M/S Herald of Free Enterprise

Wikipedia
Loikkaa: valikkoon, hakuun
Herald of Free Enterprise
Herald of Free Enterprise.jpg
Herald of Free Enterprise Doverissa 1984
Aluksen laji Matkustaja-autolautta
Rakennustelakka Schichau-Unterweser, Bremerhaven, Saksa
Rakennusnumero 2280
Vesillelasku 21. joulukuuta 1979
Luovutus 1. kesäkuuta 1980
Kohtalo romutettu 1988
Suurin pituus 131,91 m
Leveys 23,19 m
Suurin syväys 5,72 m
Bruttovetoisuus 7 951 brt
Pääkoneisto Sulzer ZV40/48
Koneteho 5 884 kW
Akseliteho 17,652 MW
Nopeus

22 kn (41 km/h)

Lastikapasiteetti 2 492

Herald of Free Enterprise oli autolautta, joka lähti satamasta keula- ja peräportit auki, sai vettä autokannelleen ja upposi. Belgialaisen Zeebruggen sataman edustalla 6. maaliskuuta 1987 tapahtuneessa onnettomuudessa kuoli 193 ihmistä.[1]

Onnettomuustutkinnassa miehistön ja yhtiön johdon toimissa paljastui laiminlyöntejä sekä välinpitämätön tapa suhtautua yrityksen johtamiseen ja alusturvallisuuteen. Siksi Zeebruggen katastrofia on käytetty esimerkkinä huonosta johtamiskulttuurista ja pohdittu sitä, kuka on vastuussa onnettomuuden sattuessa.

Laiva[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Vuonna 1987 Townsend Thoresen -varustamolla, joka nykyisin on osa P&O:ta, oli 24 autolauttaa. Saksalaistelakka Schichau-Unterweser luovutti vuonna 1980 varustamolle (Townsend Car Ferries) kolme sisaralusta, joita kutsuttiin Spirit-luokaksi: Spirit of Free Enterprise (rakennusnumero 2279, nykyinen nimi Anthi Marina), Herald of Free Enterprise (2280) ja Pride of Free Enterprise (2281, nykyisin Oleander). Keskimmäinen sisaruksista liikennöi Yhdistyneen kuningaskunnan lipun alla ja sai tunnuksen GBJV ja kotisatamakseen Doverin.

Autolautat suunniteltiin Englannin kanaalin ylittävään liikenteeseen kilpailemaan ilmatyynyalusten ja kantosiipialusten kanssa. Suunnittelun lähtökohtana oli matkustamisen edullisuus, mahdollisuus katsella maisemia ikkunoista ja mahdollisuus haukata meri-ilmaa kannella. Matkustajille haluttiin tarjota toisenlainen elämys verrattuna ikkunat vesiroiskeisina aalloilla ryskyttäviin pika-aluksiin. Toinen tärkeä kilpailutekijä oli suuri rahtikapasiteetti ja pienempi polttoaineenkulutus tonnikilometriä kohti.

Herald of Free Enterprisen, samoin kuin muidenkin varustamon laivojen suunnittelusta vastasi varustamon oma suunnittelija W. T. Ayers. Laivassa oli monta yrityksen aluksille tyypillistä piirrettä: pyöreä keula, kalteva komentosillan katto, kaksi mastoa ja kaksi savupiippua lähellä keskilaivaa.

Spirit-luokan laivojen erikoisuus oli, ettei niiden pelastusveneitä ollut sijoitettu ylimmän kannen tasolle, vaan välittömästi ylimmän autokannen kohdalle. Veneet olivat vain 7,5 metriä vesirajan yläpuolella. Tällainen sijoitus oli hyvin harvinainen, sillä suurissa avomerilaivoissa sellainen oli ennen Spirit-luokkaa vain Achille Laurossa (1947) sekä höyryturbiinilaivoissa Camberra (1961) ja Oriana (1960).

Koska Kanaalin ylitys pidemmilläkin reiteillä kesti vain muutaman tunnin, laivassa oli vähän hyttejä. Sen sijaan ravintoloille, kahvilalle ja itsepalvelumyymälälle oli varattu enemmän tilaa, samoin rahanvaihdolle.

