Lintulan luostari

Wikipedia
Loikkaa: valikkoon, hakuun
Tämä artikkeli käsittelee luostaria Heinävedellä. Venäjällä Karjalankannaksella on toinen Lintulan luostari.
Lintulan luostarin kirkko Heinäveden Palokissa.
Sisänäkymä Lintulan luostarin kirkosta.

Lintulan Pyhän Kolminaisuuden luostari on Heinäveden kunnassa Palokin kylässä sijaitseva ortodoksinen nais- eli nunnaluostari.[1] Luostarin nykyinen johtaja on igumenia Mikaela.

Lintulan luostari perustettiin alun perin vuonna 1895 venäläisten nunnien yhteisöksi Karjalankannaksen Kivennavan pitäjään silloisen Venäjän rajan tuntumaan. Sotien yhteydessä nunnat evakuoituivat Savoon.

Perustaminen[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Lintulan luostari sai alkunsa, kun salaneuvos F. P. Neronov lahjoitti vuonna 1894 luostarin perustamiseksi maatilan Karjalankannakselta Kivennavan Lintulan kylästä. Varsinaisesti tämä naisluostarin ensivaihe, Lintulan Pyhän Kolminaisuuden naisyhteisö, perustettiin seuraavana vuonna. Sittemmin nimi muuttui luostariksi.[2] Nimen Lintulan luostari sai läheisestä kylästä ja joesta. Perustaminen ei ollut helppoa, sillä Suomessa vallitsi vielä Ruotsin vallan aikainen lainsäädäntö, joka monella tapaa pyrki turvaamaan luterilaisen kirkon aseman ainoana valtionuskontona. Myös alue, jonne luostaria kaavailtiin, oli valtaosaltaan luterilaista. Kaikista vaikeuksista huolimatta luostari perustettiin Pyhän Synodin päätöksellä ja keisarillisen majesteetin suostumuksella kesällä 1895.

Ensimmäiset kilvoittelijansa luostari sai toisista luostareista, muun muassa Penzan kuvernementista Mokšanin kaupungista, mutta myös muualta Venäjältä tuli sisaria luostariin. Vuosisadan alun elämä luostarissa oli työntäyteistä ja vaatimatonta. Myös sisäiset ristiriidat sekä huono taloudellinen tilanne olivat riesana.

Vuosisadan alkupuolella asioita sotki lisäksi valtiovallan venäläistämispyrkimykset, joissa kirkko ja luostari joutuivat olemaan voimakkaasti mukana muun muassa perustamalla venäläisiä kouluja suomalaisille lapsille.

Luostari itsenäisessä Suomessa[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Suomen itsenäistyminen katkaisi siteet Venäjän kirkkoon ja ortodoksinen kirkko kansallistettiin. Tässä yhteydessä venäläiset koulut suljettiin. Ensimmäinen maailmansota, Venäjän vallankumous ja Suomen vuoden 1918 sisällissota vaikeuttivat Lintulan toimintaa ja aiheuttivat ajoittain jopa nälänhätää. Luostarissa oli sisariston lisäksi orpokoti. Ongelmia aiheutti nunnien kansalaisuus. Lähes kaikilla oli Venäjän kansalaisuus. Heidän piti saada lupa opetusministeriöltä luostarissa oleskeluun. Koulun jälkeen myös orpokoti lakkautettiin ja rakennus muutettiin matkailumajaksi.

Luostari sinnitteli sisukkaasti turvaten luostarin elämän jatkumisen, mutta marraskuussa 1939 alkanut talvisota katkaisi kaikki suunnitelmat.

Evakko[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Lintulan luostarin kirkon ikoneita, yllä ikoniliinalla koristeltu Jerusalemin Jumalanäiti (1920-luku).

Luostarista joutui lähtemään ennen talvisodan syttymistä evakkotielle yhteensä 47 henkilöä. Suuren osa matkasi jalkaisin lokakuussa luostarista Terijoelle ja sieltä junalla Joroisten kunnan Maaveden kylään. Evakot luulivat lähtevänsä pois vain vähäksi aikaa, mutta toisin kävi. Koko esineistöstä pelastui vain muutamia esineitä, kuten nunna Ninan 11. lokakuuta 1939 mukaansa viime hetkellä ottama Jerusalemin Jumalanäidin ikoni, jota nykyään pidetään yhtenä Suomen ortodoksisen kirkon ihmeitätekevistä ikoneista. [3] Tämän ikonimallista tuli sittemmin Helsingin ortodoksisen seurakunnan nimikkoikoni, jollainen lahjoitetaan mm. kaikille seurakunnassa avioliittoon vihityille.

Maavedellä nunnat majoitettiin eri taloihin. Toive paluusta Kivennavalle eli voimakkaasti jokaisen mielessä. Talvisodan alkuvaiheessa suuri osa luostarin rakennuksista tuhoutui ja jatkosodan jälkeen sisaret saivat lopullisesti unohtaa paluunsa takaisin.

Monien vaiheiden jälkeen vuonna 1945 sisaret hankkivat omistukseensa Hackman & Co:n omistaman tilan Heinäveden Koskijärven kylästä ja nunnat muuttivat uuteen kotiinsa Palokkiin tammikuussa 1946. [4]

Heinäveden Palokki[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Kirkko takaa katsottuna.

Lintulan luostari on toiminut Heinävedellä vuodesta 1946 lähtien yhtäjaksoisesti. Lähistöllä sijainnut Heinäveden Valamon luostari huolehti sisariston hengellisistä tarpeista ja monissa käytännön asioissakin tehtiin yhteistyötä. Myös Valamon asukkaat olivat pääosin venäjänkielisiä.

Palokkiin muuttaneesta 34 sisaresta suurin osa oli myös venäläisiä, mutta joukossa oli myös ukrainalaisia, karjalaisia ja yksi virolainen.

