Lisämunuaiskuoren kasvaimet
Lisämunuaiskuoren kasvaimet aiheuttavat lisämunuaiskuoren liikatoimintaa. Ne ovat syynä moniin hyperadrenalismiin liittyviin sairauksiin. Ne ovat usein funktionaalisia, jolloin ne vaikuttavat elimistön hormonitasapainoon. Yleisimmin lisämunuaiskuoren benignit eli hyvänlaatuiset adenoomat vaikuttavat aldosteronin eritykseen zona glomerulosasta, kun taas malignit eli pahanlaatuiset karsinoomat vaikuttavat androgeenien tuotantoon zona reticulariksessa. Oireet liittyvät näiden hormonien liialliseen tuotantoon. Kaikki lisämunuaiskuoren kasvaimet eivät kuitenkaan ole funktionaalisia, eli ne eivät vaikuta minkään lisämunuaiskuoren tuottaman hormonin määrään. Kasvaimen funktionaalisuus voidaan todeta laboratoriotestein mittaamalla tietyn hormonin ja sen metaboliittien konsentraatio verestä.
Kasvainten tyypit[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Lisämunuaiskuoren adenoomat[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Suurin osa lisämunuaiskuoren adenoomista ei vaikuta lisämunuaiskuoren hormonituotantoon, eli ne ovat niin sanotusti hiljaisia. Tämän vuoksi niitä ei välttämättä diagnosoida potilailla, vaan ne löytyvät kuoleman jälkeen tehtävässä ruumiinavauksessa ns. sattumalöydöksinä. Makroskooppisesti lisämunuaiskuoren adenoomat ovat keltaisia tai kelta-ruskeita, mikä johtuu kasvainsolukon rasvoittumisesta. Yleensä ne ovat läpimitaltaan noin 1–2 senttimetriä. Mikroskooppisesti ne muodostuvat solukosta, joka on lähellä normaalia lisämunuaiskuoren solukkoa. Tumat ovat pieniä, mutta jonkin verran pleomorfismiakin voidaan nähdä. Solut voivat on eosinofiilisiä ja vakuolisoituneita riippuen lipidisisällöstä. Mitoottista aktiivisuutta nähdään harvoin.
Lisämunuaiskuoren karsinoomat[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Lisämunuaiskuoren karsinoomia tavataan kaiken ikäisillä potilailla. Kaksi harvinaista sairautta, Li-Fraumenin oireyhtymä ja Beck-with-Wiedemannin oireyhtymä, voivat aiheuttaa karsinooman. Useimmiten ne ovat makroskooppisesti suurehkoja ja invasiivisia. Ne sisältävät nekroroosia ja kystisiä muutoksia. Verestys on yleistä. Mikroskooppisesti solukko voi olla hyvin erilaistunutta, kuten adenoomissa, mutta solut voivat olla myös hyvinkin häiriintyneitä, pleomorfisia ja huonosti erotettavissa lisämunuaiskuoren etäpesäkkeistä. Niillä on korkea taipumus invasoida lisämunuaislaskimoon, alaonttolaskimoon ja imuteihin. Etäpesäkkeitä esiintyy useimmiten läheisissä imusolmukkeissa ja keuhkoissa.
Katso myös[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
- Kumar, V., Abbas, A. K., Fausto, N. & Mitchell, R. N.: Robbins Basic Pathology, 8th edition, s. 796. Philadelphia, PA: Saunders, 2007. ISBN 978-0-8089-2366-4.
Aiheesta muualla[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
- TherapiaFennica - Lisämunuaisen sairaudet[1]