Kolmen sisaruksen autonkuljetuskapasiteetti oli paljon suurempi kuin tyypillisten alueella liikennöineiden autolauttojen. Ylemmälle autokannelle ja sen autosilloille mahtui 182 henkilöautoa ja kannella sallittiin 15 tonnin akselipainot. Alempi autokansi kesti 20 tonnin akselipainot ja sinne mahtui 168 henkilöautoa. Laiva voi kuljettaa esimerkiksi 60 kappaletta 12-metrisiä perävaunuja ja 60 henkilöautoa tai 30 kuorma-autoa ja 200 henkilöautoa.

Laivan keula- ja peräportit olivat uudenmalliset. Ne oli saranoitu pystysivultaan niin että ne kääntyivät laivan rungon sivuille. Peräportin leveys oli 8,5 metriä ja keulaportin 6 metriä. Molempien porttien korkeus oli 4,5 metriä.

Koneisto[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Laivan pääkoneina oli kolme Sulzer ZV40/48 V-mallista dieselmoottoria, jotka oli valmistanut Compagnie de Construction Mécanique (CCM) Procédes Sulzer, Mantesissa Ranskassa. Kukin 12-sylinterinen moottori tuotti 5884 kW (8 000 hv) käyntinopeudella 530 kierrosta minuutissa.

Kukin moottori oli liitetty kytkimen ja alennusvaihteen välityksellä 225 kierrosta minuutissa pyörivään KaMeWa:n säätölapapotkuriin. Kahden moottorin kierrosnopeus oli vakio ja niiden vaihteeseen oli liitetty generaattorit, jotka tuottivat sähkövirtaa keulassa oleville ohjauspotkureille (2 x 588 kW, 2 x 800 hv) erillään muusta sähköverkosta.

Keskimmäisen potkurin lavat olivat täysin käänneltävissä. Kolmen potkurin avulla laiva oli hyvin ohjailtavissa ja ajettavissa suoraan laituripaikkaansa. Laivaa voitiin myös jarruttaa kahdella reunimmaisella potkurilla ilman, että laiva menetti ohjattavuuttaan. Laiva pysähtyi kolmen laivanmitan matkalla ja myös sen kääntöympyrän koko oli kolme laivanmittaa. Keulassa oleva 883 kW:n (1 200 hv) säätölapapotkuri oli myös harvinaisuus, jolla haluttiin parantaa keulassa olevan peräsimen tehoa ja laivan ohjailtavuutta sen kulkiessa perä edellä.

Pääkoneiden jäähdytysveden lämmöllä voitiin lämmittää tankeissa olevaa raskasta polttoöljyä ja sillä voitiin lämmittää osittain myös laivan sisätiloja. Sähköä tuottavina apukoneina laivalla oli kolme 8-sylinteristä A.P.E.-Allen BCS-12DX -dieseliä, jotka pyörittivät Brown Boverin generaattoreita niin että kokonaisteho oli yli 6 megawattia. Hätädiesel oli Caterpillarin valmistetta.

Onnettomuus[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Zeebrugge vuonna 1987[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Britannian ja Manner-Euroopan välisessä meriliikenteessä kulki vuosittain 23 miljoonaa matkustajaa ja 2,5 miljoonaa autoa. Päivittäisiä vuoroja oli 250.

Zeebruggen satama oli Belgian toiseksi vilkkain matkustajasatama, vain Oostende oli vilkkaampi. Manner-Euroopassakin vain Ranskan Calais ja Boulogne-sur-Mer olivat näitä vilkkaampia. Onnettomuutta edeltäneenä vuonna Zeebruggen sataman kautta kulki 1 742 000 matkustajaa. Autolauttamatka Zeebruggesta Kanaalin yli Doveriin kesti noin 4,5 tuntia, Dover–Calais väli vain noin 1,5 tuntia.

Lähtö satamasta[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Tavallisesti Herald of Free Enterprise ajoi Doverin ja Calais'n välistä reittiä, mutta nyt se oli poikkeuksellisesti reitillä Dover–Zeebrugge. Doverissa ja Calais'ssa oli kaksikerroksiset rampit, joilla molempia autokansia voitiin lastata yhtä aikaa. Zeebruggessa oli vain yksi ramppi. Laivan kiinnittyessä Zeebruggen laituriin vuorovesi oli tavallista korkeammalla. Jotta ramppi olisi ylettynyt ylemmälle autokannelle piti laivan keulaa saada alemmaksi. Keula saatiin painumaan pumppaamalla vettä keulanpuoleisiin painolastisäiliöihin.

