Lykurgos Spartalainen

Wikipedia
Loikkaa: valikkoon, hakuun
Lykurgos

Lykurgos (noin 700630 eaa.) oli Spartan muinainen kuningas ja Plutarkhoksenkin mainitsema tunnettu lainsäätäjä.

Lykurgos perusti legendan mukaan Spartalaisen yhteiskuntajärjestyksen. Tarinan mukaan kuninkaan veli Lykurgos ryhtyi hallitsemaan Spartaa sillä aikaa, kuin odoteltiin perillisen syntymistä leskelle. Kun kälylle sitten syntyi poikalapsi, julistutti Lykurgos juhlallisesti sen kuninkaaksi. Lykurgoksen kuitenkin paneteltiin tavoittelevan valtaa itsellensä. Siksi hän lähti pois isänmaastaan, kunnes nuori kuningas ehtisi kasvaa mieheksi. Ensin siirtyi hän Kreetaan, jonka asukkaat olivat spartalaisten heimolaisia ja olivat uskollisesti säilyttäneet dorialaisten vanhat tavat. Kreetasta hän matkusti Vähään-Aasiaan. Näillä retkillään saavutti Lykurgos paljon kokemusta, joka tuli hänelle hyödyksi, kun häntä, palattuaan kotimaahan, pyydettiin säätämään lakia Spartalle.

"Siihen asti", sanoo historioitsija Herodotos, "oli spartalaisilla melkein huonoin hallitusmuoto koko Hellaassa." Valtiota raateli sisäinen eripuraisuus, kun maassa asui kaksi toisilleen vihollista heimoa, vanhemmat akaialaiset asukkaat ja sittemmin tulleet dorialaiset. Hallitus oli välillä rajatonta yksinvaltaa ja välillä vallatonta kansanvaltaa. Niinpä ei Sparta ollut kovinkaan voimakas naapureitaan vastustamaan.

Poistaakseen häiriötä, joka johtui siitä, että kaksi vihamielistä heimoa oli maan omistajina, toimitti Lykurgos säännöllisen maan jaon molemmille. Niinpä dorialaiset myöhemmän tiedon mukaan saivat Spartan ympäriltä 9,000 suurempaa ja akaialaiset etempää pitkin maan rajoja 30,000 pienempää maapalstaa. Säilyttääkseen järjestyksen säädettiin, ettei maatiloja saanut myydä. Kerran matkustaessaan ja nähdessään yhtä kauas toisistaan pystytetyt rajakivet huudahti Lykurgos: "Onhan nyt koko maa kuin pelto, jonka veljet ovat veljellisesti keskenään jakaneet." Kuitenkin häiriytyi tämä omaisuuden tasainen jako siitä, että varsinainen spartalaisheimo alinomaisissa sodissa ja rauhallisen toimeliaisuuden puutteessa yhä enemmän hupeni; siten väheni tilallisten spartalaisten lukumäärä ja maa kokoutui perinnön kautta yksityisten sukujen käsiin suuriksi maa-aloiksi.

Ettei hallitus vastedes horjuisi rajattoman kuninkuuden ja hillittömän kansanvallan välillä, asetti Lykurgos eri valtamahdin niiden molempain välittäjäksi. Spartassa oli näet neuvosto, jonka jäseniä, niin sanottuja gerontteja eli vanhimpia, piti olla 30, kun molemmat kuninkaatkin lukuun otettiin. Geronteilla piti oleman ikää vähintään 60 vuotta. Tämä neuvosto oli asetettu puolustamaan kansaa, jos kuninkaat väärin käyttivät valtaansa, ja toiselta puolen tukemaan kuninkaan arvoa, jos kansanvalta pyrki liiallisuuksiin. Sekä kuninkaita että kansankokousta piti tämä neuvoskunta kovassa kurissa. Koko hallitusmuoto tuli siten ylimysvaltaiseksi.

