Magna Carta

Wikipedia
Loikkaa: valikkoon, hakuun
Magna Carta vuodelta 1225 (ei alkuperäinen, vaan Henrik III:n määräämä laitos).

Magna Carta (suomeksi 'suuri peruskirja') on Britannian julkista valtaa rajoittava säädöskokoelma. Se vastaa osittain muiden maiden perustuslakeja. Magna Carta säädettiin alun perin rajoittamaan Englannin kuninkaan Juhana Maattoman valtaa Runnymedessä 15. kesäkuuta 1215[1].

Magna Cartaa voi pitää ihmisoikeusjulistusten ja perustuslakien ensimmäisenä versiona, josta kaikki myöhemmät ovat kehittyneet. Alkuperäisen version oikeudet koskivat lähinnä vain ”vapaita miehiä”, mutta sittemmin sitä on laajennettu antamaan koko kansalle yhä laajempi suoja julkisen vallan käyttäjiä vastaan.[1]

Magna Cartaa levitettiin tiettävästi ainakin 50 kappaletta, ja niistä on säilynyt 24. Alkuperäistä Juhana Maattoman vuonna 1215 sinetillään vahvistamaa on jäljellä neljä. Vuoden 1297 versio löytyi Kentin kreivikunnan arkistossa säilytettävän vanhan leikekirjan välistä talvella 2015. Sen ohessa on Charter of the Forest -asiakirja, mikä lisää sen arvoa vaikka itse asiakirjasta puuttuu pala.[1]

Tausta[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Hirmuhallitsijana kuningas Juhana Maaton on myöhempien Robin Hood -balladien päähenkilön arkkivihollinen. Historiankirjoittajat ovat arvelleet, ettei Juhana Maaton ollut sen julmempi hallitsija kuin hallitsijat keskimäärin tuona aikana. Vasallit nousivat kapinaan lähinnä Juhanan epäonnisen ulkopolitiikan seurauksena. Erimielisyydet paavin kanssa ja sitä seurannut kirkkojen sulkeminen sekä etenkin tappio Bouvinesin taistelussa saivat vasallit nousemaan vastarintaan Juhanaa vastaan.

Tappio Ranskalle oli merkittävä isku Englannille, koska se menetti lähes kaikki mantereen puolella olevat maa-alueensa ja joutui vetäytymään lähes kokonaan saarille. Englannin kuninkaalla ei ollut enää hallinnassaan maata vaan ainoastaan saari ja siitä Juhana sai pilkkanimen ”Maaton”. Valtakunnan taloudellinen ahdinko aiheutui sekä Rikhard I Leijonamielen ristiretkistä että hävitystä Bouvinesin taistelusta. Verotusta oli lisättävä, koska mantereelta saadut verotulot tyrehtyivät ja sotatoimet (mukaan lukien ristiretket) olivat kuluttaneet valtion kassaan suuren loven.

Häviö sodassa vei kuninkaan suosion pohjalukemiin, ja kiristynyt verotus lisäsi epäsuosiota. Suosion heikentyminen sai kuninkaan etsimään käsiinsä ja vangitsemaan poliittisia vastustajiaan. Vasallien luottamus kuninkaaseen oli mennyt ja he nousivat vastarintaan käyttäen syynä Juhanan kovaa verotusta ja mielivaltaisia vastustajien vangitsemisia. Vasallit eivät kuitenkaan uskaltaneet syöstä kuningasta vallasta, vaan he pakottivat Juhanan allekirjoittamaan Magna Cartan, jossa kuninkaan valtaa siirrettiin suureksi osaksi vasalleille. Siinä muun muassa kiellettiin mielivaltainen pidättäminen ja määrättiin, että saadakseen verottaa kansaa kuninkaan on kutsuttava koolle kokous, parlamentti, hyväksymään verot.

Tämän ensimmäisen Magna Cartan pykälät olivat hyvin ankaria, ja käytännössä ne tekivät Juhanasta vain nimellisen kuninkaan vailla valtaa. Juhana ei kuitenkaan katsonut kiristetyn asiakirjan velvoittavan itseään. Heti tilaisuuden tullen hän sanoutui siitä irti, mistä seurasi sisällissota.

Juhanan kuoltua seuraavana vuonna kuninkaaksi nousi hänen alaikäinen poikansa Henrik III, jonka valtakunnan aateliset hyväksyivät hallitsijakseen ja sisällissota päättyi. Henrikin nimissä toimivat sijaishallitsijat antoivat Magna Cartan uudestaan hieman heikennettynä versiona, joka palautti kuninkaalle hallitsijan oikeudet. Sijaishallitsijat antoivat vielä kolmannen, uudistetun Magna Cartan, ja Henrik itse antoi täysi-ikäiseksi tultuaan neljännen version vuonna 1225. Henrik III hallitsi Englantia 56 vuotta, jona aikana Magna Carta vakiintui osaksi Englannin valtiosääntöä. Viimeisen kerran Magna Cartan antoi Edvard I:n parlamentti vuonna 1297 vahvistamalla Henrik III:n vuoden 1225 version.

Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Aiheesta muualla[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]