Laiva lähti laiturista 6. maaliskuuta 1987 kello 19.05 paikallista aikaa perä edellä. Siinä oli 80 hengen miehistö, 459 matkustajaa, 81 henkilöautoa, 3 linja-autoa ja 47 kuorma-autoa.lähde? Ilma oli kirkas ja meri rauhallinen, kun laiva kääntyi sisäsatamassa. Ajo ulkosataman aallonmurtajan luo kesti 18 minuuttia.

Laiva kaatuu[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Eräs kuorma-autonkuljettaja kertoi jälkeenpäin, että autokannelle alkoi tulla keulaportista vettä heti satamasta lähdön jälkeen. Normaalisti autokansi oli 2,7 metriä vedenpinnan yläpuolella. Laivalla oli kuitenkin 90 senttimetrin keulatrimmi eli keula oli normaalia syvemmällä, sillä painolastiveden pumppaus ei tapahtunut hetkessä.

Ohitettuaan uloimman Pohjanmereen työntyvän aallonmurtajan laiva kiihdytti nopeuttaan. Kun laivan nopeus nousi 18 solmuun (33 km/h), keula-aalto alkoi ryöpyttää vettä autokannelle. Autokansi oli yhtenäistä tilaa keulasta perään, sillä osastointi olisi hidastanut lastausta ja purkamista. Veden tulonopeus oli 200 tonnia minuutissa. Vettä pääsi myös autokannen alla oleviin tiloihin autokannelta sinne johtavien portaiden kautta. Kun alus kaarsi sivuuttaakseen hiekkasärkän, kannella ollut vesi valui toiselle laidalle ja kaatoi laivan.

Herald of Free Enterprise kaatui kello 19.25, 90 sekuntia aallonmurtajan ohituksen jälkeen. Uppoamispaikalla 1,5 kilometriä aallonmurtajan päästä oli niin matalaa, että laiva ei voinut pyörähtää ympäri. Se jäi 90 metrin päähän rannasta kymmenen metriä syvään veteen kyljelleen hieman yli 90 astetta kallistuneena. Alus lepäsi pohjassa niin että melkein puolet rungosta oli vedenpinnan yläpuolella. Jos onnettomuus olisi tapahtunut ulompana, alus olisi uponnut kokonaan ja uhreja olisi tullut vieläkin enemmän.

Pelastustyöt[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Miehistö ei ehtinyt lähettää hätäkutsua. Lähellä olleelta ruoppausproomulta nähtiin uppoaminen ja sieltä hälytettiin satamaviranomaiset. Laivan valot olivat sammuneet ja pinnalla ollut kylki näkyi huonosti tutkassa, joten hylyn löytämiseen meni hieman aikaa.

Matkustajat kertoivat myöhemmin painajaisesta, kun laiva kaatui: ihmiset ja tavarat lensivät ympäriinsä, kun kansi kääntyi pois jalkojen alta. Vesi sisällä alkoi nousta ja valot sammuivat. Syntyi kaaos ihmisten pyrkiessä ulos kirkuen ja toisiaan repien. Pian sammui myös turvavalaistus.

Matkustajille ei ehditty jakaa pelastusliivejä. Pelastuslauttoja ja pelastusveneitä ei voinut laivan asennon takia laskea mereen. Ensimmäiset matkustajat pelastettiin laivan kylkeen ajaneeseen hinaajaan. Pian paikalle saapui myös helikoptereilla pelastusmiehistöä.

