Lars Ahlfors

Wikipedia
Loikkaa: valikkoon, hakuun
Lars Ahlfors
Lars Ahlfors - MFO.jpg
Syntynyt 18. huhtikuuta 1907
Helsinki, Suomi
Kuollut 11. lokakuuta 1996
Pittsfield, Massachusetts, Yhdysvallat
Asuinpaikka Suomen lippu Suomi
Sveitsin lippu Sveitsi
Yhdysvaltain lippu Yhdysvallat
Kansallisuus Suomen lippu Suomalainen
Tutkimusala Matematiikka
Tutkinnot Helsingin yliopisto
Väitöstyön ohjaaja Rolf Nevanlinna
Tunnetuimmat työt Denjoyn hypoteesin ratkaisu
Tunnustukset Fieldsin mitali (1936)
Wihuri-palkinto (1968)
Wolfin palkinto (Matematiikka, 1981)

Lars Valerian Ahlfors (18. huhtikuuta 190711. lokakuuta 1996) oli suomalainen matemaatikko, joka tutki erityisesti Riemannin pintoja ja funktioteoriaa.[1]

Elämä ja ura[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Lars Ahlforsin ahvenanmaalaissyntyinen isä Axel Ahlfors oli Teknillisen korkeakoulun konerakennusopin professori.[2] Ahlfors opiskeli Helsingin yliopistossa vuodesta 1924 alkaen ja valmistui maisteriksi vuonna 1928. Hänen opettajiaan olivat Ernst Lindelöf ja Rolf Nevanlinna.

Ahlfors toimi Rolf Nevanlinnan assistenttina vuonna 1929. Nevanlinna oli esittänyt Ahlforsille väitöskirjan aiheeksi tuolloin matemaatikkopiirien mielenkiinnon kohteena ollutta hyvin vaikeana ongelmana pidettyä niin sanottua Denjoyn otaksumaa kokonaisten funktioiden asymptoottisten arvojen lukumäärästä. Nevanlinnan ja matemaatikkopiirien suureksi yllätykseksi Ahlfors esittikin otaksumalle täydellisen todistuksen[3] jo muutaman viikon kuluttua. Ahlforsin väitöskirja Untersuchungen zur Theorie der konformen Abbildung und der ganzen Funktionen ilmestyi vuonna 1930.[2] Ahlfors nimitettiin 1931 Åbo Akademin matematiikan lehtoriksi Turkuun ja vuonna 1933 Helsingin yliopiston matematiikan apulaiseksi (apulaisprofessoriksi)[4].

Vuosina 1935 ja 1936 Ahlfors vieraili Harvardin yliopistossa, ja hänelle tarjottiin sieltä apulaisprofessuuriakin[5]. Vuonna 1936 hän sai ensimmäisen Fieldsin mitalin yhdessä amerikkalaisen Jesse Douglasin kanssa. Mitalin perusteena oli Ahlforsin vuonna 1935 julkaisema tutkimus Zur Theorie der Überlagerungsflächen, jossa Nevanlinnan teoriaa lähestytään uuden differentiaaligeometrisen tulkinnan kautta[6]. Ahlfors palasi Suomeen vuonna 1938 Helsingin yliopistoon perustettuun ruotsinkieliseen matematiikan professorin virkaan.[5]. Sota kuitenkin keskeytti työskentelyn, vaikka hänet oli jatkosodan aikana vapautettu asepalveluksesta.[5] Ahlforsille tarjottiin virkaa Zürichin teknillisestä korkeakoulusta vuonna 1944, ja hän otti viran vastaan maaliskuussa 1945. Hän ei kuitenkaan viihtynyt Sveitsissä ja palasi uudelleen Harvardiin, jossa hän työskenteli matematiikan professorina vuodesta 1946[4] vuoteen 1977 asti, jolloin hän jäi eläkkeelle.[3] Ahlforsin tieteellinen julkaisutoiminta jatkui 1980-luvulle.