Kaksi kuningasta, toinen Prokleen ja toinen Eurystheneen suvusta, hallitsi aina yht'aikaa Spartassa. Molemmilla oli myös sen mukaiset ulkonaiset kunniamerkit. Heillä oli kunniasija yleisissä kokouksissa, he ensin äänestivät vanhojenneuvostossa, ottivat vastaan vieraat lähettiläät ja johtivat sotaväkeä sodassa. Kansankokouksessa olivat osallisina ainoastaan dorialais-sparttalaiset, jotka olivat täyttäneet 30 ikävuotta. Se sai hyväksyä tai hylätä lakiehdotukset sekä päättää sodasta, mutta ainoastaan lausumalla "olkoon" tai "ei". Se valitsi myös neuvoston jäsenet ja virkamiehet. Sellaisissa vaaleissa astuivat hakijat yksitellen kansankokouksen eteen ja kokous silloin osoitti suostumustansa vahvemmalla tai heikommalla huudolla sen mukaan, miten hakijat sitä miellyttivät; se, jolle oli huudettu kovimmin, otettiin neuvoskunnan jäseneksi. Kansankokous täten ei voinut tulla liian vallattomaksi.

Lykurgoksen kuoleman jälkeen asetettiin jonkun ajan kuluttua viisi eforia valvomaan koko hallitusmuodon säilymistä ja noudattamista. He valvoivat neuvoston toimia ja saattoivat vangita kuninkaatkin, jos huomasivat sen tarpeelliseksi.

Lykurgoksen lainsäätäminen tarkoitti myös spartalaisten kasvattamista sotilaskansaksi. Lapsi heti synnyttyään oli valtion oma. Vanhimmat tarkastivat sen; jos se oli vahva ja ruumiiltaan säännöllisesti muodostunut, annettiin se hoitajattarelle, joka ei sitä kuitenkaan saanut hemmoitella; vaan jos se oli heikko taikka muuten vikainen, heitettiin se rotkoon tai jätettiin muulla tavalla kuolemaan.

Everdingenin maalaus Lykurgos osoittaa kasvatuksen merkityksen. Kuva perustuu Plutarkhoksen kertomukselle Lykurgoksesta, joka puhui agoralle kokoontuneelle kansanjoukolle kasvatuksesta. Hän kutsui eteensä kaksi koiraa havainnollistaakseen asiaansa. Koirien eteen hän asetti vadillisen ruokaa sekä elävän jäniksen. Yksi lähti jäniksen perään, mutta toinen jäi aterioimaan kulholle. Lykurgos selitti: "Molemmat koirat ovat samasta pentueesta, mutta ne on kasvatettu eri tavoin." Yhden Lykurgos oli kouluttanut metsästämään, mutta toisen hän salli kasvaa vapaasti. Jälkimmäinen koira nuolee vatia etualalla, mutta metsästyskoira istuu kuuliaisesti Lykurgoksen vierellä. Pyydystetty jänis makaa Lykurgoksen jaloissa.

Kun poika ehti seitsemän vuoden ikään, otettiin hänet hoitajattarensa hallusta valtion kasvatettavaksi. Ikäluokkiin jaettuina, nuoremmat aina vanhempien johdettavina, totutettiin nuoret sotilaan kuuliaisuuteen, kunnioitukseen vanhempia kohtaan, kestäväisyyteen ja karaistuneesen elintapaan. He kävivät paljain jaloin ja makasivat ruokovuoteilla, joita itse kokosivat Eurotas-joen rannoilta; kesällä puettiin heidät lämpimiin, talvella ohuihin vaatteisiin, jotta he tottuisivat kärsimään sekä kuumaa että kylmää. Heidän ravintonsa oli hyvin niukka, mutta heillä oli lupa varastaa; mutta jos heidät tavattiin varkaudesta, kuritettiin heitä viekkauden puutteesta.

Vanhempain miesten edessä nousivat pojat kunnioittavasti istuimiltansa ja vastasivat seisoen heidän kysymyksiinsä. Taistella ja tapella saivat he mielin määrin kaduilla, kun vain lakkasivat halvimmankin vanhemman porvarin käskystä. Pitkiä puheita ei kärsitty; sen tähden totutettiin jo nuorukaisia vastaamaan lyhyesti. Vähäsanaisia, vaan nerokkaasti sattuvia lauseita sanottiinkin sen tähden lakoonisiksi ja ylistettiin muinaisaikaan. (Lakonia näet oli sama kuin Spartan alue.)

Nuoret tytöt kasvatettiin yhtä ankarasti kuin pojat. Heillä oli omat voimisteluharjoituksensa, ja heitä totutettiin karaistuneesen elintapaan aina kahdenkymmenen vuoden ikään asti. Juokseminen, painiminen ja korkeain aitain yli hyppiminen oli suosittua huvia. He olivat vahvoja, heitä elähytti isänmaanrakkaus, ja sotakunniaa pitivät he suurimmassa arvossa. Spartalainen äiti antoi sotaan lähtevälle pojalleen kilven, sanoen: "palaa sen kanssa taikka sen päällä!" Toinen äiti vastasi, kun hänelle ilmoitettiin hänen poikansa kuolleen taistelussa isänmaan puolesta: "sitä vartenhan minä hänet synnytinkin."

