Huumori

Huumori (lat. humor < kreik. χυμός) on vuorovaikutuksen ja viestinnän muoto, jonka tarkoitus on tehdä ihmisiä iloisiksi, naurattaa ja purkaa jännitystä. Antiikin kreikkalaisen lääketieteen erään teorian mukaan neljän ruumiinnesteen (huumorin) tuli olla terveellä ihmisellä tasapainossa. Ruuminnesteet olivat keltainen sappi, musta sappi, lymfa ja veri.

Huumorin käsite

Huumorikäsityksiä on monenlaisia. Nuoret ja lapset pitävät usein slapstickistä eli pelleilystä, kun taas vanhemmat arvostavat enemmän satiiria.^lähde? Huumori on kulttuurisidonnaista, ja se riippuu henkilön yhteisöstä. Filosofi Ludwig Wittgenstein tutki viestintää ja semiotiikkaa ja arveli selvittäneensä myös kysymyksen huumorista.^lähde? Usein huumorissa hauskaa on yllätyksellisyys. Vitsit tuntuvat yleisesti seuraavan loogisen tarinan kaavaa ja ne tuntuvat tutuilta tarinoilta kuulijalle, kunnes lopussa on odottamaton käänne. Esimerkiksi:

”Kykenenkö leikkauksen jälkeen soittamaan pianoa?” kysyi potilas lääkäriltä. ’Toki’, vastasi lääkäri. ’Hyvä, koska ennen en ole osannut!’ jatkoi mies.”

Mistä tunnistaa hyvän ja huonon karatekan? – ”Hyvä huutaa ennen kuin lyö, huono lyönnin jälkeen.”

Kaskut kertovat enemmän tai vähemmän todenperäisiä huvittavia asioita todellisista henkilöistä.

Huumorin tutkimusta

Huumorin tutkimuksen kenttä on hyvin heterogeeninen ja monitieteinen. Näkökulmat voivat vaihdella esimerkiksi psykologisten, evolutiivisten ja filosofisten selitysmallien välillä.

Huumorin teoriat jaetaan perinteisesti kolmeen ryhmään: ylemmyys- (engl. superiority theory), huojennus- (relief theory) ja inkongruenssiteorioihin (incongruity theory).

Ylemmyysteoriat perustuvat ajatukseen huumorista vallankäytön välineenä tai naurusta ylemmyydentunteen ilmauksena (klassikkoesimerkkinä Thomas Hobbes); huojennusteorioiden psykologinen näkökulma selittää huumorin tai naurun ylimääräisen hermostollisen energian purkautumiseksi (klassikkoesimerkkinä Sigmund Freud). Kun tutkitaan huumorin perusolemusta eikä esimerkiksi sen vaikutusta ihmisiin kuten huojennusteorioissa, tukeudutaan nykyään yleensä tavalla tai toisella inkongruenssiteorioihin (klassikkoesimerkkeinä Francis Hutcheson, Arthur Schopenhauer ja Immanuel Kant). Inkongruenssiteorian mukaan kaikesta huumorista on löydettävissä formaalinen objekti, joka on luonteeltaan inkongruentti eli yhteensopimaton. Huvittuminen seuraa sellaisen inkongruentin objektin havaitsemisesta, joka törmää yhteen odotustemme kanssa.

Huumorin merkityksestä

Usein nauraminen ja huumori sekoitetaan onnellisuuteen, mikä ei vastaa koko kuvaa. Jos ihminen todella on onnellinen vaikkapa saavutettuaan jonkin suuren tavoitteen elämässään, hän ei yleensä naura. Pikemminkin nauru on jännittyneisyyden purkautumista. Vitsien tapauksessa jännitystä on luotu tarinan myötä ja ihmisten odotukset ovat kasvaneet, kunnes vitsi pääsee huipentumaansa ja energia vapautuu.

Intiasta on saanut alkunsa nauruterapia, erityinen harrastusmuoto, jossa ihmiset kokoontuvat säännöllisin välein nauramaan ilman mitään erityistä aihetta. Sanotaankin, että nauru pidentää ikää, ja myönteisellä elämänasenteella tiedetään olevan yhteys sairauksista ja koettelemuksista selviytymiseen.

Huumorilla yritetään usein rikkoa jäätä tai rentouttaa. Teoria huumorista jännityksen purkajana selittää myös sen, esimerkiksi miksi armeijaslanginakin ilmenevä sotilashuumori on niin yleistä. Muissakin alakulttuureissa, esimerkiksi perheissä ja yksittäisillä työpaikoilla, saattaa olla oma klikkihuumorinsa, jota ehkä kukaan ulkopuolinen ei ymmärrä.

Huumori on sanottu olevan joskus hyvä tapa käsitellä pelkoja ja ahdistavia asioita tiettyyn rajaan asti. Vaikeissa oloissa huumorin on joskus huomattu olevan tärkeä selvitymiskeino. Joskus huumorin avulla myös selvitään stressaavista tilanteista ja toisaalta lujitetaan tietyn ihmisyhteisön yhteishenkeä.

