Lentolaivue 44

Wikipedia
Loikkaa: valikkoon, hakuun

Lentolaivue 44 oli Suomen ilmavoimien kaukotoimintalentolaivue, joka perustettiin vuonna 1934. Laivue osallistui talvi-, jatko- ja Lapin sodan ilmasotatoimiin osana Lentorykmentti 4:ää. Laivue lakkautettiin Pariisin rauhansopimuksen seurauksena vuonna 1948.

Perustaminen ja alkuvuodet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Laivueen käytössä 1934–37 ollut konetyyppi, Junkers K 34.
Laivueen käytössä 1937–43 ollut konetyyppi, Bristol Blenheim.
Laivueen käytössä 1943–48 ollut konetyyppi, Junkers Ju 88.

30. kesäkuuta 1933 ilmavoimiin perustettiin kiinteät lentoasemat. Viipurissa toimineen 1. Erillisen Merilentolaivueen pohjalta muodostettiin Lentoasema 6, jonka lentäväksi yksiköksi muodostettiin ilmavoimien komentajan päiväkäskyllä 10. lokakuuta 1934 Lentolaivue 44[1]. Laivueen ensimmäisenä komentajana toimi majuri Axel Nystedt. Laivueen kalustona oli vuoteen 1937 saakka Junkers K 43 -koneet. Vuoden 1937 lopulla laivue vastaanotti uudeksi kalustokseen Britanniasta hankittuja Bristol Blenheim -pommikoneita ja siirtyi samalla Viipurista Immolaan. Immolasta laivue siirtyi juuri ennen talvisotaa uuteen Luonetjärven tukikohtaan.

Laivue toisessa maailmansodassa[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Talvisodan alkaessa majuri Erik Stenbäckin komentamalla laivueella oli kahdeksan lentokuntoista Blenheimiä, joilla suoritettiin tiedustelu- ja pommituslentoja[2]. Laivue siirtyi Joroisiin 6. joulukuuta, josta se suoritti, yleensä yksittäisin konein, tiedustelua ja häirintäpommituksia Laatokan koillispuolelle. Vuoden 1940 alussa laivue sai täydennyksenä Lentolaivue 46:lta viisi Blenheim Mk.I -konetta. 27. helmikuuta koko Lentorykmentti 4:n toiminta suunnattiin Karjalankannakselle, jossa Lentolaivue 44 suoritti sodan loppuun asti pommituksia etenevää vihollista vastaan. Laivue suoritti talvisodassa 209 sotalentoa[3] menettäen sotatoimissa 3 konetta ja 5 lentävään henkilökuntaan kuuluvaa kaatuneina.

Välirauhan alettua, toukokuussa 1940, laivue siirrettiin Luonetjärveltä Kemiin, josta se siirrettiin kesäkuussa 1941 Ruoveden lähistölle, Siikakankaalle. Kalustona laivueella oli jatkosodan alkaessa edelleen Blenheim-koneet, joita oli lentokuntoisena 9 kappaletta kolmessa lentueessa. Laivue suoritti kenttäarmeijan hyökkäystä valmistelleita vihollisen materiaalikuljetusten ja liikenneyhteyksien pommituksia, kunnes se siirrettiin 4. heinäkuuta 1941 ilmavoimien komentajan alaisuuteen[4]. Uudesta tukikohdastaan Mikkelistä laivue suoritti pommitustehtävien ohella tiedustelu- ja valokuvauslentoja sekä Laatokan Karjalaan että Karjalankannakselle.

Kenttäarmeijan edettyä tavoitteisiinsa Kannaksella laivue siirtyi tukemaan syyskuun alussa Karjalan Armeijan hyökkäystä Petroskoin suunnalla. Hyökkäyksen edetessä laivue siirtyi uuteen tukikohtaansa Onttolaan, josta se toimi koko loppusodan ajan. 30. joulukuuta 1941 laivueen uudeksi komentajaksi saapui majuri Birger Gabrielsson. Laivue suoritti koko vuoden 1942 ajan Lentorykmentti 4:n mukana pommituksia kohteenaan muun muassa vihollisen lentokentät ja kuljetusverkosto. Vuoden 1943 alkupuolella laivue sai uudeksi kalustokseen saksalaiset Junkers Ju 88 -koneet[5]. Uuden, Blenheim-koneeseen verrattuna teknisesti vaativamman Junkers-koneen käyttökoulutukseen kului aikaa niin, että laivue ehti vuonna 1943 suorittaa vain muutamia sotalentoja, mainittavimpana näistä Lehdon partisaanikylän sekä Lavansaaren lentokentän pommitukset. 14. helmikuuta 1944 laivueen nimeen lisättiin tehtävää kuvaava etuliite: uudeksi nimeksi tuli Pommituslentolaivue 44[6]. Laivueen komentaja vaihtui 23. helmikuuta, uudeksi komentajaksi määrättiin majuri Tauno Meller. Alkuvuosi oli maarintamalla edelleen hiljainen, laivueen merkittävin pommitustehtävä oli Kasimovon lentotukikohdan pommitus 9. maaliskuuta.

