Lapamato
Wikipedia
| Lapamato | ||||||||||||||||
|---|---|---|---|---|---|---|---|---|---|---|---|---|---|---|---|---|
 |
||||||||||||||||
| Tieteellinen luokittelu | ||||||||||||||||
|
||||||||||||||||
| Kaksiosainen nimi | ||||||||||||||||
| Diphyllobothrium latum (Linnaeus, 1758) |
Lapamato eli leveä heisimato (Diphyllobothrium latum) on ihmisen loinen, jonka väli-isäntänä ovat kalat.
Ensimmäinen maininta lapamadosta löytyy locarnolaisen lääkärin Thaddeus Dunuksen teoksesta De lumbrico lato. Thaddei Duni Locarnensis medici epistolae medicinales (1592). Suomessa Herman Spöring (1701–1747) kuvaili jo vuonna 1740 lapamadon esiintymistä.
Lapamadon toukasta kehittyy vedessä muutamassa päivässä uimataitoisia värekarvallisia ripsitoukkia. Diaptomus ja Cyclops hankajalkaiset äyriäiset syövät niitä, jolloin äyriäisessä ripsitoukasta kehittyy proserkoidi eli ensimmäisen asteen toukka. Kun sitten äyriäinen joutuu pikkukalan syömäksi, vapautuvat nämä ensimmäisen asteen toukat ja kulkevat suolistosta lihaksistoon, eläen siellä pleroserkoideina eli toisen asteen lihastoukkina. Kun petokala syö pikkukalan, siirtyvät toisen asteen lihastoukat sen suolistosta lihaksistoon.
Syötyään raakaa tai huonosti kypsennettyä (peto)kalaa saattaa ihminen infektoitua siten, että nielee samalla madon toukkia, jotka voivat jäädä suolistoon. Tartuttuaan ohutsuolen seinämään madon toukka kehittyy vähitellen jopa metrien mittaiseksi jaokkeelliseksi madoksi. Jaokkeet ovat aluksi lyhyitä mutta lapamadon kasvaessa ne ovat lopulta lähes senttimetrin kokoisia. Mato on täysikasvuinen noin kuukauden ikäisenä ja voi pisimmillään kasvaa jopa 20-metriseksi. Eläimen loppupään jaokkeissa sijaitsevat lisääntymiselimet, jotka tuottavat hedelmöittyneitä munia, joita ulostamalla ihminen sitten levittää eliötä edelleen makeaan vesistöön. Itse irtoavat jaokkeet sulavat yleensä suolistossa mutta esimerkiksi ripulin yhteydessä niitä poistuu ulosteiden mukana. Ihmisessä voi olla useita leveitä heisimatoja samaan aikaan. Mato saattaa elää ihmisessä jopa 20 vuotta. Lapamatoa tavataan myös saastunutta vettä juoneissa muissa nisäkkäissä, kuten kissoissa ja koirissa, jolloin nekin voivat ulosteidensa mukana levittää lapamatoa.
Leveä heisimato käyttää myös muita väli-isäntiä kuin ihmisiä, ja on ihmiselle eräs vaarallisimmista suolistoloisista, suolinkaisen ohella. Lapamadon tiedetään olevan syy muun muassa päänsärkyyn, krooniseen migreeniin ja lapamatoinfektio aiheuttaa ihmisessä myös huonovointisuutta, megaloblastista eli suurisoluista anemiaa ja B12-vitamiinin puutteesta johtuvaa pernisiöösi anemiaa eli näivetysveritautia, joka todennettiin ensi kerran 1948.
Leveä heisimato esiintyy ilmeisesti koko Suomessa makeavetisissä vesistöissä. Tartunnan voi saada esimerkiksi syömällä haukea, ahventa, kiiskeä tai madetta. Kuhan osuudesta ei ole varmaa tietoa.[1] Kalan kypsentäminen tuhoaa useimmiten toukat, mutta esimerkiksi graavisuolaus tai kylmäsavustus eivät riitä tappamaan taudinaiheuttajaa. Pakastettaessa kalan pitää olla vähintään vuorokausi -18 asteen pakkasessa, jolloin lapamadon toukat kuolevat.[1]
Lapamato voi olla hengenvaarallinen, jos henkilölle muodostuu vakava pernisiöösi anemia. Eräissä tapauksissa lapamato saattaa lähteä kehittymään muualla kuin suolistossa (esimerkiksi kurkussa tai maksassa), jolloin normaali lääkitys ei enää tehoa.
Lapamato on nykyään vähän puhuttu, mutta yleinen ongelma. Lapamato unohdettiin lähes kokonaan 50-luvun taittuessa, kunnian siitä saa Alli Vaittinen-Kuikka, Mato-Alli, joka 1953 aloitti Joensuussa lapamadon häätämisprojektin. Projektia tukivat Suomen Punainen Risti ja Oy Medica Ab. Nykyisin yleistynyt sushin ja lähes raa'an kalan ja mädin syönti saattaa kuitenkin aiheuttaa yleistyneitä lapamato-ongelmia.[1]
