Louisa May Alcott

Wikipedia
Loikkaa: valikkoon, hakuun
Louisa May Alcott
Louisa May Alcott.jpg
Syntynyt 29. marraskuuta 1832
Germantown, Pennsylvania
Kuollut 6. maaliskuuta 1888 (55 vuotta)
Boston, Massachusetts
Nuvola apps bookcase.svg
Löydä lisää kirjailijoitaKirjallisuuden teemasivulta
Louisa May Alcott 20-vuotiaana.

Louisa May Alcott (29. marraskuuta 1832 Germantown6. maaliskuuta 1888 Boston) oli yhdysvaltalainen kirjailija, joka tunnetaan parhaiten nuortenkirjastaan Pikku naisia.

Elämäkerta[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Louisa May Alcott syntyi Germantownissa (nykyisin osa Philadelphiaa). Hänen vanhempansa olivat Abigail May Alcott ja Bronson Alcott. Hän oli toinen neljästä tyttärestä. Alcottin lapsuudessa perhe muutti myöhemmin Bostoniin ja sieltä Concordin kaupunkiin.[1]

Louisan isä Bronson Alcott kuului Uuden-Englannin transsendentalisteihin.[1] Tämä oli Yhdysvalloissa 1800-luvulla vaikuttanut kulttuurinen suuntaus, johon liittyi muun muassa luonnonmystiikka, intuitio ja auktoriteeteista vapaa uskonto. Hän oli idealistinen opettaja, joka sovelsi transsendentalismia kasvatusopin teorioissaan. Perheen ystäviin kuului muita saman maailmankatsomuksen omaavia intellektuelleja, kuten kirjailijat Henry Thoreau, Ralph Waldo Emerson ja Nathaniel Hawthorne. Louisa kasvoi tässä henkevässä ympäristössä, hänen isänsä toimiessa hänen opettajanaan. Vapaamielinen kasvuilmapiiri sai hänet jo nuorena kiinnostumaan yhteiskuntatieteistä, kirjallisuudesta ja kasvatusopista. Alcottista tuli myös myöhemmällä iällä aktiivinen naisasianainen ja naisten äänioikeuden puolesta taistelija.

Yhdysvaltain sisällissodan aikana Alcott työskenteli vapaaehtoisena sairaanhoitajana sotilassairaalassa Washingtonissa. Siellä hän sairastui lavantautiin, josta hän ei koskaan täysin toipunut. Alcott kokosi sotilassairaalasta lähettämistä kirjeistään kirjan Hospital Sketches, joka ilmestyi vuonna 1863.[1]

Alcott alkoi jo nuorena kirjoittaa tarinoita ja runoja. Hän julkaisi myös lehdissä romanttisia jatkokertomuksia. Ansioillaan hän auttoi rahallisesti epäkäytännöllistä isäänsä, joka epäonnistui kerta toisensa jälkeen yrityksissään perustaa oma koulu transsendentalismin utopistisessa hengessä.

Vuosi 1868 oli käännekohta Alcottin kirjallisella uralla. Tällöin ilmestyi hänen kuuluisin teoksensa Pikku naisia ja seuraavana vuonna sen jatko-osa Viimevuotiset ystävämme. Kirja syntyi tilaustyönä, taloudellisesta pakosta, mutta se sai pian suuren suosion ja sillä oli valtava kaupallinen menestys. Alcottin saatua monet kerrat kustantajilta kieltävän vastauksen eräs heistä sanoi Alcotille, että jos tämä kirjoittaa tyttökirjan, hän lupaa julkaista sen. Poikamainen Louisa tuskaili äidilleen, että miten hän voisi kirjoittaa tyttökirjan, kun ei tuntenut muita tyttöjä kuin ”meidän tytöt”, jolloin Abigail-äiti vastasikin hänelle: ”No kirjoita sitten meidän tytöistä!” Niinpä kirja perustuu suureksi osaksi Alcottin omiin lapsuuden kokemuksiin ja häneen itseensä sekä hänen kolmeen sisareensa.

