväkikiväärinä olivat pääaasiassa Pystykorvaksi kutsuttu Suomen armeijan Jalkaväenkivääri M/27 ja Suomen suojeluskuntien samankaltainen niin ikään Pystykorvaksi kutsuttu edellistä harvinaisempi M/28 ja näitä uudempi suojeluskuntavääpelinä ammuntaa harrastaneen presidentti Svinhufvudin mukaan Ukko-Pekaksi kutsuttu Sotilaskivääri m/39. Talvisodassa joillain joukoilla oli myös Suomen sisällissodan aikaisia kivääreitä.
Kiväärien patruunoita säilytettiin kolmiosaisessa ruskeanahkaisessa saksalaisessa ensimmäisen maailmansodanaikaisessa panoskotelossa, jossa oli metallinen lenkki sen naulaan nostamiseksi ja kolme erikseen nahkaläpällä suljettavaa koteloa rinnakkain. Jokaisessa kotelossa oli sisällä S:n muotoinen nahkasuikale, joka jakoi kotelon sisäosan kahteen osaan estäen patruunoita kaatumasta vahvaasti lappeelleen, jolloin niiden ottaminen kotelosta olisi vaikeutunut.
[muokkaa] Vaatetus
Siviilivaatteiden ja univormujen päälle laitettiin lumipuku, joten siviilivaatteisiin pukeutuneet eivät erottuneet paljoakaan suojeluskunnan tai puolustusvoimien univormussa palvelevista. Itse asiassa monet veteraanit sanoivat myöhemmin, että nimenomaan talvisodassa he käyttivät mieluummin omia vahvoja ja lämpimiä metsätyövaatteitaan kuin tyköistuvaa ja kylmempää armeijan pukua, joka taas oli parempi lomapukuna. Lumipuvut muun vaatetuksen päälle kyettiin tuottamaan verrattain nopeasti, mutta varustuksessa oli paljon muita puutteita, mihin alettiin viitata yleisemminkin puheessa ja kirjoituksissa malli Cajanderina. Suomella oli talvisodassa noin 350 000 sotilasta, joista vain suojeluskuntiin kuuluneella kolmanneksella oli varmasti käyttökelpoinen univormu ja kivääri.[4] Talvisodan aikana Finlaysonin Forssan tehtaat valmistivat kaikki armeijan vaatekankaat.[5]
Jalkaväen sotilaan varusteisiin kuuluivat mm. aluspaita, harmaa kenttäpaita, rinnanympäryksen kohdalta puolustusvoimien sinisellä vaakaviivalla varustettu harmaa villapaita, jossa oli ranteen yli ulottuvat hihat, talvella harmaa sarkatakki ja lumipuku. Siviilivaatteissa puolestaan tyypillinen oli villapaita, jossa riisumisen helpottamiseksi oli toisen olkapään kohdalla kolme nappia. Sotilaan päähineenä oli turkislakki, jonka tyyppisiä oli myös siviilissä.
Suomen puolustusvoimien univormujen harmaa väri oli peräisin sisällissodan ajalta, jolloin suojeluskunnat ryhtyivät käyttämään 1900-luvun alun tavalliseen talvivaatetukseen käytettyä kangasta. Kenttäpukuihin käytettyä harmaasta sävystä ryhdyttiin Suomen kielessä käyttämään nimitystä kenttäharmaa, ja sillä viitattiin nimenomaan Suomen armeijan ja Suomen puolustusvoimien kenttäpukujen harmaaseen värisävyyn.
[muokkaa] Talvisodan puutteet kokonaisuuden tasolla
Vaikka käsite malli Cajander tarkoittikin aluksi vain sitä, ettei jalkaväen sotilaalle ollut antaa muuta kuin kokardi, vyö ja kivääri siviilivaatetuksen ja lumipuvun kanssa käytettäväksi, käsite laajeni myöhemmin yleisesti tarkoittamaan riittämätöntä varustautumista talvisotaan. 1930-luvulla varustautumista rajoitti suuri lama ja siitä toipuminen, minkä vuoksi mittavaan varustautumiseen poliittisesti oli varaa vain joko aikaisemmin verrattain varakkailla tai totalitäärisesti johdetuilla valtiolla, jossa äänestäjien yksilöllistä mielipidettä valtion budjetin käytöstä ei tarvinnut ottaa huomioon yksityiskohdissa niin kuin demokraattisemmin hallituissa maissa.
Merkittävää varustelua 1930-luvulla harjoittivat mm. Saksa ja Neuvostoliitto, jotka muodollisesti vapaaehtoisin joukoin osallistuivat Espanjan sisällissotaan tuolloin ajanmukaisin varustein: uudehkoin panssarivaunuin ja nopein hävittäjin. Näiden olemassa olo tiedettiin toiseen maailmansotaan mennessä, mutta niiden vaikuttavuudesta omissa olosuhteissa ei ollut käsitystä. Espanjan sisällissodan aikaisia uutuuksia olivat mm. kaksitasoiset kiinteällä laskutelineellä varustetut hävittäjälentokoneet korvanneet rungoltaan kokometalliset yksitasoiset ensin neuvostoliittolaiset, sitten saksalaiset hävittäjät, jotka olivat nopeita siksi, että niissä oli rungon sisään vedettävä ilmanvastusta vähentävä laskuteline, jotka kykenivät ampumaan alas myös maasodan käyntiä muuttavat nopeat pommituslentokoneet. Toinen Espanjan sisällissodan tuottama kehityspiirre oli panssarivaunujen kehitys.
