London Calling
| London Calling The Clash | ||
|---|---|---|
| ||
| Studioalbumin tiedot | ||
| Äänitetty | elo–syyskuussa, marraskuussa 1979, Wessex Sound Studios, Lontoo | |
| Julkaistu | 14. joulukuuta 1979 | |
| Tuottaja(t) | Guy Stevens, Mick Jones | |
| Tyylilaji | punk, rock and roll, uusi aalto, hard rock[1] | |
| Kesto | 65.13 | |
| Levy-yhtiö | CBS, Epic, Legacy | |
| The Clashin muut julkaisut | ||
| Give 'Em Enough Rope 1978 |
London Calling 1979 |
Sandinista! 1980 |
London Calling on brittiläisen The Clashin joulukuussa 1979 julkaisema tupla-albumi, joka merkitsi yhtyeelle kaupallista ja taiteellista läpimurtoa. Suoraviivaisen punkin lisäksi albumin tyylikirjo kattoi niin amerikkalaistyylisen rockabillyn ("Brand New Cadillac"), Phil Spector -tyylisen popin kuin myös reggaen ("London Calling", "The Guns of Brixton" ja "Revolution Rock") ja skan ("Rudie Can't Fail"). Albumin tunnetuimmat kappaleet ovat nimikappaleen lisäksi "Clampdown", "Spanish Bombs", "The Guns of Brixton" ja "Train in Vain".
Kriitikko- ja yleisöäänestyksissä London Calling on tavallisesti menestynyt hyvin: muun muassa Rolling Stone -lehti valitsi vuonna 2000 albumin 1980-luvun parhaaksi levyksi[2] (London Calling ilmestyi Yhdysvalloissa vuonna 1980) sekä vuonna 2003 kaikkien aikojen kahdeksanneksi parhaaksi.
Albumin kuuluisan kansikuvan otti Pennie Smith New York Palladiumilla 21. syyskuuta 1979. Se kuvaa basisti Paul Simononia murskaamassa bassokitaraansa lattiaan. Kannen typografia imitoi Elvis Presleyn debyyttialbumia Elvis Presley. Q Magazine valitsi myöhemmin kuvan kaikkien aikojen parhaaksi rockvalokuvaksi. Pennie Smith itse ei olisi halunnut valokuvaa käytettävän, koska se oli hänen mielestään teknisesti epäonnistunut.
Albumin nimi viittaa BBC World Servicen asematunnukseen, joka alkoi "This is London calling ...". Nimikkokappale "London Calling" soi myös elokuvassa Kuolema saa odottaa (James Bond).
Vuonna 2022 Helsingin Sanomat pyysi yli 70:ää suomalaista musiikkialan vaikuttajaa nimeämään korkeintaan 20 itselleen juuri sillä hetkellä tärkeintä laulua paremmuusjärjestyksessä, minkä perusteella lehti laati sadan parhaan laulun listan. Albumin nimikappale ylsi kyselyn kokonaistuloksissa sijalle 63.[3]
Kappaleet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Kaikki kappaleet säveltäneet Mick Jones ja Joe Strummer, ellei toisin mainuttu.
- London Calling – 3.20
- Brand New Cadillac – 2.08 (säv. Taylor)
- Jimmy Jazz – 3.54
- Hateful – 2.44
- Rudie Can't Fail – 3.29
- Spanish Bombs – 3.18
- The Right Profile – 3.54
- Lost in the Supermarket – 3.47
- Clampdown – 3.49
- The Guns of Brixton – 3.09 (säv. Simonon)
- Wrong 'Em Boyo – 3.10
- Death or Glory – 3.55
- Koka Kola – 1.47
- The Card Cheat – 3.49 (säv. The Clash)
- Lover's Rock – 4.03
- Four Horsemen – 2.55
- I'm Not Down – 3.06
- Revolution Rock – 5.33
- Train in Vain (Stand by Me) – 3.09
Singlet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
- London Calling (7. joulukuuta 1979)
- Train in Vain (Stand By Me) (12. helmikuuta 1980)
Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
- ↑ http://www.allmusic.com/album/london-calling-r4095
- ↑ Lehtinen, Leena: ”1980-luku oli ensimmäinen vallankumoukseton rockvuosikymmen”. Helsingin Sanomat, 21.11.1989, s. 21. Näköislehden aukeama (tilaajille).
- ↑ 100 maailman parasta laulua. Helsingin Sanomat, 15.1.2022. Artikkelin verkkoversio (maksullinen). Viitattu 15.1.2022.