Estääkseen ylellisyyttä ravinnossa ja juomassa asetti Lykurgos yhteiset atriat, joita pidettiin eri paikoissa säädetyn järjestyksen mukaan. Siellä piti kaikkein käydä syömässä, kuningastenkin. Kun kuningas Agis kerran palasi sotaretkeltä ja tahtoi syödä kotonaan puolisonsa luona sekä lähetti noutamaan osaansa yhteisestä atriasta, niin johtajat eivät sitä sallineet. Tavallisin ruoka oli niin sanottu "musta keitos", joka oli laitettu verestä ja karvaista yrteistä eikä siis maistunut hyvältä, mutta oli varsin ravitsevainen.

Ettei edes olisi millä hankkiakaan ylellisyyttä, kielsi Lykurgos käyttämästä kulta- ja hopearahaa ja määräsi rautaiset rahat, niin raskaat, että yhtään suurempia summia tarvittiin vetämään tarvittiin pari härkää. Eihän kukaan, ajateltiin, taivu lahjojen ottoon eikä himoitse rikkautta, kun vähäistä voittoa, joka hänelle tulisi, kuitenkin olisi mahdoton käyttää ja säilyttää.

Taide ja kaikenlainen koristelu oli kiellettyä, etteivät ne voisi houkutella ylellisyyteen. Taloja rakentaessa ei saatu käyttää muita työkaluja kuin kirvestä ja sahaa. Muuta soittoa ei siedetty kuin sotamusiikkia. Kuvanveistäjät tekivät ainoastaan aseellisia jnmalankuvia. Sellaisia lauluja ainoastaan laulettiin, jotka ylistivät sankarien kuolemaa tai kehottivat urhollisuuteen. Että tällainen mieliala pysyisi voimassa, pidettiin usein sotaisia juhlia.

Taisteluun läksivät spartalaiset kuin juhlaan. Ennen taistelua pukeutuivat he purpuravaatteisiin, koristivat tukkansa seppeleillä ja marssivat huilujen soidessa vihollista vastaan. Silloin myös laulettiin sotalauluja, tämän kaltaisia:

»Nyt eespäin, sä sankarheimo,
Sä urhean Spartan lapsi!
Käs vasen se kilpeen kiinnä
Ja oikeaan ota keihäs;
Et peljätä saa sä, sillä
Se tapa ei ole Spartan!»

Saatuaan lakinsa valmiiksi ilmoitti Lykurgos kansankokouksessa päättäneensä lähteä Delfoihin kysymään neuvoa jumalilta, olisiko vielä mitään lisättävää hänen lakeihinsa. Ennen lähtöään otti hän kansalta valan, että se oli pitävä hänen lakinsa, kunnes hän palaisi. Delfoissa vastattiin, että Sparta oli tuleva hyvin kuuluisaksi, jos se piti Lykurgoksen lait. Lykurgos lähetti sen vastauksen kirjeessä Spartaan, mutta ei itse enää koskaan palannut sinne, että kansa valansa tähden aina pitäisi hänen lakinsa muuttamatta. Kuollessaan määräsi hän tuhkansa mereen hajotettavaksi, ett'eivät spartalaiset ehkä sillä tavalla koettaisi päästä valastansa, että veisivät hänen jäännöksensä Spartaan.

Lykurgoksen lakien noudattaminen tekikin spartalaisista urhollisen ja mahtavan kansan. Heidän säännöissään oli muun muassa kielletty kääntämästä selkäänsä viholliselle, vaikka kuinka mahtava voima olisi ollut vastassa. Monessa sodassa he tätä käskyä tottelivatkin ja voittivat. Niinpä messeniläiset monella verisellä taistelulla kukistettiin. Peloponneson useimpien yhteiskuntain täytyi vähitellen antautua Spartan suojelusherruuden alaisiksi, ja viimein tuli aika, jolloin Sparta itselleen vaati koko Hellaankin johtovaltaa eli hegemoniaa.

Katso myös[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  • Solon, Ateenan lainsäätäjä

Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]