Uhreista monet jäivät laivan sisään loukkuun ja menehtyivät hypotermiaan 3-asteisessa vedessä. Suuri osa ihmisistä pelastettiin laivan kyljen päältä rikottujen ikkunoiden kautta. Vaikeutena oli suuri syvyys, sillä kyljellään olleessa laivassa ei ollut juuri mitään mitä pitkin voisi kiivetä ylöspäin. Lisäksi paikalle rynnänneet lehdistön edustajat tönivät hoitohenkilökuntaa sivuun (Lammens & Hodgkinson 1990). Pelastustöitä vaikeutti osaltaan myös täydellisen matkustaja- ja lastiluettelon puute, koska ei tiedetty oliko kaikki ihmiset löydetty ja oliko lastina vaarallisia aineita. Ensimmäinen luettelo vaarallisista aineista saatiin 12 tunnin kuluttua ja sekin oli puutteellinen. Varustamo luovutti oman luettelonsa vasta 73 tunnin kuluttua onnettomuudesta.

Tutkinta[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Alusta pidettiin luotettavana, sillä se oli liikennöinyt melkein 7 vuotta ilman ongelmia. Muutoinkin roro-aluksia pidettiin turvallisina, joskin suojattomina, jos sisään pääsisi vettä.

Ensin epäiltiin aluksen törmänneen johonkin, mutta sellaisesta ei löytynyt jälkiä. Sen sijaan laivan perä- ja keulaporttien havaittiin olevan auki. Se sai epäilemään, että miehistö olisi jättänyt lastausportit auki tuulettaakseen autojen pakokaasut pois autokansilta. Tapa oli yleisesti käytetty, vaikkei se ollutkaan sallittu. Kerrottiin tapauksista, että koko Kanaali olisi ylitetty portit auki. Varustamo kiisti moisen jyrkästi.

Melko pian selvisi miksi portit olivat auki. Henkilö, jonka oletettiin sulkevan portit oli 27-vuotias merimies M. Stanley, sillä hän oli ne avannutkin. Porttien sulkemisesta ei kylläkään ollut tarkkoja ohjeita ja joskus sen saattoi tehdä joku muukin. Stanley oli tehnyt laivalla huoltotöitä. Saatuaan ne valmiiksi hän ilmoitti siitä pursimiehelle, joka vastasi "that will do". Stanley oletti sen tarkoittavan, että hän voi pitää taukoa ja mennä hyttiinsä. Hän menikin hyttiinsä ja nukahti. Lastausta valvonut yliperämies kertoi, että hän oletti Stanleyn menneen portin ohjauspaneelin luo, ja lähti siksi komentosillalle. Laivan valmistautuessa satamasta lähtöön siitä kyllä kuulutettiin, mutta Stanley ei siihen herännyt.

Pursimies oli viimeinen henkilö autokannella. Hän laittoikin ketjun keulaportin poikki, jottei kukaan matkustaja kulkisi vahingossa siitä. Portteja hän ei sulkenut, koska se ei ollut koskaan kuulunut hänen tehtäviinsä, siksi hän lähti omiin töihinsä.

Koska keulaportti avautui vaakatasossa, sen asentoa ei nähnyt komentosillalta. Siellä oletettiin porttien olevan kiinni. Komentosillalla ei kylläkään ollut porttien asennosta ilmoittavaa merkkivaloa eikä laivalla ollut valvontakameraakaan, jolla asennon olisi voinut tarkistaa. Kenenkään päällystöön kuuluvan velvollisuuksiin ei myöskään kuulunut valvoa autokannella, että portit suljetaan.

Hällä väliä -tauti[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Tutkinnan edetessä paljastui varustamon johdon välinpitämätön tapa suhtautua asioihin ja yhtiön leväperäinen turvallisuuskulttuuri. Kun sisaralus Pride of Free Enterprise lokakuussa 1983 lähti merelle sekä keula- että peräportit auki, laivan päällikkö lähetti yhtiön johdolle muistion, jossa pyysi merkkivalojen asentamista komentosillalle. Vastaus oli vähättelevä, naljaileva ja kielteinen.

Aluksen päällikön pitäisi tietää laivan syväys ja merkitä se lokikirjaan ennen merelle lähtöä. Herald of Free Enterprisen syväyksen suuruus oli tärkeä tieto, koska matkustajien määrää täytyi rajoittaa, jos syväys ylitti 5,5 metriä. Yhtiön johdolta oli pyydetty laivalle syväysilmaisimia, mutta niitä ei ollut hankittu. Koska syväysmerkkiä ei aina nähnyt, eikä päällikkö tiennyt todellista syväystä, hänen täytyi käyttää mielikuvitustaan ja merkitä sopiva luku lokikirjaan.

