Kreetan historia

Wikipedia
Loikkaa: valikkoon, hakuun
Kreetan kartta vuodelta 1861.

Kreetan historia käsittää Välimerellä sijaitsevan Kreetan saaren historian kivikaudelta minolaiselle ajalle, osaksi Rooman valtakuntaa, Bysanttia, Venetsiaa, osmanien valtakuntaa ja lopulta Kreikkaa.

Kivikausi[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Kreetan ensimmäiset asukkaat saapuivat noin vuonna 9000 eaa.[1] tai toisen lähteen mukaan 6000 eaa. mahdollisesti Afrikasta tai Vähästä-Aasiasta. Tulijat toivat mukanaan saarelle kivikauden kulttuurin. Asukkaat asuivat luolissa ja osasivat valmistaa yksinkertaisia astioita ja työkaluja. Asukkaat olivat paimentolaisia ja perustivat laitumia ja maatiloja etelärannikon Mesarán tasangolle.[2][3] Vähitellen he alkoivat valmistaa savesta edistyneempiä tavaroita, rakentaa kyliä[1] sekä viljellä maata. Aluksi asumuksia oli ainoastaan saaren itä- ja keskiosissa, mutta vuosisatojen kuluessa ne levisivät kaikkialle saarelle. Tuon ajan asukkaiden tiedetään myös valmistaneen hedelmällisyysjumalia ja ihmis- ja eläinveistoksia.[2]

Pronssikausi – Minolaisen kulttuurin nousu ja tuho[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Faistoksen palatsin raunioita.
Härkähyppyä kuvaava fresko Knossoksesta. Minolaiset palvoivat härkää.
Pääartikkeli: Minolainen kulttuuri

Pronssikaudella, vuosina 3000–2500 eaa., saarelle saapui Vähästä-Aasiasta uusia maahanmuuttajia. Samoihin aikoihin Kreetalla aloitettiin kutominen, kuparin tuotanto sekä viinin- ja oliivinviljely. Myös edistyneempiä menetelmiä keramiikan valmistamiseksi otettiin käyttöön. Vähitellen muodostui kukoistavia kyliä ja kaupunkeja, ja kehitys johti minolaisen kulttuurin syntymiseen. Kulttuurin nimesi brittiläinen arkeologi Arthur Evans kuningas Minoksen mukaan. Vuosien 3000–1900 eaa. välistä aikaa kutsutaan nimellä ”esipalatsiaika”.[2] Toisen lähteen mukaan esipalatsiaika sijoittuu vuosien 2800–2000 eaa. välille.[1] Minolaisyhteisöstä muodostui seuraavan vuosisadan kuluessa läntisen Välimeren hallitsija, osittain ehkä siksi, että Kreeta sijaitsee lännen ja idän risteyskohdassa.[2] Yhteisö rakensi suuria palatseja, joiden ympärille kreetalainen yhteiskunta oli luultavasti keskittynyt.[4] Näin saarelle oli muodostunut Euroopan alueen ensimmäinen merkittävä sivilisaatio.[2]

Vuosia 1900–1700 eaa. nimitetään puolestaan ”ensimmäiseksi palatsiajaksi”. Tänä aikana minolaisyhteisö muodosti jäykän hierarkian, luokkajaon sekä orjaluokan. Knossoksen, Faistoksen ja Málian palatseja pidetään orjien rakentamina. Palatsien ympäristöön kasvoi suuria kaupunkeja Kreetan vaurauden ja turvallisen sijainnin vuoksi.[2] Knossos oli kuninkaan pääpaikka ja sieltä hän hallitsi Kreetaa.[1] Pian minolaiset alkoivat valmistaa taidokkaita työkaluja, tikareita ja Kamáres-keramiikkaa. Ensimmäisellä palatsiajalla korutaidekin kukoisti. Myös kaupankäynnissä käytetyistä sineteistä tuli yhä hienompia. Tällä ajalla minolaiset alkoivat haudata kuolleita sarkofageihin ja suurikokoisiin saviastioihin. Vuorille rakennettiin pyhäkköjä, sillä uskonto oli minolaisille tärkeää.[2] Ensimmäisellä palatsiajalla Kreeta alkoi hallita Euroopan, Aasian ja Afrikan välistä kauppaa Välimerellä. Kreetalaiset perustivatkin kauppasiirtokuntia Rodokselle, Náxokselle, Mýkonokselle, Santorínille, Kyprokselle, Pohjois-Afrikkaan ja Lähi-itään.[1] Kreetan vienti koostu viinistä, oliiviöljystä, puusta ja hunajasta.[1][3] Vastaavasti kauppasiirtokunnista tuotiin Kreetalle norsunluuta, kultaa, hopeaa, kuparia ja jalokiviä.[1] Minolaistaiteilijat valmistivat kuparista ja pronssista vientiin esineitä.[3] Toisen lähteen mukaan kauppasiirtokuntia perustettiin vasta uudella palatsiajalla.[2] Noin vuonna 1700 eaa. tai toisen lähteen mukaan noin vuonna 1730 eaa.[4] maanjäristys koetteli Kreetaa, ja jonka seurauksena minolaiskaupungit ja -palatsit tuhoutuivat.[2]

Minolaista keramiikkaa.

