Ludwig Windthorst

Wikipedia
Loikkaa: valikkoon, hakuun
Ludwig Windthorst JS.jpg

Ludwig Windthorst (17. tammikuuta 1812 Kaldenhof, lähellä Osnabrückiä, Hannover14. maaliskuuta 1891 Berliini)[1] oli saksalainen katolinen poliitikko. Hän oli yksi Saksan keskustapuolueen (Zentrum) perustajista ja johtajista, ja hän pyrki yhdistämään Saksan roomalais-katolisen väestön poliittisesti ajaakseen heidän uskonnollisia intressejään. Windthorst oli kansleri Otto von Bismarckin johtava vastustaja 1870-luvun niin sanotun kulttuuritaistelun eli kulturkampfin aikana.

Windthorst toimi vuodesta 1836 asianajajana Osnabrückissä. Hänet valittiin vuonna 1849 edustajaksi Hannoverin kuningaskunnan maapäivien alempaan kamariin ja kaksi vuotta myöhemmin sen puhemieheksi. Hän toimi myös Hannoverin oikeusministerinä vuosina 1851–1853 sekä 1862–1865. Kun Hannover vuonna 1866 liitettiin Preussiin, Windthorstille aukeni laajempi toimintakenttä ja hänet valittiin edustajaksi Preussin maapäivien edustajainhuoneeseen sekä Pohjois-Saksan liiton valtiopäiville Lingen-Meppenin edustajana. Saksan yhdistyttyä vuonna 1871 hän jatkoi Saksan valtiopäivien edustajana.[2][1] Windthorst kuului aluksi Hannoverin hallitsijasukua tukeneisiin niin sanottuihin welfiläisiin, mutta sittemmin hänen poliittisen toimintansa johtoaatteeksi kohosi jyrkkä katolisuus. Kun Bismarckin politiikka näytti kääntyvän katolisten etuja vastaan, joukko katolisia poliitikkoja perusti vuonna 1869 Keskustapuolueen.[2] Windthorst oli yksi puolueen perustajajäsenistä.[1] Hänestä tuli puolueen johtaja Hermann von Mallinckrodtin kuoltua vuonna 1874, ja hän säilytti tämän aseman omaan kuolemaansa saakka.

Kulturkampfina tunnettu poliittinen taistelu käynnistyi 1870-luvulla, kun Bismarck yritti vähentää roomalais-katolisen kirkon valtaa Saksassa. Koska Keskustapuolue oli saavuttanut vahvan aseman valtiopäivillä ja Windthorst tunnettiin lahjakkaana puhujana, hänestä ja Bismarckista tuli poliittisella areenalla toistensa päävastustajia ja samalla henkilökohtaisia vihamiehiä.[1] Windthorstin on sanottu olleen tuolloin Bismarckin vaarallisin vastustaja. Vähitellen Bismarck kuitenkin pehmensi linjaansa ja lähti tavoittelemaan sovintoa katolisten kanssa.[2] Tilannetta helpotti paavi Pius IX:n kuolema vuonna 1878, ja sen jälkeen Bismarck ja Windthorst sopivat useita poliittisia lehmänkauppoja.[3] Koska Bismarck tarvitsi Keskustapuolueen ääniä saadakseen lakiesityksilleen enemmistön valtiopäivillä, hän suostui vuoteen 1890 mennessä peruuttamaan pääosan kulttuuritaistelun aikana säädättämistään laeista. Hän ei kuitenkaan onnistunut yrityksessään ohittaa Windthorst päätöksenteossa neuvottelemalla suoraan uuden paavi Leo XIII:n kanssa.[1] Bismarck kuitenkin siirsi joidenkin kiistanalaisten kompromissien käsittelyn Preussin maapäivien ylähuoneeseen, jossa katolisten johtajana toimi piispa Georg von Kopp.[2]

Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  1. a b c d e Ludwig Windthorst (englanniksi) Encyclopædia Britannica Online Academic Edition. Viitattu 20.3.2014.
  2. a b c d Nordisk familjebok (1921), s. 666–667 (ruotsiksi) Runeberg.org. Viitattu 20.3.2014.
  3. Erling Bjøi, Olof G. Lidin & Göran Malmqvist (suom. Heikki Eskelinen): Otavan suuri maailmanhistoria 15: Imperialismin aika, s. 69. Otava, Helsinki 1986.