Lyijyfluoridi
| Lyijyfluoridi | |
|---|---|
 |
|
| Tunnisteet | |
| CAS-numero | |
| PubChem CID | |
| Ominaisuudet | |
| Molekyylikaava | PbF2 |
| Moolimassa | 245,21 g/mol |
| Ulkomuoto | Valkoisia tai värittömiä kiteitä[1][2][3] |
| Sulamispiste | 855 °C[1][2] |
| Kiehumispiste | 1 290–1 292 °C[1][2][3] |
| Tiheys | 8,24 g/cm3[1][2] |
| Liukoisuus veteen | 0,0641 g/100 ml (20 °C) |
Lyijyfluoridi (PbF2) on lyijy- ja fluoridi-ioneista muodostuva epäorgaaninen ioniyhdiste. Ainetta käytetään eräiden lasien valmistuksessa.
Ominaisuudet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Lyijyfluoridi on lähes täysin veteen liukenematon yhdiste, joka liukenee paremmin happoihin. Lyijyfluoridilla on lyijyhalideista korkeimmat sulamis- ja kiehumispisteet. Yhdisteen alkeiskoppi on alle 200–220 °C lämpötiloissa ortorombinen ja muistuttaa lyijykloridin rakennetta. Korkeammissa lämpötiloissa rakenne muuttuu kuutiolliseksi ja kalsiumfluoridin rakennetta muistuttavaksi. Lyijyfluoridi reagoi alkalimetallifluoridien kanssa kompleksiyhdisteiksi trifluoroplumbaateiksi M[PbF3].[1][2][3]
Valmistus ja käyttö[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Veteen niukkaliukoisena yhdisteenä lyijyfluoridia voidaan valmistaa saostamalla lyijysuoloista esimerkiksi lyijynitraatista natrium-, kalium- tai ammoniumfluoridin avulla.[1][2]
- Pb(NO3)2 + 2 NaF → PbF2 + 2 NaNO3
Toinen tapa valmistaa lyijyfluoridia on vetyfluoridin neutralointi lyijy(II)hydroksidin, lyijykarbonaatin tai lyijymonoksidin avulla.[1][2]
- Pb(OH)2 + 2 HF → PbF2 + 2 H2O
Käyttö[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Lyijyfluoridin pääasiallinen käyttökohde on eräiden lasilaatujen valmistus. Sitä käytetään muun muassa matalassa lämpötilassa sulavan lasin, lähi-infrapunasäteilyä absorboivan lasin valmistukseen kuituoptiikkaa varten ja säänkestävän lasin valmistukseen. Muita käyttökohteita ovat fluksina alumiinin metallurgiassa, tuikeilmaisimet, lyijypinnoitus, mietona fluorausreagenssina ja akut.[1][2]
Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
- ↑ a b c d e f g h Dayal T. Meshri: Fluorine Compounds, Inorganic, Lead, Kirk-Othmer Encyclopedia of Chemical Technology, John Wiley & Sons, New York, 2001 Viitattu 29.12.2011
- ↑ a b c d e f g h Dodd S. Carr: Lead Compounds Ullmann's Encyclopedia of Industrial Chemistry, John Wiley & Sons, New York, 2002. Viitattu 29.12.2011
- ↑ a b c Egon Wiberg, Nils Wiberg, Arnold Frederick Holleman: Inorganic chemistry, s. 915. Academic Press, 2001. ISBN 978-0-12-352651-9. Kirja Googlen teoshaussa (viitattu 26.03.2011). (englanniksi)