Lähdehetekaali

Wikipedia
Loikkaa: valikkoon, hakuun
Lähdehetekaali
Lähdehetekaali kuvattuna C. A. M. Lindmanin teoksessa Bilder ur Nordens Flora (1917–1926).
Lähdehetekaali kuvattuna C. A. M. Lindmanin teoksessa Bilder ur Nordens Flora (1917–1926).
Tieteellinen luokittelu
Domeeni: Aitotumaiset Eucarya
Kunta: Kasvit Plantae
Alakunta: Putkilokasvit Tracheobionta
Kaari: Siemenkasvit Spermatophyta
Alakaari: Koppisiemeniset Magnoliophytina
Luokka: Kaksisirkkaiset Magnoliopsida
Lahko: Caryophyllales
Heimo: Montiaceae
Suku: Hetekaalit Montia
Laji: fontana
Kaksiosainen nimi
Montia fontana
L.
Katso myös
 Wikispecies-logo.svg Lähdehetekaali Wikispeciesissä
 Commons-logo.svg Lähdehetekaali Commonsissa

Lähdehetekaali (Montia fontana, syn. M. lamprosperma, M. fontana ssp. lamprosperma ja M. rivularis) on pieni ruohokasvi Montiaceae-heimossa, aiemmin luokittelun mukaan portulakkakasvien (Portulacaceae) heimossa. Se on kleitonioiden (Claytonia) lähisukulainen. Lähdehetekaali on hentokasvuinen ruoho, joka viihtyy märillä paikoilla tai matalassa vedessä. Lajin päälevinneisyysalue on Euroopassa ja se on maailmanlaajuisesti levinnyt laajalle.

Ulkonäkö ja koko[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Lähdehetekaalin kukka.
Lähdehetekaalikasvusto Belgiassa.

Yksivuotinen lähdehetekaali on hentovartinen ja 3–15 cm korkea, mutta vesikasvina pidempi. Varsi on pysty tai koheneva, kalju, väriltään keltainen tai punainen ja nivelistä usein juurehtiva. Kasvi on haarova ja sen haarat ulottuvat usein päärankaa pitemmälle. Varressa on harvalukuisesti vastakkaisia ja jokseenkin ruodittomia lehtiä, jotka ovat yleensä 7–20 millimetriä pitkiä. Muodoltaan lehdet ovat kapean vastapuikeita tai suikeita, ehytlaitaisia ja möyheitä. Lehdet ovat myös korvakkeellisia, ja korvakkeet ovat kalvomaisia. Kaksineuvoiset kukat ovat pieniä ja valkoisia. Ne ovat noin 2 mm leveitä ja sijaitsevat varren päässä tai lehtihangoissa 1–3 kukan nuokkuvina viuhkoina. Kukkaperät ovat 5–10 mm pitkiä, hedelmävaiheessa jopa 30 mm pitkiä. Aivan kukan alapuolella on kaksi verholehtimäistä ylälehteä. Kukan kehä on teriömäinen, viisilehtinen ja valkoinen. Heteitä on kolme kappaletta, ja emiö on yhdislehtinen. Suomessa lähdehetekaali kukkii kesä-elokuussa. Hedelmä on 1,5–2 mm pitkä, kolmesiemeninen musta kota. Siemenet ovat kiiltävän mustia ja kooltaan 0,9–1,6 mm.[1][2]

Levinneisyys[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Euroopassa lähdehetekaali on levinnyt Pyreneiden niemimaalta Länsi-Venäjälle, Valko-Venäjälle, Balttiaan, Puolaan, Unkariin sekä Balkanin vuoristoalueiden kautta Bulgariaan. Eteläisimmillään lajia tapaa Etelä-Italiassa; pohjoisessa levinneisyysalue ulottuu Fennoskandian pohjoisosiin aina Kuolan niemimaalle saakka sekä Islantiin. Afrikassa lajia kasvaa Marokossa, Algeriassa ja Tunisiassa. Aasiassa, hyvin kaukana eurooppalaisista esiintymistä, lajia kasvaa muutamin paikoin Keski-Siperiassa sekä Venäjän kaukoidässä ja Pohjois-Japanissa. Lähdehetekaali on levinnyt myös paikoitellen Pohjois-Amerikan rannikkoalueille, erityisesti mantereen koillisosaan sekä edelleen Länsi-Grönlantiin. Lajia tavataan myös Uudessa-Seelannissa.[3] Suomessa lähdehetekaali on melko yleinen alkuperäislaji koko maassa.[1] Runsaimmin sitä esiintyy Etelä- ja Keski-Lapissa ja lounaissaaristossa.[4]

Elinympäristö[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Lähdehetekaali on vaateliaanpuoleinen kasvupaikkansa suhteen. Tyypillisiä kasvupaikkoja ovat monenlaiset märät paikat kuten lähdehetteiköt, rannat, märät niityt, suo-ojat ja lammet. Laji kasvaa pääasiassa märällä maalla, mutta joskus myös vedessä.[1] Lähdehetekaali lienee kärsinyt perinteisen rantalaidunnuksen loputtua.[5] Esimerkiksi Ahvenanmaalla laji on monin paikoin voimakkaasti taantunut.[6]

Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  • Hämet-Ahti, L., Suominen, J., Ulvinen, T. & Uotila, P. (toim.): Retkeilykasvio. Helsinki: Luonnontieteellinen keskusmuseo, Kasvimuseo, 1998. ISBN 951-45-8167-9.
  • Oulun kasvit. Piimäperältä Pilpasuolle. Toim. Kalleinen, Lassi & Ulvinen, Tauno & Vilpa, Erkki & Väre, Henry. Luonnontieteellinen keskusmuseo, Kasvimuseo, Norrlinia 11 / Oulun kaupunki, Oulun seudun ympäristövirasto, julkaisu 2/2005. Helsinki 2005.
  • Väre, Henry, Suomen rantakasvio. Metsäkustannus Oy, Helsinki 2011.
  • Ålands flora. Toim. Hæggström, Carl-Adam & Hæggström, Eeva. Toinen laajennettu painos. Espoo 2010.

Viitteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  1. a b c Retkeilykasvio 1998, s. 102.
  2. Väre 2011, s. 45.
  3. Den virtuella floran: Källört (myös levinneisyyskartat) (ruotsiksi) Viitattu 27.2.2012.
  4. Lampinen, R. & Lahti, T. 2011: Kasviatlas 2010: Lähdehetekaalin (Montia fontana) leinneisyys Suomessa. Helsingin Yliopisto, Luonnontieteellinen keskusmuseo, Kasvimuseo, Helsinki. Viitattu 27.2.2012.
  5. Oulun kasvit 2005, s. 40.
  6. Ålands flora 2010, s. 136.

Aiheesta muualla[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]