Tutkimuksissa havaittiin myös, että laivalla olleiden ajoneuvojen paino oli arvioitu liian pieneksi. Myöhemmin laivoja lastattaessa käytettäviä ajoneuvojen painojen ohjearvoja korotettiinkin ja suositeltiin autojen punnitsemista. Tutkittaessa laivan sisaraluksia havaittiin, että niihin oli kertynyt valmistumisen jälkeen 263 tonnia lisäpainoa laivaan tehdyissä uudistustöissä.

Syylliset[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Päällikkö, yliperämies ja merimies Stanley olivat suoraan vastuussa onnettomuudesta. Päällikkö erotettiin vuodeksi, jonka jälkeen hän sai pätevyyskirjansa takaisin. Yliperämiehellä vastaava aika oli kaksi vuotta ja Stanleytä ei rangaistu.

Onnettomuuden jälkeen autolauttoja koskevia sääntöjä ja määräyksiä muutettiin monilta kohdin.

Aluksen myöhemmät vaiheet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Välittömien pelastustöiden jälkeen laivan vierelle ruopattiin syvänne, johon laiva käännettiin oikeaan asentoon 7. huhtikuuta 1987. Laiva alkoi kellua 27. huhtikuuta ja se hinattiin Zeebruggeen [2]. Laivasta löytyi vielä neljä uhria ja näihin aikoihin varustamokin myönsi olevansa vastuussa tapahtumista.

Seuraavaksi laiva telakoitiin perusteellisia tutkimuksia varten. Syksyllä se myytiin ja nimettiin uudelleen M/S Flushing Rangeksi. Laiva hinattiin Taiwanin Kaohsiungiin ja romutettiin vuonna 1988.[3]

Kirjallisuutta[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  • Justice Sheen: Report of Court No. 8074. MV Herald of Free Enterprise, HMSO, London 1987 ISBN 0-11-550828-7.

Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  • Lloyd's Register of Shipping. Register of Ships.
  • Shipping World & Shipbuilder January 1980 s. 101 (volume 173 no 3961); March 1980 s. 191–194 (volume 173 no 3962); August 1980 s. 527 (volume 174 no 3968).
  • Guardian 25.7.1987 s. 1 ja 5; 7.3.1988 s. 1.
  • Helsingin Sanomat 7.3.1987 s. 3; 8.3.1987 s. 3 ja 39; 9.3.1987 s. 3 ja 23; 10.3.1987 s. 3 ja 19; 15.3.1987 s. 40; 7.11.1987 s.34.
  • Navigator 1987:7–8 s. 4–7.
  • New York Times 8.3.1987 s. 1 ja 16–18; 9.3.1987 s. A3; 28.4.1987 s. A6; 2.5.1987 s. 4 (uutistoimisto AP); 25.7.1987 s. 3 (Reuters).
  • Svenska Sjöfarts Tidning 1987:12 s. 4 ja 90; 1987:15 s. 28; 1987:32–33 s. 6 ja 43; 1987:39 s. 2.

Viitteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  1. Autolautan matkustajamäärästä ei ollut luotettavia tietoja. Kaikkia alle 4-vuotiaita lapsia ei ehkä ollut rekisteröity ja laivalla saattoi olla salamatkustajia. Belgian viranomaiset ja lauttayhtiö ilmoittivat hyvin erilaisia lukuja pelastuneista ja kateissa olevista matkustajista [Helsingin Sanomat 15.3.1987 s. 40]. Tutkijalautakunnan työn päättyessä ja tutkinnan tuloksista tiedotettaessa menehtyneiden lukumääräksi ilmoitettiin 188 [Guardian 25.7.1987 ja New York Times 25.7.1987]. Onnettomuuden vuosipäivänä vietetystä muistotilaisuudesta kerrottaessa uhrien lukumääräksi ilmoitettiin 193, joista 38 kuului laivan henkilökuntaan [Guardian 7.3.1988 s. 1]
  2. New York Times 28.4.1987 s. A6.
  3. http://www.faktaomfartyg.se/herald_of_free_enterprise_1980.htm