[muokkaa] Jalkaväki
Suomella oli talvisotaan lähdettäessä vain noin 350 000 sotilasta. Tämän seurauksena Pohjois-Suomeen ei riittänyt merkittävästi joukkoja, vaikka Neuvostoliitolla oli vahvoja osastoja myös siellä. Kesällä 1944 Kannaksen puolustustaisteluiden aikana Suomella oli 640 000 sotilasta, minkä lisäksi Suomeen liittyviin taisteluihin osallistui Nurmeksen-Oulun-linjan pohjoispuolella noin 200 000 saksalaista sotilasta.
Välirauhan aikana puolustusvoimien palvelukseen jäi talvisodan käyneitä aliupseereita vakinaiseen palvelukseen kouluttamaan noin 100 000 henkilöä, jotka oli vapautettu rauhanaikaisesta palveluksesta aikaisemmin.
[muokkaa] Tykistö
Puolustuksen kokonaisuuden kannalta suurin ongelma ei ollut lumipuvun alla oleva siviilimallinen asetakki tai puuttuva armeijan turkislakki talvisodan aikana, vaan pääasiassa tykistöaseistuksen vähäisyys verrattuna Neuvostoliiton ylivoimaan sekä tykistön ammukset. Talvisodasta alkaen osoitettiin kritiikkiä 1930-luvun laivasto-ohjelmalle ja sille, olisiko esimerkiksi panssarilaiva Ilmariseen ja Väinämöiseen käytetyt varat voitu käyttää tehokkaammin maavoimien hyväksi.
Laivasto-ohjelma oli perustunut vuoden 1927 laivastolakiin, jolla pyrittiin panemaan lain tasoisella päätöksellä kuntoon Suomen merivoimien asiat. Johtoajatuksena panssarilaiva Ilmarisen ja panssarilaiva Väinämöisen hankinnalle oli se, että koska työläisten ja talonpoikien puna-armeijan Itämeren laivasto oli niin vahva, piti Suomen rannikot turvata panssarilaivojen suurikaliiperisilla tykeillä ja vahvalla rannikkotykistöllä Etelä-Suomeen mahdollisesti tehtävältä maihinnnousuyritykseltä. Kuitenkin ilmavoimien kehittyminen toisen maailmansodan kestäessä ja jo ennen sitä Espanjan sisällissodan aikana teki ensimmäistä maailmansotaa edeltäneestä ja sen aikana vaikuttaneesta taistelulaiva-ajattelusta vanhanaikaisen. Panssarilaivojen tarkoituksena oli toimia Suomen vahvaa jo ensimmäisen maailmansodan ajalta periytyvän rannikkotykistön järeänä liikkuvanan tukena. Ilmavoimien kehitys teki kiinteistä rannikkotykeistä ilmatoiminnalle alttiin ja myöhemmin sen uhaksi koituivat ohjukset, joiden maalit tiedetään kiinteän sijainnin vuoksi jo ennakkoon.
[muokkaa] Ilmavoimien hankinnat
Toinen, edellistä vähäisempi kritiikin aihe olivat douhetismin hengessä tehdyt pommituslentokoneisiin tehdyt hankinnat, koska ajateltiin, että tehokkaampi hävittäjäpuolustus olisi voinut olla kokonaisuuden kannalta parempi. Kolmas keskustelun aihe on ollut Suomen ilmavoimien hävittäjähankinnat. Suomi hankki alankomaalaiset Fokker D.XXI-hävittäjät, joissa oli kiinteä laskuteline, minkä vuoksi ne eivät olleet nopeita verrattuna neuvostoliittolaisten uusiin SB-2 -pommittajiin verrattuina. Suomessa oli ajateltu, että hävittäjiä tarvitaan pääasiassa näitä vanhempia TB-3- pommittajia vastaan.
[muokkaa] Lähteet
- ↑ 1,0 1,1 Väinö Tanner: Olin ulkoministerinä Talvisodan aikanalähde tarkemmin?
- ↑ Wolf H Halsti: Talvisota 1939-1940lähde tarkemmin?
- ↑ Martti Sinerma, Timo Palmunen et al: Tuntematon sota : uusia ja yllättäviä tapahtumia talvi- ja jatkosodan vuosiltalähde tarkemmin?
- ↑ Martti Sinerma, Timo Palmunen et al: Tuntematon sota : uusia ja yllättäviä tapahtumia talvi- ja jatkosodan vuosiltalähde tarkemmin?
- ↑ Mikko Alameri et al: Jokioisten rautatie : 100 vuotta liikenteelle avaamisestalähde tarkemmin?
