Leivinuuni
Leivinuuni on kivirakenteinen suurikokoinen tulisija, jota voidaan käyttää leipomiseen, ruoanlaittoon ja tuvan tai koko asunnon lämmittämiseen. Suurimassainen leivinuuni varaa puun polttamisessa syntyvää lämpöä tehokkaasti ja luovuttaa sitä hiljalleen jopa muutaman päivän ajan. Leivinuunit on muurattu perinteisesti luonnonkivistä ja savilaastista, myöhemmin tiilistä, ja nykyisin materiaaleina voi olla esimerkiksi tulenkestävä valumassa tulipesänä ja pinnassa vuolukivi.
Uunien tulo Suomeen[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Keskiajalle saakka savupirttejä lämmitettiin muuraamattomalla kiukaalla. Ruoka valmistettiin kesäaikana pihakodassa, mutta talvella käytettiin pientä liettä kiukaan pesän edessä. Muurattu uuni levisi Suomeen 1200-luvulla. Sen tulipesää käytettiin uunina. Savupirtin sijasta alettiin puhua savutuvasta. Tupa oli tarkoituksellisesti korkea, jotta sen yläosassa leijuva savu ei suuresti haitannut oleskelua. Savu johdettiin ulos lakeistorvesta. Savupiipullinen lämmitystapa otettiin ensin käyttöön 1300-luvulla Turun ja Hämeen linnoissa, joista se levisi kartanoihin. 1500-luvun puolivälissä niissä siirrytiin jo kaakeliuuneihin, vaikkakin niiden läpimurto tapahtui vasta 1700-luvulla. Uloslämpiävät eli savupiipulliset uunit tulivat Länsi-Suomessa laajalti käyttöön 1600-luvulla.[1]
Leivinuunien mallit ja käyttö[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Perinteisissä leivinuunimalleissa tulipesä on verraten suuri, ja niissä voidaan polttaa 70–100 cm:n mittaisia puita. Ennen muurattujen savuhormien keksimistä uunin pesä oli vielä nykyistä laajempi ja korkeampi. Vanhastaan itäisen leivinuunin edessä on aina ollut liesi keittämistä varten.selvennä Karjalankannaksella tunnettiin myös pelkästä savilaastista muottiin isketyt leivinuunit. Muun muassa Pohjois-Venäjällä ja Siperiassa perinteisiä huomattavan suuria leivinuuneja on käytetty myös kylpemiseen.
Perinteisen leivinuunin edustalle voitiin muurata keittopaikka ruoanlaittoa varten. Leivinuunin yhteydessä voi olla myös hella, jolloin lämpöä voidaan varsinaisen lämmityksen jälkeen ylläpitää polttamalla hellassa tulta. Nykyaikaisia perinteisiä malleja pienikokoisempia ja kevyempiä takan ja leivinuunin yhdistäviä tulisijoja käytettäessä voidaan usein pitää takassa tulta leivinuunia käytettäessä. Suhteellisen pienen massan ja lämmönvarauskyvyn vuoksi muussa tapauksessa leivinuunia ei useinkaan saataisi riittävän lämpimäksi useampien uuniruokien valmistusta varten.
Uuni suomalaisessa ruokakulttuurissa[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Suomalainen ruokakulttuuri on monin tavoin kehittynyt juuri uunin ympärille. Erityisesti Savossa ja Karjalassa on suosittu uunia ruoanlaitossa, Länsi-Suomessa taas liettä eli keittämistä. Suurissa leivinuuneissa on paistettu kovassa alkulämmössä karjalanpiirakat ja erilaiset ohraiset leipomukset, kuten rieskat, hieman miedommassa lämmössä leivät, pullat, piiraat ja kukot eli kurniekat sekä lopulta haudutettu juurekset, liharuoat ja puurot kypsiksi. Uunin kokoa on joskus määritelty sen perusteella, kuinka monta rukiista leipää siinä sopi kerralla paistamaan (esimerkiksi "seitsemän leivän uuni").
Myös kerrostaloasunnoihin on tehty leivinuuneja.
Katso myös[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
- ↑ Teppo Korhonen: Kansankulttuurin juuret, s. 351-3. Teoksessa Suomen historia 2: Keskiaika: valtaistuinriitojen ja uskonpuhdistuksen aika. Päätoim. Yrjö Blomstedt. Weilin & Göös, 1985. ISBN 951-35-2491-4.
Aiheesta muualla[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Kuvia tai muita tiedostoja aiheesta Leivinuuni Wikimedia Commonsissa
| ||||||||||||||||||||||||||||||||||||||||||||||||||||||||||||