Neuvostoliiton suurhyökkäyksen alettua Karjalankannaksella kesäkuussa 1944 laivueen pommituslennot suuntautuivat aluksi Kuuterselän alueelle ja Kivennavalle sekä Viipurinlahdelle. Venäläisten hyökkäyksen edetessä lennettiin Talin-Ihantalan alueelle sekä Vuosalmelle. Pommituslentoja lennettiin kaikin käytettävissä olevin voimin useita kertoja päivässä, sään salliessa myös öisin. Tästä huolimatta laivue menetti sotatoimissa kesällä 1944 vain yhden koneen miehistöineen[7]. Koko jatkosodan aikana laivue menetti sotatoimissa 7 konetta ja 16 lentävään henkilökuntaan kuuluvaa kaatuneina.

Aselevon alettua syyskuussa 1944 laivue siirtyi Rissalaan ja aloitti 2. lokakuuta pommituslennot Lapin sodassa saksalaisten sotilaskuljetuksia vastaan[8]. Saksalaisten vetäytyessä laivue siirtyi Rissalasta Kemiin 17. lokakuuta, josta se lensi pommitus- ja tiedustelulentoja sodan loppuun asti. Lapin sodassa laivue menetti 2 konetta ja kaatuneina 5 lentävään henkilökuntaan kuuluvaa. Laivueen nimi muutettiin rauhanajan organisaation mukaiseksi 4. joulukuuta; uusi nimi oli Pommituslentolaivue 43[9]. Laivue lensi Lapin sodan viimeisen lennon 4. huhtikuuta 1945, kyseessä oli tiedustelulento, koneena JK-268 ja kohteena muun muassa Nordreisa[9].

Sodan jälkeen[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Pommituslentolaivue 43 jäi Lapin sodan päättymisen jälkeen Kemiin, josta se siirtyi elokuussa 1946 Luonetjärvelle. Laivue jatkoi koulutustoimintaa Junkers Ju 88 -kalustolla kesään 1948 asti, jolloin Pariisin rauhansopimuksen nojalla sisäisillä pommiripustimilla varustetut koneet poistettiin käytöstä ja lennettiin varikoille poistoa varten. Ilman lentokalustoa jäänyt laivue lakkautettiin 15. syyskuuta 1948.[10]

Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  • Keskinen, Kalevi; Stenman, Kari; Niska, Klaus: Suomen ilmavoimien historia 2 – Dornier Do 17 Z, Junkers Ju 88 A-4. Espoo: Kustannusliike Tietoteos, 1977. ISBN 951-9035-17-6.
  • Keskinen, Kalevi; Stenman, Kari: Ilmavoimat sodan jälkeen. Tampere: Apali, 1999. ISBN 952-5026-14-0.
  • Keskinen, Kalevi; Stenman, Kari: Suomen ilmavoimien historia 19 – Lentorykmentti 4. Espoo: Kari Stenman, 2002. ISBN 951-98751-2-3.
  • Keskinen, Kalevi; Partonen, Kyösti; Stenman, Kari: Suomen ilmavoimat 1928–40. Espoo: Kari Stenman, 2006. ISBN 952-99743-0-2.

Viitteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  1. Keskinen; Partonen; Stenman 2006 s. 17
  2. Keskinen; Stenman 2002 s. 6
  3. Keskinen; Stenman 2002 s. 15
  4. Keskinen; Stenman 2002 s. 23
  5. Keskinen; Stenman 2002 s. 68
  6. Keskinen; Stenman 2002 s. 77
  7. Keskinen; Stenman 2002 s. 130
  8. Keskinen; Stenman; Niska 1977 s. 104
  9. a b Keskinen; Stenman 2002 s. 115
  10. Keskinen; Stenman 2002 s. 117