Luostari suomalaistuu[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Uuden arkkipiispan ja hiljalleen luostariin tulleiden suomalaisten myötä Lintula alkoi pikkuhiljaa suomalaistua 1960-luvulla. Vuonna 1973 luostari sai uuden kirkon, mutta pappispula vaivasi ajoittain suurestikin. 1970- ja 1980-luvuilla luostariin saapui uusia sisaria ja toiminta elpyi niin Lintulassa kuin myös Valamon luostarissa.

Luostari sai tuloja ja elantonsa aluksi maataloudesta ja jossain määrin matkailusta. Ruuan suhteen oltiin pitkälti omavaraisia aina 1970-luvun alkupuolelle saakka.

Jälleenrakennuksen aika[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Syksyllä 1966 valmistui monien eri tahojen yhteistyönä rahoitettu ja toteutettu luostarin asuntorakennus vanhan kartanon läheisyyteen. Kauan toivottu kirkko valmistui syksyllä 1973. Kirkon suunnitteli arkkitehti Vilho Suonmaa. Kirkko pyhitettiin Pyhälle Kolminaisuudelle kuten aikaisemmatkin Lintulan kirkot. Kirkon alttari-ikoni on Petros Sasakin maalaama Jumalanäidin Ennusmerkki eli orantti-ikoni. [5] Se on Suomen suurin lajissaan.

Syksyllä 1988 valmistui asuntolan lähelle rakennus, jonka alakerrassa sijaitsee kynttilätehdas varastoineen ja muine huoltotiloineen ja yläkerrassa oli tilava matkamuistomyymälä. 1990-luvun alussa laajennettiin sisariston asuntolaa ja vanhaa peruskorjattiin.

Alun perin sisaret oli haudattu Valamon hautausmaalle, mutta Luostari sai oman hautausmaan vuonna 1994. Seuraavana vuonna hautausmaan viereen rakennettiin hirsitsasouna, jonka esikuvana on vanha äänisniemeläinen malli. Tsasouna on pyhitetty Jumalanäidille.[2]

Nykyinen sisaristo on kokonaisuudessaan suomalaista alkuperää. Viimeinen vanhasta Lintulasta tullut nunna oli vuonna 1998 kuollut äiti igumenia Antonina, joka tuli sieltä nuorena noviisina. Lintulassa oli myös Suomen viimeinen suuren skeeman luostarilainen, skeemanunna äiti Serafima.

Pääelinkeinot[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Maatalouden loppuessa luostaristakin tuli matkailun lisäksi etsiä uusia elinkeinoja ylläpidon turvaamiseksi. Vuonna 1967 kirkollishallitus tarjosi kirkkokunnalle kirkkotuohukset valmistavan kynttilätehtaan perustamista Lintulalle, joka otti sen vastaan. Monien vaiheiden jälkeen on päästy siihen, että tuohuksien teko ei enää vaadi suurta määrää tekijöitä ja käsityötä, kun koneet hoitavat suuren osan töistä. Tuohuksien teosta koko kirkkokunnan tarpeisiin tulee nykyään noin puolet luostarin käyttöbudjetista.

Maatalous lopetettiin kokonaan vuosina 2003–2004. Eläimet on myyty ja pellot vuokrattu. Marjat ja puutarhatuotteet kuuluvat kuitenkin pienessä määrin edelleen luostarin tuotteisiin.

Matkailu on merkittävä elinkeino myös Lintulan luostarille. Luostarilla on oma myymälä sekä muutamia majoitustiloja vuokrattavaksi. Kävijöiden määrä on 1990-luvulla ollut noin 20 000–25 000 matkailijaa kesässä.

Luostarin johtajattaret, igumeniat[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Lintulan luostarin sijainti
  • johtajatar Smaragda (1894–1898)
  • johtajatar Florentia (1900–1901)
  • igumenia Feokista (1901–1911)
  • igumenia Dosifeja (1911–1916)
  • vt. johtajatar Olimpiada (1916)
  • johtajatar Sergia (1916–1918)
  • igumenia Larisa (1918–1931)
  • igumenia Arsenia (1931–1961)
  • igumenia Mihaila (1961–1974)
  • igumenia Antonina (1974–1998)
  • igumenia Marina (1998–2012)
  • igumenia Mikaela (2012–)[6]

Katso myös[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  1. Äiti Kristodulin blogi
  2. a b Anni Pelkonen: Valamon ja Lintulan luostarit
  3. Piispa Arseni: Ihmeitätekevät ikonit Suomessa. (Teema: ihmeitätekevät ikonit) Ikonimaalari, 2011, nro 2, s. 13-14 (koko artikkeli sivut 8-15). Helsinki: Suomen ikonimaalarit ry. ISSN 978-952-5870-37-4.
  4. Savinainen, Päivi (1998): Luostarin toiminta vuosina 1895-1939. Teoksessa Lintulan luostarin historia. Karjalan kannakselta Etelä-Savoon, s. 29-67. Valamon luostarin julkaisuja 76. Valamon luostari, Jyväskylä.
  5. Sisar Eeva (1998): Lintulan luostari Heinäveden Palokissa 1946-1996. Teoksessa Lintulan luostarin historia. Karjalan kannakselta Etelä-Savoon, s. 170-208. Valamon luostarin julkaisuja 76. Valamon luostari, Jyväskylä.
  6. Nunna Mikaela valittiin Lintulan naisluostarin johtajaksi (Ilta-Sanomat 29.9.2012)

Aiheesta muualla[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Commons
Wikimedia Commonsissa on kuvia tai muita tiedostoja aiheesta Lintulan luostari.

Koordinaatit: 62°34′16″N, 028°35′30″E