Jos huumori menee liian pitkälle, eli se käy liian räikeäksi tai menee jo pilkkaamisen puolelle, aiheuttaa se ahdistusta ja pahaa mieltä, kun kohde kokee sen loukkaavana tai ivana. Kaikki ihmiset eivät koe asioita samalla tavalla kuin toiset, joten on parempi pitäytyä varmasti keveässä ja harmittomassa huumorissa, tai jättää huumori suosiolla kokonaan pois, ettei aiheuta vahinkoa ja pahaa oloa. Jos esimerkiksi ikävän onnettomuuden kohdanneelle henkilölle sanoo jotain sopimatonta ja nauraa päälle, on sillä todennäköisesti täysin päinvastainen vaikutus kuin alunperin huumorilla oli tarkoitus aiheuttaa.

Eri maissa on toisista kansoista tiettyjä stereotyyppejä, joita käytetään jatkuvana huumorin lähteenä. Skotteja pidetään saitoina, saksalaisia säntillisinä ja amerikkalaisia ylimielisinä.

Huumori on myös eri taiteenlajeissa vaikuttava tyylikeino. Humoristista näytelmää sanotaan komediaksi vastakohtana tragedialle. Tämä ei kuitenkaan tarkoita, ettei komediassa voisi olla taustalla vankka asiasisältö. Eräät humoristit, kuten stand up -koomikot, ansaitsevat elantonsa kertomalla julkisesti vitsejä tai, kuten pellet, esiintymällä muutoin hassunkurisesti.

Opetuksessa

Huumori on tärkeä tekijä opetuksessa. Myönteisellä tavalla huumoria käyttävää opettajaa arvostetaan. Opettajan tulisi tiedostaa huumorin myönteiset ja kielteiset merkitykset, mutta käyttää huumoria omalla persoonallisella tavallaan oppilaita kunnioittaen. Korkea ammattietiikka on huumorin toimivuuden edellytys.

Opiskelijat tunnistavat neljä tapaa käyttää huumoria

• itseään vahvistava huumori
• itseään väheksyvä huumori
• pidättäytyminen huumorin käytöstä
• loukkaavan huumorin käytön välttäminen^lähde?

Omakohtainen huumori kiinnostaa

Opettajat käyttävät opetuksessaan huumoria sekä myönteisillä että kielteisillä tavoilla. Suurin osa myönteisistä huumorikuvauksista ei liittynyt opetettavaan aiheeseen tai oppiaineeseen. Opiskelijat kuvasivat eniten myönteisinä kokemuksina opettajan kertomia juttuja omasta elämästään tai kokemuksistaan. Myönteinen huumori ei kohdistunut yksittäiseen oppilaaseen, vaan se oli hyväntahtoista yhdessä nauramista.

Kielteinen huumori kohdistuu oppilaaseen

Kielteiseksi koettu huumori kohdistui yksittäiseen oppilaaseen, ja liittyi oppilaan osaamattomuuteen tai käyttäytymiseen. Huumorin merkitykset liittyivät opiskeluun ja oppimiseen, opiskelijoiden käsityksiin opettajasta ja opiskelijan omaan mielialaan. Pienelle osalle opiskelijoista opettajan huumorilla ei ollut merkitystä.

Nettihuumori

Internetiä on käytetty ahkerasti huumorin levityksen välineenä. Usein netissä leviävät vitsit liittyvät tietokoneisiin tai nörttikulttuuriin. Joskus netissä syntyy jokin yllättävä, satunnaisesti syntynyt ilmiö, jonka pohjalta luodaan tietokoneiden avulla lisää netissä levitettävää huumoria. Tällaisia nettihuumorin ilmiöitä ovat esimerkiksi eräästä videopelistä löytynyt kirjoitusvirhe, All your base are belong to us, videolle Tähtien sota -imitaatiotaan kuvannut Star Wars kid sekä Coca-Colan juonnin ennätystä yrittänyt Olli Hokkanen. Eräs uudempi suosittu internethuumorin kohde on Salattujen elämien Ismo Laitela.

Huumorin lajeja

• Slapstick eli kohellus tai pelleily.
• Satiiri eli kirjallinen, yleensä kantaaottava ilmaisukeino, jossa pilkataan jotain yhteiskunnallista aihetta tai henkilöä esittämällä se naurunalaisena, usein liioitellen tai ironisoiden.
• Ironia eli katkera, mahdollisesti itseenkin kohdistuva iva. Ironiassa piilomerkitys on toinen tai usein jopa päinvastainen kuin ilmeinen merkitys.
• Sarkasmi eli pidemmälle viety suppea, jopa yhden lauseen huumori tai pureva ivaa. Mielletään julmaksi ja ivalliseksi huumorin lajiksi.
• Parodia eli ivamukaelma, jossa jokin – yleensä hyvin tunnettu – teos tehdään naurunalaiseksi.
• Musta huumori käsittelee yleensä vaikeita ja ankeita teemoja (kuten kuolema, vitsaukset, sairaudet).
• Anarkistinen huumori (tunnettu myös nimillä älyvapaa huumori ja kreisihuumori) jonka sisältämä komiikka koostuu täysin asiaan kuulumattomista tai sattumanvaraista asioista tai tilanteista; logiikka ja realistisuus jäävät taka-alalle. Sisältää usein slapstick-tyyppistä pelleilyä, mutta se erottuu järjettömillä ratkaisuillaan. Esimerkiksi yhdysvaltalainen piirrossarja Family Guy sekä brittiläisen komediaryhmä Monty Pythonin tuotanto koostuu pääasiassa anarkistisesta huumorista.
• Eritehuumori Useimmiten lasten suosiossa. Eritehuumori sisältää vitsejä liittyen virtsaan, ulosteeseen, sun muuhun epähygieniseen.
• Seksistinen huumori eli huumori, joka liittyy seksiin. Käsittelee useimmiten seksissä tapahtuneita epäonnistumisia satiirisesti ja ivallisesti.