Pikku naisten menestys sai Alcottin jatkamaan tyttöromaanien kirjoittamista. Kirja sai pian jatkoa kirjoista Pikku miehiä (1871) ja Plumfieldin pojat (1886), jotka kerovat Jo'n perustamasta poikakoulusta ja sen oppilaista. Muita Alcottin samanhenkisiä koko maailman rakastamia tyttökirjoja ovat mm. Tytöistä parhain (1870), Kahdeksan serkusta (1874) ja Kun ruusu puhkeaa (1876). Alcott tunnetaan nykyisin parhaiten näistä klassisista nuortenkirjoista, joista on tehty lukemattomia filmiversioita ja jotka kaikki kuvaavat perhe-elämää viktoriaanisessa Amerikassa hieman moralisoivasti, mutta samalla tarkkanäköisesti ja lämpimästi.

Louisa May Alcott kuoli Bostonissa 55-vuotiaana vuonna 1888.

Teokset[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Pikku naisia, 1868

Pikku naisia kertoo neljästä Marchin sisaruksesta nimeltä Meg, Jo, Beth ja Amy, jotka elävät rakastavan äitinsä kanssa vaatimattomissa oloissa, hiljaisessa pikkukaupungissa Massachusettsissä. Perheen isä on sotilaspappina sisällissodan rintamalla. Tytöt ovat kaikki neljä erilaisia luonteeltaan: Meg, vanhin on kiltti ja äidillinen, Jo, joka on Louisan oma nuoruudenkuva, on poikamainen ja vallaton, mutta rakastaa kirjoittamista, Beth on ujo ja musikaalinen, ja Amy nuorin, sievä, turhamainen ja taiteellinen. Romaanin jatko-osassa, kirjassa Viimevuotiset ystävämme, tytöt kasvavat nuoriksi naisiksi ja avioituvat vuoron perään. Beth kuolee tulirokkoon. Jo avioituu iäkkäämmän saksalaisen professorin kanssa ja he perustavat poikien sisäoppilaitoksen.

Feminististen kriitikkojen tulkinnan mukaan Jo'n päätös merkitsee itsensä kieltämistä ja taantumusta. Alcott kirjoitti ystävälleen Jo'n avioitumisesta, että Jo'n olisi pitänyt jäädä naimattomaksi kirjailijaksi. Niin moni innokas nuori nainen kuitenkin kirjoitti Alcottille ja vaati, että Jo'n pitäisi naida Laurie tai joku, joten Alcott ei uskaltanut kieltäytyä. Niinpä hän piruuttaan kirjoitti Jo'lle kummallisen avioparin (”out of perversity [I] went and made a funny match for her”).[1]

Alcottia pidetään yleensä lasten- tai nuortenkirjailijana, mutta hän julkaisi myös jännityskirjoja ja melodramaattisia rakkauskertomuksia salanimellä A. N. Barnard. Näissä kirjoissa vilisee kostonhimoisia sankarittaria, mielisairaita ja oopiumin orjia, ja niiden tunnelma eroaa täysin hänen paremmin tunnettujen romaaniensa kotoisasta ilmapiiristä.[1] Niitä on julkaistu suomeksi kokoelmassa Naamion takana vuonna 2006.

Suomennokset[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Alcottin vanhoja suomennoksia on julkaistu toisen maailmansodan jälkeen huomattavasti lyhennettyinä laitoksina. Uudet 2000-luvun suomennokset ovat lyhentämättömiä. Kommentoidessaan poistoja Alcott-suomentaja Inkeri Koskinen on piikikkäästi viitannut Alcottin lukijoiden oletettuun sivistymättömyyteen: ”...naiskirjailijoita koskeva keskustelu on lyhennetty pois myöhemmistä, korjatuista suomennoksista Plumfieldin pojista. Tyttökirjojen lukijoiden ei ehkä enää oleteta tuntevan George Eliotia tai edes Charlotte Brontëa.”[2]

Alcottin suomennettuja teoksia:

Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Viitteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  1. a b c d e Liukkonen 2008.
  2. Alcott, L. M.: Naamion takana, s. 16. Suomentaja Inkeri Koskisen esipuhe. Helmi, 2005.

Aiheesta muualla[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]