Kuulokynnys
Kuulokynnys on alhaisin äänenpainetaso, joka riittää aiheuttamaan kuulohavainnon. Kuulokynnys riippuu voimakkaasti äänen taajuudesta. Ihmisen kuulo on herkimmillään 1–4 kHz alueella ja sen herkkyys laskee kuuloalueen ääripäitä kohti siirryttäessä.[1][2]
Kuulokynnys mitataan yleensä puhtaiden siniäänien eli ääneksien avulla ilman taustamelua, jolloin puhutaan äänesaudiometriasta.[2]
Kuulokynnys voidaan määrittää myös puheelle. Puheen kuulokynnyksellä tai puhekynnyksellä tarkoitetaan sitä puheäänen tasoa, jolla yksilö tunnistaa noin 50 % hänelle esitetyistä sanoista.[3]
Kuulokynnyksen mittaaminen[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Äänesaudiometria[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Äänesaudiometria on yleisin tapa mitata kuulokynnystä. Kynnystasoa tutkitaan psykoakustisesti käyttäen ääneksiä, joiden kesto on noin 1–2 sekuntia. Äänekset esitetään tutkittavalle useimmiten kuulokkeiden kautta ilmajohteisesti, mutta ne voidaan johtaa myös luujohteisesti suoraan sisäkorvaan. Jos luu- ja ilmajohteisesti mitatuissa kuulokynnyksissä on selvä ero, kyseessä voi olla välikorvan toimintaan liittyvä häiriö. Luujohtomittaus vaatii peiteäänen esittämistä vastakkaiseen korvaan, jotta ääni ei kulkeutuisi siihen kudoksia ja kallon luita pitkin. Muutoin siinä toimitaan samalla tavoin kuin ilmajohteisessa mittauksessa.[4]
Tavallisimmin kuulokynnys mitataan oktaavin tai puolen oktaavin välein esitetyille ääneksille taajuusvälillä 250–8 000 Hz. Ensimmäinen mittaus tehdään 1 000 Hz:n taajuudella. Seuraavaksi kynnysarvoja mitataan korkeammissa taajuuksissa järjestyksessä edeten, ja mitataan sitten 1 000 Hz:n kuulokynnys uudelleen. Tämän jälkeen siirrytään tutkimaan matalampia taajuuksia. Tutkittavan luotettavasti havaitsema heikoin äänes voidaan kirjata taajuuksittain audiogrammiin. Audiogrammi on kaavio, jonka vaaka-akselilla ilmoitetaan tutkitut taajuudet hertseinä tai kilohertseinä, ja pystyakselilla äänitaso yksikkönään dB HL.[4]
Kuulokynnyksen tason etsimiseen voidaan käyttää erilaisia menetelmiä. Ne eroavat toisistaan esimerkiksi siinä, miltä äänenpainetasolta tutkimus aloitetaan, ja millaisin askelmin ja mihin suuntaan äänenpainetasoa muutetaan kynnyksen tasoa etsittäessä. Yleisimmin käytetään Hughson-Westlaken menetelmää, jossa yhdistyvät nousevat ja laskevat rajamenetelmät.[4] [5]
Puheaudiometria[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Puheen kuulokynnyksen mittaamiseen käytetään puheaudiometriaa. Puhekynnykseksi määräytyy se puheäänen taso, jolla tutkittava on tunnistanut noin puolet kuulemastaan testisanastosta.[4] Puhekynnys asettuu usein samalle tasolle, kuin äänesaudiometriassa mitattujen 500, 1 000 ja 2 000 Hz:n kuulokynnysten keskiarvo. Puheen kuulokynnystä voidaan mitata hiljaisuudessa tai sitä voidaan vaikeuttaa taustahälyllä.[3] On huomattava, että mittauksessa käytetty sanasto ja vastaustapa vaikuttavat siihen, millainen kuulokynnys puheelle muodostuu.[4]
