Tämä artikkeli kertoo saamelaisyhteisöistä. Paikannimestä Lapinkylä on erillinen täsmennyssivu.
Lapinkylät 1600-luvulla.Lapinmaat ja niiden jakautuminen lapinkyliin.
Lapinkylä on saamelaisyhteisöihin viittaava historiallinen käsite. Nimitys tarkoitti sekä tiettyä saamelaisten asumaa aluetta että sen hallintomallia ja ihmisiä.
Yhden lapinkylän eli siidan saamelaiset asuivat keväästä syksyyn kukin perhe ja suku omalla nautinta-alueellaan, jossa he vaihtoivat asuinpaikkaa kalastuksen ja metsästyksen tarpeiden mukaan. Keskitalven ajaksi he kokoontuivat yhteiseen talvikylään. Lapinkylän hallinnosta vastasivat kotakäräjät, joka esimerkiksi määritteli nautinta-alueet ja määräsi oikeudenkäytöstä. Suurporonhoidon kehittymisen myötä vanhojen "neliömäisten" lapinkylien rinnalle syntyi "pitkulaisia" porokyliä, joiden alue saattoi ulottua yli sadan kilometrin päähän poronhoidon vuotuiskierron mukaisesti.[1]
Lapinkylät esiintyvät jo 1500-luvun veroluetteloissa ja niihin kuului yleensä muutamia kymmeniä perheitä. Talvikyliin saapuivat kauppiaat tarjoamaan tavaroitaan ja voudit keräämään veroja. Pohjoissaamenkielinen nimitys lapinkylälle on siida[2].
Monet Lapin kunnista ovat perineet nimensä alueella aikoinaan sijainneelta lapinkylältä.
Myöhempinä aikoina lapinkylällä on tarkoitettu yksinkertaisesti Lapissa sijaitsevaa, usein saamelaisten asumaa kylää. Saamelaiskylistä käytetään nykyisin myös nimitystä saamenkylä.lähde?
Novgorod kantoi keskiajalla veroja Koltan Lapista, Kuolan Lapista ja Kemin Lapista (lukuun ottamatta Kittilää) sekä Jäämeren Lapissa Varangista Malankivuonoon ja Tornion Lapissa UtsjoeltaKoutokeinoon.
Useimmat lapinkylät joutuivat maksamaan veroja kahdelle valtakunnalle ja monet jopa kolmelle. Tilanne alkoi muuttua uuden ajan alussa. Valtiot alkoivat veronkannon sijasta pyrkiä Lapin todelliseen omistukseen. Tässä vaiheessa Ruotsi oli jo menettänyt verotusoikeutensa Malankivuonon eteläpuolella ja Norja oli lakannut kantamasta veroja Rounalasta. Täyssinän rauhassa vuonna 1595 Venäjä luovutti Ruotsille oikeutensa Jäämeren Lappiin, Tornion Lappiin ja Kemin Lappiin. Valtakuntien rajan piti kulkea IivaarastaInarijärven kautta Jäämereen Varangin ja Näätämön lapinkylien välistä. Koska rajaa ei kuitenkaan kyetty merkitsemään maastoon, Venäjä kantoi silti edelleen veroja Kemin Lapista.
Täyssinän rauhan jälkeen Ruotsi pyrki varmistamaan itselleen osan Jäämeren rannikosta. Vaatimuksesta jouduttiin kuitenkin luopumaan vuonna 1613 Knäredin rauhassa, jossa Tanska-Norja sai täyteen omistukseensa koko Jäämeren Lapin. Koska Venäjän kanssa hyviin suhteisiin pyrkinyt Tanska-Norja ei enää vuoden 1611 jälkeen kerännyt veroja Kuolan Lapista ja pääosasta Koltan Lappia, Venäjä puolestaan varmisti omistukseensa nämä alueet.
Ruotsalais-norjalainen yhteisalue jaettiin vuonna 1751 Strömstadin sopimuksella. Ruotsin vaikean ulkopoliittisen tilanteen ja ruotsalaisten rajakomissaarien välinpitämättömyyden vuoksi Norja onnistui saamaan äärimmäisen edullisen sopimuksen, joka luovutti sen omistukseen Aviovaaran, Koutokeinon ja Lappojärven lapinkylät sekä puolet Tenon ja neljänneksen Utsjoen lapinkylistä.
Ruotsin luovutettua Suomen Venäjälle vuonna 1809 Haminan rauhassa Rounalan ja Suonttavaaran lapinkylät jaettiin Ruotsin ja autonomisen Suomen suuriruhtinaskunnan välillä Muonionjokea pitkin. Vuonna 1814 Venäjä lakkasi kantamasta veroja nyt Suomen suuriruhtinaskuntaan kuuluvasta Kemin Lapista. Suuriruhtinaskunnan itäraja Kemin Lapissa merkittiin maastoon ja vahvistettiin vuoteen 1833 mennessä.
Norjalais-venäläinen yhteisalue jaettiin vuonna 1826 Pietarin sopimuksella. Norja onnistui nytkin saamaan hyvin edullisen sopimuksen, joka takasi sen omistukseen Näätämön lapinkylän pohjoisosan ja Paatsjoen lapinkylän länsiosan. Näätämön eteläosa liitettiin Suomen suuriruhtinaskuntaan.[3]
Lapinkylä on Etelä-Suomessa varsin yleinen suomalainen paikannimi. Entisaikaan Lapiksi nimitettiin erämaa-alueita, joissa harjoitettiin ”lappalaiselinkeinoja” eli metsästystä ja kalastusta. Alueiden asukkaita nimitettiin vastaavasti lappalaisiksi, vaikka he eivät välttämättä olleet saamelaisia. Osalle näistä alueista Lapinkylä on jäänyt erisnimeksi vielä sen jälkeen kun seudulla siirryttiin maanviljelyyn.
Tätä käsitystä ovat kannattaneet ainakin arkeologi Matti Huurre ja historiantutkija Jukka Korpela. Sitä ovat kritisoineet ainakin saamelaiskulttuurin tutkija Veli-Pekka Lehtola[4] ja kielentutkija Ante Aikio[5]. Ante Aikion mukaan sekä paikannimet että lainasanat osoittavat, että lappalaisiksi nimitetyt ihmisryhmät nykyisessä eteläisessä Suomessa asti ovat olleet juuri saamelaisia.[5]
↑ abT. I. Itkonen, Suomen lappalaiset vuoteen 1945. Ensimmäinen osa
↑Lehtola, Veli-Pekka: Eteläisen Suomen muinaiset lappalaiset. Muinaistutkija, 2008, nro 4, s. 2–18. Suomen arkeologinen seura. Lehden verkkoversio (pdf). Viitattu 31.12.2019.
↑ abAikio, Ante: An essay on Saami ethnolinguistic prehistory. Suomalais-Ugrilaisen Seuran Toimituksia = Mémoires de la Société Finno-Ougrienne, 2012, nro 266, s. 63–117. Helsinki: Suomalais-Ugrilainen seura. Artikkelin verkkoversio (pdf). Viitattu 17.12.2018.