Tunnettuja humoristeja

Kirjallisuus on luonut lukuisia humoristeja, kuten Erasmus Rotterdamilainen, François Rabelais sekä Veikko Huovinen ja Sinikka Nopola.

Elokuva-alalla tunnettuja humoristeja ovat Charles Chaplin, Buster Keaton, Marxin veljekset, Harry Langdon, Oliver Hardy ja Stan Laurel, Jerry Lewis, Jacques Tati, Rowan Atkinson, Mel Brooks, Jackie Chan sekä myös televisiosta tuttu Monty Python -ryhmä. Suomalaisista tunnettuja ovat esimerkiksi Valentin Vaala ja Risto Jarva. Nykyisin suosittuja koomikkoja ovat muun muassa Jim Carrey ja Jack Black, edesmennyt Pertti ”Spede” Pasanen sekä Vesa-Matti Loiri.

Teatteritaiteessa tunnetaan monen muun ohella Aristofanes ja Molière sekä suomalaisista Reino Helismaa ja Ritva Valkama.

Sirkuksen puolelta tunnetaan Charlie Rivel ja Oleg Popov. Myös musiikilla, kuvataiteella on omat koomiset hahmonsa, kuten Jope Ruonansuu ja Weird Al Yankovic.

Lisäksi suosioon nousseet sarjakuva sekä televisio ja automaattinen tietojenkäsittely tuovat koko ajan lisää mahdollisuuksia huumorin luomiselle ja esittämiselle. Naiskoomikon osaa pidetään vaikeana,^{kenen mukaan?} mutta englantilaiset televisiosarjat Todella upeeta ja Ponille kyytiä ovat siinä melkoisia tienraivaajia. Italiassa Sabina Guzzantin käsikirjoittama, ohjaama ja näyttelemä satiirinen sketsisarja RAIot lopetettiin vuonna 2003 suuren kohun saattelemana. Suomessa naiskoomikoita näkee sarjassa Kätevä emäntä.

Kirjallisuutta

• Klassikkotekstejä
  • Henri Bergson: Le Rire. Essai sur la signification du comique, 1900. (Suom. Nauru: Tutkimus komiikan merkityksestä. Loki-kirjat 1994.)
  • Sigmund Freud: Der Witz und seine Beziehung zum Unbewussten, 1905. (Suom. Vitsi ja sen yhteys piilotajuntaan. Love Kirjat 1983)
  • Thomas Hobbes: Leviathan, or the Matter, Forme, and Power of a Common-Wealth Ecclesiasticall and Civill, 1651. (Suom. Leviathan, eli kirkollisen ja valtiollisen yhteiskunnan aines, muoto ja valta. Vastapaino 1999)
  • Immanuel Kant: Kritik der Urteilskraft, 1790.
  • Søren Kierkegaard: Afsluttende uvidenskabelig efterskrift til de philosophiske smuler, 1846. (Suom. Päättävä epätieteellinen jälkikirjoitus. WSOY, 2001.)
  • Arthur Schopenhauer: Die Welt als Wille und Vorstellung, 1818.
• Nykytulkintoja
  • Elliot Oring: Engaging Humor. University of Illinois 2003.
  • Aarne Kinnunen: Huumorin ja koomisen keskeneräinen kysymys. WSOY, 1994.
  • Karttunen, Laura & Laakso, Maria (toim.): Huumorin aiheita ja vaiheita kaunokirjallisuudessa. Taideaineiden laitoksen julkaisuja 10. Tampere: Tampereen yliopisto, taideaineiden laitos, 2007. ISBN 978-951-44-7015-8.
  • Simon Critchley: On Humour. Routledge, 2002.
• Yleisesityksiä
  • John Morreal (toim.): The Philosophy of Laughter and Humor. New York: State University of New York Press, 1987. (filosofinen yleiskatsaus)
  • Tony Chapman & Hugh C. Foot (toim.) Humour and Laughter: Theory, Research and Applications. London: John Wiley & Sons 1976. (psykologinen yleiskatsaus)
• Aikakauslehti: Humor. International Journal of Humor Research. Ilmestyy neljä kertaa vuodessa.

Katso myös

• Kiusaaminen
• Vitsi
• Vitsailu

Aiheesta muualla

• Lähdeaineistoa aiheesta Huumorikirjallisuus Wikiaineistossa
• Aaron Smuts: Humor. Internet Encyclopedia of Philosophy. (englanniksi)