Lyijyfluoridi

Wikipedia
Loikkaa: valikkoon, hakuun
Lyijyfluoridi

Fluorid olovnatý.PNG

Tunnisteet
CAS-numero 7783-46-2
Ominaisuudet
Molekyylikaava PbF2
Moolimassa 245,21 g/mol
Ulkomuoto Valkoisia tai värittömiä kiteitä[1][2][3]
Sulamispiste 855 °C[1][2]
Kiehumispiste 1290–1292 °C[1][2][3]
Tiheys 8,24 g/cm3[1][2]
Liukoisuus veteen 0,0641 g/100 ml (20 °C)

Lyijyfluoridi (PbF2) on lyijy- ja fluoridi-ioneista muodostuva epäorgaaninen ioniyhdiste. Ainetta käytetään eräiden lasien valmistuksessa.

Ominaisuudet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Lyijyfluoridi on lähes täysin veteen liukenematon yhdiste, joka liukenee paremmin happoihin. Lyijyfluoridilla on lyijyhalideista korkeimmat sulamis- ja kiehumispisteet. Yhdisteen alkeiskoppi on alle 200–220 °C lämpötiloissa ortorombinen ja muistuttaa lyijykloridin rakennetta. Korkeammissa lämpötiloissa rakenne muuttuu kuutiolliseksi ja kalsiumfluoridin rakennetta muistuttavaksi. Lyijyfluoridi reagoi alkalimetallifluoridien kanssa kompleksiyhdisteiksi trifluoroplumbaateiksi M[PbF3].[1][2][3]

Valmistus ja käyttö[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Veteen niukkaliukoisena yhdisteenä lyijyfluoridia voidaan valmistaa saostamalla lyijysuoloista esimerkiksi lyijynitraatista natrium-, kalium- tai ammoniumfluoridin avulla.[1][2]

Pb(NO3)2 + 2 NaF → PbF2 + 2 NaNO3

Toinen tapa valmistaa lyijyfluoridia on vetyfluoridin neutralointi lyijy(II)hydroksidin, lyijykarbonaatin tai lyijymonoksidin avulla.[1][2]

Pb(OH)2 + 2 HF → PbF2 + 2 H2O

Käyttö[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Lyijyfluoridin pääasiallinen käyttökohde on eräiden lasilaatujen valmistus. Sitä käytetään muun muassa matalassa lämpötilassa sulavan lasin, lähi-infrapunasäteilyä absorboivan lasin valmistukseen kuituoptiikkaa varten ja säänkestävän lasin valmistukseen. Muita käyttökohteita ovat fluksina alumiinin metallurgiassa, tuikeilmaisimet, lyijypinnoitus, mietona fluorausreagenssina ja akut.[1][2]

Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  1. a b c d e f g h Dayal T. Meshri: Fluorine Compounds, Inorganic, Lead, Kirk-Othmer Encyclopedia of Chemical Technology, John Wiley & Sons, New York, 2001 Viitattu 29.12.2011
  2. a b c d e f g h Dodd S. Carr: Lead Compounds Ullmann's Encyclopedia of Industrial Chemistry, John Wiley & Sons, New York, 2002. Viitattu 29.12.2011
  3. a b c Egon Wiberg, Nils Wiberg, Arnold Frederick Holleman: Inorganic chemistry, s. 915. Academic Press, 2001. ISBN 978-0-12-352651-9. Kirja Googlen teoshaussa (viitattu 26.03.2011). (englanniksi)
Tämä kemiaan liittyvä artikkeli on tynkä. Voit auttaa Wikipediaa laajentamalla artikkelia.