Mittaamiseen liittyvät virhelähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Kuulokynnyksen määrittämiseen vaikuttavat monet sellaiset tekijät, joita voidaan pitää mittauksen virhelähteinä. Psykologiset tekijät, kuten tutkittavan keskittymiskyky ja motivaatio, voivat vaikuttaa mittaustulokseen. Näitä saattavat osaltaan taustoittaa tutkittavan yleisvointi sekä syy, miksi mittausta tehdään. Peittoäänen käyttö, tutkittavalle annetut ohjeet ja se, miten tutkija hallitsee tutkimusmenetelmän vaikuttavat mittaukseen. Tutkimuslaitteiston osalta virheitä voi aiheutua esimerkiksi epäonnistuneesta kalibroinnista.[4] Äänesaudiometrian ja muiden audiologiassa käytettyjen menetelmien yhdenmukaisuutta on pyritty säätämään erilaisin standardein virhelähteiden kontrolloimiseksi.[6]
Yksilölliset erot kuulokynnyksessä[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Yksilölliseen kuulokynnykseen vaikuttavat ainakin yksilön ikä ja sukupuoli[7]. Ihmisen kuulo heikkenee iän myötä niin, että korkeiden äänien kuuleminen heikkenee ensin. Tämä johtuu kuuloaistin normaalista rappeutumisesta ihmisen vanhetessa. Ikääntymisestä johtuvasta kuulon alenemasta käytetään yleisesti termiä ikäkuulo[8]. Ihmisen kuulo on herkimmillään noin kahdenkymmenen vuoden iässä, jolloin kuulokynnys on 1 kHz taajuudella noin 0 desibeliä.[9]
Eri eläinlajit eroavat toisistaan kuuloalueensa suhteen. Niinpä myös kuulokynnyksissä on lajikohtaisia eroja. Joidenkin koirien (Canis canis) on huomattu kuulevan jopa -4 dB ääniä 4 kHz äänenkorkeudella ja -3,5 dB ääniä 8 kHz äänenkorkeudella[10].
Katso myös[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
- ↑ Jeans, James Sir: Science & Music. Dover publ. Inc, 1968. (englanniksi)
- ↑ a b Backus, John: The Acoustical Foundations of Music. Norton & Company Inc, 1977. (englanniksi)
- ↑ a b Marttila, Timo: Kuulontutkimukset TherapiaFennica. Viitattu 25.2.2011. (suomeksi)
- ↑ a b c d e f Arlinger, S., Baldursson, G., Hagerman, B. & Jauhiainen, T.: Kuulontutkimukset.. Tapani Jauhiainen (toim.) Audiologia . Kustannus Oy Duodecim., 2008. ISBN 978-951-656-234-9. (suomeksi)
- ↑ Suomen Audiologian Yhdistys: Äänesaudiometria: Ilma- ja luujohtokynnysten määrittäminen. say-ry.fi. 4.2.2009. Viitattu 23.2.2011. (suomeksi)
- ↑ Laukli, E.: Kansainväliset standardit.. Tapani Jauhiainen (toim.) Audiologia . Kustannus Oy Duodecim., 2008. ISBN 978-951-656-234-9. (suomeksi)
- ↑ Corso, John F.: Age and Sex Differences in Pure-Tone Thresholds. J. Acoust. Soc. Am., 1959, 31. vsk, nro 4, s. 498–507. (englanniksi)
- ↑ Ikäkuulo – mitä se tarkoittaa? Kuuloliitto.fi. Kuuloliitto. Arkistoitu 31.12.2016. Viitattu 6.3.2011. (suomeksi)
- ↑ Suuri Musiikkitietosanakirja 4 Kuul-N, s. 8. Helsinki: Weilin + Göös ja Otava, 1991. ISBN 951-35-4728-0.
- ↑ Strain, George M.: Frequency Hearing Ranges in Dogs and Other Species DEAFNESS IN DOGS & CATS. 3.6.2003. Viitattu 25.2.2011. (englanniksi)
Kirjallisuutta[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
- Karjalainen, Matti: Kommunikaatioakustiikka. Suomenkielinen oppikirja. Espoo: TKK, Akustiikan ja äänenkäsittelytekniikan laboratorio, 1999. ISBN 951-22-4412-8.
- Pulkki, Ville & Karjalainen, Matti: Communication Acoustics – An Introduction to Speech, Audio and Psychoacoustics. Englanninkielinen oppikirja. New York: John Wiley & Sons, Ltd, 2015. ISBN 978-1-118-86654-2. [1] [2]