Käänteiskopioijaentsyymi
Käänteiskopioijaentsyymi on joissain viruksissa oleva entsyymi, joka kopioi viruksen yksijuosteisen RNA:n infektoidun solun käyttämäksi kaksijuosteiseksi DNA:ksi. Solun oma integraasientsyymi liittää tämän solun genomiin. Käänteiskopioijaentsyymeitä on muun muassa retroviruksilla ja hepatiitti B -viruksilla.[1]
Rakenne ja toiminta[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Monet käänteiskopioijaentsyymit koostuvat kahdesta alayksiköstä, α- ja β-yksiköstä. Entsyymi kykenee katalysoimaan kolmea erilaista reaktioita, RNA:sta riippuvaa DNA-synteesiä, RNA:n hajotusta ja DNA:sta riippuvaista DNA-synteesiä.[2]
Sovellukset[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Lääketieteessä käytetään hyväksi käänteiskopioijaentsyymin inhibiittoreita muun muassa AIDSia vastaan taistellessa. Tällaisia lääkkeitä ovat muun muassa tsidovudiini eli AZT ja dideoksinosiini (DDI).[2]
Tsidovudiini eli AZT on ensimmäinen kliiniseen käyttöön hyväksytty inhibiittori. HI-viruksen käänteiskopioijaentsyymi käyttää mieluummin RNA-ketjuun AZT-trifosfaattia kuin dTTP:tä, mutta koska AZT:stä puuttuu 3'-hydroksyyliryhmä RNA-ketju ei voi pidentyä. Näin ollen AZT:lla ja muilla vastaavilla aineilla voidaan jossain määrin hidastaa immuunikadon leviämistä. AZT ei ole myrkyllinen T-lymfosyyteille, joita HIV infektoi, mutta vaikuttaa olevan myrkyllinen luuytimen soluille aiheuttaen anemiaa.[2]
Käänteiskopioijaentsyymeitä käytetään myös hyödyksi geenitekniikassa. Ne mahdollistavat mRNA:lle komplementaarisen DNA:n eli cDNAn syntetisoimisen.[2]
Historia[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Käänteiskopioijaentsyymin löysivät toisistaan tietämättä Howard Temin ja David Baltimore vuonna 1970.[2] He saivat Nobelin lääketieteenpalkinnon vuonna 1975 yhdessä Renato Dulbeccon kanssa kasvaimia aiheuttavien virusten ja solun geneettisen materiaalin tutkimisesta[3] .
Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
- ↑ Jyrki Heino, Matti Vuento: Solubiologia, s. 274–276. 2. uudistettu painos. WSOY, 2004. ISBN 951-0-28955-8. (suomeksi)
- ↑ a b c d e Nelson DL, Cox MM: ”Chapter 26 RNA Metabolism”, Lehninger - Principles of Biochemistry, Fourth Edition, s. 1021–1023. New York: W. H. Freeman and Company, 2005. ISBN 0-7167-4339-6. (englanniksi)
- ↑ The Nobel Prize in Physiology or Medicine 1975 NobelPrize.org. 1975. Viitattu 19.5.2012. (englanniksi)