Lightnin’ Hopkins

Wikipedia
Ohjattu sivulta Lightnin' Hopkins
Loikkaa: valikkoon, hakuun
Lightnin' Hopkinsin patsas Texasissa

Sam "Lightnin'" Hopkins (s. 15. maaliskuuta, 1912 - k. 30. tammikuuta, 1982) oli blueskitaristi ja -laulaja Texasista.

Muusikon ura[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Varhaiset vaiheet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Lightnin' Hopkinsin muusikon ura alkoi 1920-luvulla. Hänen veljensä John Henry ja Joel olivat myös taitavia bluesmuusikoita. Hopkins tapasi teini-ikäisenä Blind Lemon Jeffersonin ja soitteli tämän kanssa. Toinen teini-iän yhteistyökumppani oli laulaja Texas Alexander, joka oli Hopkinsin serkku. 1930-luvun puolivälissä Hopkins joutui vangiksi Houstonin vankilamaatilalle, mutta jatkoi muusikon hommia Alexanderin kanssa vapauduttuaan. Hopkins soitti usein yksin ja hänen tyylinsä kehittyi sellaiseksi, että hän pyrki hoitelemaan kitaran otelaudalta itse sekä bassonäänet ja keskialueen säestyksen kuten myös korkeampien äänien melodian. Lisäksi hän välillä napsautteli kitaraa sormillaan luodakseen perkussiivisia ääniä. Uransa alussa hän luonnollisesti soitti akustista kitaraa, mutta vaihtoi myöhemmin sähkökitaraan. Sähkökitaralla äänitetyssä tuotannossaan hän käytti pitkään Guild Starfire IV -mallia.

1940- ja 1950-luvut[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Vuonna 1946 Lola Anne Cullum niminen kykyjenetsijä löysi Hopkinsin Houstonista ja hankki tälle levytyssopimuksen Alladin nimiselle levy-yhtiölle. Pianisti Wilson "Thunder" Smith tuli tällöin Hopkinsin yhteistyötoveriksi. Los Angelesissa vuoden 1946 marraskuussa nauhoitettu single, "Katie May", oli Hopkinsin ensimmäinen myyntimenestys. Vuonna 1948 Hopkins levytti hitin "Shotgun Blues". Muita huomattavia kappaleita näiltä ajoilta ovat "Short Haired Woman", "Abilene" sekä "Big Mama Jump". 1940- ja 1950-lukujen vaihteessa Hopkins levytti monille eri merkeille (kuten Modern/RPM, Jax, Gold Star, Mercury, Decca, Herald) ja tunnetuimpia kappaleita olivat "Tim Moore's Farm" (1949), "T-Model Blues" (1949), "Give Me Central 209" (1952), "Coffee Blues" (1952), "Lightnin's Boogie" (1954), "Lightnin's Special" (1954) ja "Hopkins' Sky Hop" (1954). Vuoden 1954 nopeatempoiset hitit syntyivät rumpali Ben Turnerin ja basisti Donald Cooksin kanssa.

Myöhemmät vuodet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Hopkinsin tyyli ei löytänyt enää yleisöä 1950-luvun lopussa ja hän palasi Houstoniin. Hopkins'in musiikki kuulosti ilmeisesti liian vanhahtavalta rock and rollista innostuneen yleisön korville. Folkloristiikan tutkija Mack McCormick löysi kuitenkin kitaristin ja esitteli hänet yleisölle "folk-blues" artistina. Vuonna 1959 Folkway Records julkaisi Hopkinsilta hänen asunnossaan levyttämänsä albumin, jonka avulla Hopkins alkoi tehdä nimeään uudestaan tunnetuksi. 1960-luvun bluesboomin myötä Hopkins esiintyi televisiossa ja lähti Euroopankiertueelle. Hän niin ikään levytti yhä innokkaasti lukuisille merkeille. Vuodelta 1960 on peräisin hänen tunnettu kappaleensa "Mojo Hand". Vuonna 1967 Hopkinsista tehtiin dokumenttifilmi nimeltä The Blues Accordin' To Lightnin' Hopkins.

Tunnetuin Hopkins'in musiikista vahvasti vaikutteita saanut muusikko on 1980 luvun kuuluisin blueskitaristi Stevie Ray Vaughan joka muunmuassa uudelleen versioi kappaleen Hopkins' Sky Hop nimellä Rude Mood. Muihin muusikoihin, jotka nimeävät Lightnin' Hopkinsin tärkeäksi vaikuttimekseen, kuuluvat esimerkiksi Jimmie Vaughan, Rog "Pigpen" McKernan (Grateful Deadin kosketinsoittaja) ja Doyle Bramhall II. Myös Jimi Hendrix kuunteli Hopkinsin levyjä lapsena isänsä kanssa. R.E.M. -yhtye on levyttänyt Hopkinsin mukaan nimetyn kappaleen levyllään Document.

Kirjallisuutta[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  • Lightnin' Hopkins Blues Guitar Legend - Dan Bowden
  • Deep Down Hard Blues: Tribute to Lightnin' - Sarah Ann West