Ahlforsin Yhdysvaltojen-kauden kauden parhaita tuloksia olivat hänen yhdessä ruotsalaisen, mutta Princetonin Institute for Advanced Studyssa työskenneelleen Arne Beurlingin kanssa vuonna 1950 julkaisemansa[7] käyräparven ekstremaalipituutta koskevat tulokset. Niillä oli käyttöä myös kvasikonformikuvausten teoriassa, jonka olivat 1920–40-luvuilla aloittaneet saksalaiset Herbert Grötzcsh ja Oswald Teichmüller. Ahlforsin vuonna 1954 julkaisema laaja kvasikonformikuvauksia ja Teichmüllerin tuloksia esitellyt artikkeli[8] herätti uuden mielenkiinnon kvasikonformikuvausten tutkimukseen, jota sitten muun muassa Suomessa paljon tehtiin. Vuonna 1966 Ahlfors julkaisi vuonna 1964 Harvardissa pidettyyn luentosarjaan perustuvan pienen, mutta paljon luetun monografiankin kvasikonformikuvauksista. 1960-luvulla Ahlfors julkaisi vielä merkittävän ja uutta tutkimusta synnyttäneen työn Kleinin ryhmistä[9].

Lars Valerian Ahlforsin kirja Complex Analysis (1953) on edelleen funktioteorian perusopetuksessa käytetty oppikirja. Hän kirjoitti myös muita huomattavia matematiikan kirjoja, esimerkiksi Riemann Surfaces vuonna 1960 (yhdessä Leo Sarion kanssa) sekä Conformal Invariants vuonna 1973.

Lars Ahlfors oli naimisissa itävaltalaisen Erna Lehnertin kanssa, ja heillä oli kolme tytärtä.[4]. Ahlforsien poika kuoli tapaturmaisesti Ruotsissa perheen ollessa siirtymässä Sveitsiin sodan loppuvaiheissa.[5]

Ahlforsille myönnettiin Wihurin säätiön kansainvälinen palkinto vuonna 1968 ja matematiikan Wolfin palkinto vuonna 1981.[1][3] Wolfin palkinnon myöntöperusteissa todettiin, että ”jokainen nykyään työskentelevä funktioteoreetikko on jossain mielessä Ahlforsin oppilas”.[5]

Teoksia[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  • Ahlfors, Lars V.: Complex Analysis. 2. painos, International Student Edition. Tokio: McGraw Hill Kogakusha, 1966.
  • Ahlfors, Lars V. ja Sario, Leo: Riemann Surfaces. Prnceton, N.J.: Princeton University Press, 1960.
  • Ahlfors, Lars V.: Lectures on Quasiconformal Mappings. 2. painos, University Lecture Series 38. American MAthematical Society, 2006. ISBN 978-0-8218-3644-6.
  • Ahlfors, Lars V.: Conformal Invariants. 2. painos. AMS Chelsea Publishing, 2011. ISBN 978-0-8218-5270-5.
  • Ahlfors, Lars V.: Collected Papers 1 ja 2. Boston: Birkhäuser, 1982. ISBN 978-0-8176-3075-1, ISBN 978-0-8176-3076-8.

Viitteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  1. a b Lars Valerian Ahlfors Encyclopædia Britannica. Viitattu 21.2.2007. (englanniksi)
  2. a b Aikalaiskirja 1941. Otava, 1941.
  3. a b c Seppo Rickman: Lyhyet – Korkeakoulu- ja tiedeuutiset 17/96. In Memoriam Yliopisto-lehti. Viitattu 21.2.2007.
  4. a b c Kuka kukin on 1950. Otava, 1949.
  5. a b c d e Olli Lehto: Lars V. Ahlfors 1907−1996, 1997. Arkhimedes.
  6. Olli Lehto: Korkeat maailmat. Otava, 2001.
  7. Lars V. Ahlfors ja Arne Beurling: Conformal invarinats and function-theoretic null-sets, 1950. Acta Mathematica 83.
  8. Lars V. Ahlfors: On quasiconformal mappings, 1954. Journal d'Analyse Math 3.
  9. Lars V. Ahlfors: Finitely generated Kleinian groups, 1964. American Journal of Mathematics 86.

Aiheesta muualla[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]