Lymphogranuloma venereum
| Lymphogranuloma venereum | |
|---|---|
 Lymphogranuloma venereumin aiheuttamaa turvotusta nivusten imusolmukkeissa. |
|
| Luokitus | |
| ICD-10 | A55 |
| ICD-9 | 099.1 |
| MedlinePlus | 000634 |
| MeSH | D008219 |
| Huom! | Tämä artikkeli tarjoaa vain yleistä tietoa aiheesta. Wikipedia ei anna lääketieteellistä neuvontaa. |
Lymphogranuloma venereum[1] eli lokeronivusajos[2] (vanh. neekerisankkeri[3]) on bakteerin aiheuttama seksitauti. Se tarttuu genitaalilimakalvokosketuksesta, ja sen oireina ovat muun muassa nivusten imusolmukkeiden turpoaminen ja märkiminen.[4] Hoitamattomana lymphogranuloma venereum voi johtaa sukuelinten ja peräaukon epämuodostumiin ja joskus kuolemaan.
Nimi[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Lääketieteen virallisessa ICD-10-diagnoosiluokittelussa taudin suomenkieliseksi nimeksi mainitaan lokeronivusajos[2], ja lääketieteen suomenkielistä sanastoa ylläpitävän Duodecim-seuran lääketieteen sanaston mukaan tauti tunnetaan nykyisin nimellä Lymphogranuloma venereum ja nimi neekerisankkeri on vanhentunut.[1] Taudista on aikaisemmin käytetty yleisesti nimityksiä neekerisankkeri ja ”neljäs” tai ”viides sukupuolitauti”.[5][6][7][8]
Taudinkuva[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Taudin histologiset löydökset ja taudinkuvan, joita on myöhemmin tarkennettu, esittivät vuonna 1913 ranskalaiset Nicolas ja Favre. Tauti aiheuttaa noin viikon kuluttua tartunnasta tartuntapaikkaan pienen rakkulan, näppylän ja lisäksi mahdollisesti virtsaputkentulehduksen. Tauti tarttuu naisilla tavallisesti emättimen pohjukkaan tai kohdunkaulaan, miehillä peniksen esinahan alle. Koska taudin aihettamat oireet ovat tavallisesti melko vähäisiä, potilas ei useinkaan tule hakeutuneeksi hoitoon riittävän ajoissa. Tartuntapaikasta tauti leviää imusuoniin ja lähi-imusolmukkeisiin, joissa se aiheuttaa pitkäaikaisen tulehduksen. Vaikka taudinkuva on miehillä ja naisilla erilainen, yleisoireet eli sairauden tunne, ruokahaluttomuus, kuumeilu, laihtuminen ja nivel- sekä iho-oireet ovat samanlaiset.[9]
Tauti aiheuttaa miehille noin 2–4 viikon, joskus vasta muutamankin kuukauden, kuluttua tartunnasta imusolmukkeiden tulehduksen ja suurenemisen toisessa tai molemmissa nivustaipeissa. Imurauhaset erittävät märkää hyvin pitkään ja voivat puhjeta iholle. Hitaan paranemisen aikana tulehtuneet imusuonet ja -solmukkeet arpeutuvat tukkoon ja tulehtuneen alueen ihon nestekierto hidastuu tai lakkaa kokonaan. Tämän seurauksena peniksen ja kivesten alueella voi ilmetä hyvinkin voimakasta turvotusta.[9]
Naisilla tauti aiheuttaa imusolmukkeiden suurenemista huomattavasti harvemmin. Emättimen pohjukasta tai kohdunkaulan nipukasta tulehdus leviää lantionpohjan ja peräsuolen alueen imusolmukkeisiin. Näiden tulehtuneiden kudosten arpeutuessa syntyy usein peräsuolen ahtaumaa aiheuttava kurouma noin kuuden senttimetrin päähän peräaukosta. Lantionpohjan imusuonten arpeutuminen puolestaan vaikeuttaa ulkoisten sukuelinten ja välilihan verenkiertoa, joka voi johtaa voimakkaaseen turvotukseen häpyseudussa ja peräaukon ympäristössä. Myös munasarjat voivat arpeutua. Turvotus voi aiheuttaa iholle pitkäaikaisia haavaumia.[9]
Etiologia[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Tauti on harvinainen teollisuusmaissa mutta melko tavallinen Afrikassa, Aasiassa, Etelä-Amerikassa ja Karibialla. Viime vuosina lymphogranuloma venereumia on kuitenkin tavattu myös afrikkalaispakolaisten mukana tulleena Kanadassa, Alankomaissa, Belgiassa, Ranskassa, Saksassa, Ruotsissa, Britanniassa ja Yhdysvalloissa. Tapauksiin on usein liittynyt samanaikainen HIV- tai hepatiitti C -infektio.[9] Suomessa tautia esiintyi vielä 1930-luvulla. Nykyään sitä saattaa esiintyä enintään tropiikista saapuneilla matkailijoilla. Viime aikoina tapauksia on esiintynyt lisääntyvästi myös Länsi-Euroopassa, erityisesti homoseksuaaleilla miehillä.[9]
Lymphogranuloma venereumin aiheuttajia ovat Chlamydia trachomatis -bakteerin serotyypit L1, L2 ja L3. Itämisaika on 3–12 vuorokautta tai pidempi.[10] Tauti leviää sukupuolikontaktissa sairaan ihmisen tartuntapaikasta tai märkivästä imusolmukkeesta. Naisilla tauti voi olla oireeton, jolloin he tietämättään voivat levittää tautia kohdunkaulassa elävien bakteerien välityksellä.[9]
Hoito[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
1930-luvulta alkaen lymphogranuloma venereumia hoidettiin erilaisilla antimonivalmisteilla, jotka 1930-luvun puolivälissä korvautuivat uusilla tehokkaammilla sulfavalmisteilla, erityisesti sulfadiatsiinilla. 1950-luvulla käyttöön otettiin uusia antibioottisia lääkkeitä, joista erityisesti tetrasykliiniä käytettiin lymphogranuloma venereumin hoitoon. Nykyään lääkehoidossa käytetään pääsääntöisesti doksisykliiniä, erytromysiiniä tai roksitromysiiniä. Vaikeiden tulehdusarpeutumien hoidossa joudutaan turvautumaan myös erilaisiin kirurgisiin toimenpiteisiin.[9]
Historia[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Koska lymphogranuloma venereumin taudinaiheuttaja oli pitkään tuntematon ja se ilmeni useilla eri tavoilla, siitä on historian aikana käytetty useita eri nimityksiä.
Tauti on nimetty muun muassa sitä kuvanneiden lääkärien mukaan ”La Maladie de Nicolas-Favreksi” tai ”Nicolas–Durand–Favren taudiksi”, oireiden mukaan ”bubo inguinaliksi”, ”virusbuboksi”, ”poroadenolymphitis suppurativaksi”, ”esthiomèneksi” ja ”epidemische thrombophlebitiksi”. On mahdollista, että Hippokrateen mainitsema, taudin esiintymispaikasta johdettu nimitys ”foinikialainen tauti” olisi myös viitannut tähän tautiin. Vuonna 1111 Adelard Bathilainen esitti teoksessaan Quaestiones naturales tapauksen, jossa mies saattoi tartuttaa seksitaudin (mahdollisesti juuri lymphogranuloma venereumin) oireettomana pysyneen naisen kautta toiseen mieheen.[9]
Suomessa tautia on nimitetty kupan, tippurin ja pehmeän sankkerin jälkeen ”neljänneksi sukupuolitaudiksi”. Vuonna 1859 ranskalainen Édouard Chassaignac antoi taudille nimen lymphogranulomatosis inguinale, joka myöhemmin muutettiin muotoon lymphogranuloma venereum.[9]
Aluksi niin sanotuilla bakteerifilttereillä tehtyjen kokeiden perusteella lymphogranuloma venereumin aiheuttajana pidettiin virusta, mutta Hellerströmin ja Miyagawan 1930-luvulla tekemien kokeiden perusteella taudinaiheuttajaksi paljastui pienikokoinen gramnegatiivinen bakteeri, jolle annettiin nimi Miyagawanella lymphogranulomatis.[9]
Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
- ↑ a b lymphogranuloma venereum Lääketieteen sanasto. Kustannus Oy Duodecim. Viitattu 14.10.2008.
- ↑ a b ICD-10 luokitus Nordic Centre for Classifications in Health Care. Arkistoitu 20.7.2007. Viitattu 20.10.2008.
- ↑ neekerisankkeri Työterveyskirjasto. Kustannus Oy Duodecim. Arkistoitu 2.4.2015. Viitattu 14.10.2008. : "vanh. ks. lymphogranuloma venereum (lymfogranulooma)"
- ↑ Tohtori.fi: Neekerisankkeri(viitattu 19.3.2008)
- ↑ Kimmo Aho ja Eija Hiltunen-Back: Muita seksikontaktissa leviäviä tauteja ("Neekerisankkeri eli lymphogranuloma venerum on Chlamydia trachomatis -bakteerin eräiden alatyyppien aiheuttama tulehdus, jossa esiintyy myöskin limakalvohaavaumia ja märkiviä rauhassuurentumia.") 14.12.2007. Duodecim terveyskirjasto: Kustannus Oy Duodecim. Arkistoitu 11.5.2011. Viitattu 12.4.2015.
- ↑ Tohtori.fi: Neekerisankkeri(viitattu 19.3.2008)
- ↑ neekerisankkeri Työterveyskirjasto. Kustannus Oy Duodecim. Arkistoitu 2.4.2015. Viitattu 14.10.2008. : "vanh. ks. lymphogranuloma venereum (lymfogranulooma)."
- ↑ Ruotsissa harvinaista sukupuolitautia MTV3. Viitattu 17.10.2008.
- ↑ a b c d e f g h i j Professori, LKT Arno Forsius: Lymphogranuloma venereum eli "neekerisankkeri" (Arkistoitu – Internet Archive)(viitattu 19.3.2008)
- ↑ Iltalehti 12.1.2007: Seksologi Heidi Valasti: Tietopaketti sukupuolitaudeista (viitattu 12.4.2015)
Kirjallisuutta[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
- Huovinen, P. ym. (toim.): Mikrobiologia ja infektiosairaudet, Kirjat I ja II. Kustannus Oy Duodecim, Helsinki. Jyväskylä 2003.
Aiheesta muualla[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