Ensimmäisen palatsiajan loppupuolella minolaiset kehittivät lineaari-A-kirjoituksen, joka perustuu tavuihin. Kirjoitusta on löydetty muun muassa pöytälevyistä, koruista ja keramiikasta, vaikkakin sitä luultavimmin käytettiin enimmäkseen hallinnollisissa tehtävissä. Lineaari-A-kirjoitusta ei olla vielä nykyisinkään kyetty tulkitsemaan, mutta sen seuraajaa, uudella palatsiajalla kehitettyä lineaari-B-kirjoitusta on pystytty tulkitsemaan. Sen mukaan minolaiset tekivät mielellään erilaisia luetteloita. Minolaisten elämästä lineaari-B-kirjoituksella kirjoitetut tekstit eivät juurikaan kerro.[2]

Vuosia 1700–1450 eaa. kutsutaan ”uudeksi palatsiajaksi”. Tänä aikana minolaiset rakensivat tuhoutuneet palatsinsa uudelleen suurempina. Uusissa palatseissa oli muun muassa tehokas viemärijärjestelmä, suuret portaikot, pylvässaleja, verstaita käsityöläisille sekä sisäpihoja. Palatsien ulkopuolille valmistui myös teattereita, joiden alueella järjestettiin uskonnollisen merkityksen sisältäviä ”härkähyppykilpailuita”. Näissä kilpailuissa osanottajat ottivat kohti juoksevan härän sarvista kiinni ja hyppäsivät härän selän yli viimeisellä hetkellä. Härät olivat erittäin tärkeässä asemassa minolaisessa mytologiassa ja härkiä maalattiinkin muun muassa palatsien seiniin, maljakoihin ja freskoihin. Minolaiset rakensivat myös tuhoutuneet kaupungit uudelleen ja kaupankäynti alkoi jälleen kukoistaa. Joko uudella palatsiajalla tai jo ensimmäisellä palatsiajalla minolaiset perustivat siirtokuntia muualle Välimeren alueelle. Lisäksi heillä oli liittolaisia, muun muassa Kykladien saaristossa. Pelkoa hyökkäyksistä ei luultavasti ollut, ainakin jos on uskomista palatsien raunioihin, sillä niistä ei ole löydetty mitään puolustusjärjestelmiin viittaavaa. Tätä voidaan pitää merkkinä minolaisten meren herruudesta ja pohjoisempana sijaitsevien Kykladien kauppakumppaneiden tukeen luottamisesta.[2] Kreeta saattoi luottaa vahvaan, Ateenaakin vahvempaan, laivastoonsa, sillä linnoituksia ei rakennettu. Ateena sen sijaan maksoi veroa Kreetalle, mahdollisesti kupariharkkoina.[5] Sodankäynnin sijasta minolaiset keskittyivät kaupankäyntiin, eivätkä pyrkineet luomaan suurta imperiumia, sillä he arvostivat enemmän mukavaa elämää.[6] Arkeologi Evansin mukaan Kreetalla oli uudella palatsiajalla yli kaksi miljoonaa asukasta eli noin nelinkertaisesti nykyistä enemmän. Nykyisin tosin on arvioitu, ettei väkiluku ole noussut koskaan nykyisen yläpuolelle.[3]

Palatsit saivat olla rauhassa 250 vuotta, minkä jälkeen ne tuhoutuivat toistaiseksi tuntemattomasta syystä. Jotkut väittävät noin 120 kilometrin päässä Kreetalta pohjoiseen sijaitsevan Santorínin saaren noin vuonna 1500 eaa. tapahtuneen tulivuorenpurkauksen aiheuttaneen minolaisen kulttuurin tuhoutumisen. Purkauksesta aiheutuneet tsunamit, maanjäristykset sekä tuhka- ja hohkakivisade tuhosivat laajalti Santorínin ympäristöä ja olivat tarpeeksi voimakkaita tuhotakseen myös minolaisen kulttuurin. Santorínin purkaus oli mahdollisesti monikertaisesti voimakkaampi kuin esimerkiksi Krakataun purkaus vuonna 1883.[7]

Toisen teorian mukaan mykeneläinen kulttuuri tuhosi minolaisen kulttuurin. Tätä teoriaa tukee se, että uuden palatsiajan lopulla otettiin käyttöön lineaari-B-kirjoitus, minkä perusteella on päätelty mykeneläisten hallinneen minolaisia mahdollisesti jo tuolloin.[2]

Vuosia 1450–1100 eaa. kutsutaan ”jälkipalatsiajaksi”. Tänä aikana mykeneläiset ottivat täyden vallan saarella ja johtivat sitä jälleenrakennetusta Knossoksesta käsin. Knossoksen lisäksi Týlisos, Agía Triáda ja Gourniá jälleenrakennettiin, mutta paljon kaupunkeja jäi täysin raunioiksi. Mykeneläisten aikana monet rannikon asukkaat muuttivat sisämaahan. Rannikkokaupungeista Kydonia, jonka paikalla sijaitsee nykyään Hanian kaupunki, sen sijaan kukoisti. Vastaavasti Manner-Kreikasta muutti Kreetalle uusia asukkaita. Myös minolainen taide oli yhä voimissaan.[2]

Rautakausi[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Doorilaiselta ajalta peräisin oleva Euroopan vanhin laintaulu,[8] Górtynin laintaulu.

Noin vuonna 1100 eaa.[8] tai 1200 eaa.[1] doorilaiset saapuivat Kreetalle, minkä jälkeen jälleen monet kreetalaiset muuttivat vuoristoon, jossa he jatkoivat minolaisten tapojen noudattamista.[8] Näitä ihmisiä kutsuttiin eteokreetalaisiksi eli oikeiksi kreetalaisiksi.[8] Osa muutti jopa Palestiinaan saakka.[6] Minolaisten kielen tiedetään säilyneen noin 400-luvulle eaa. saakka. Doorilaiset toivat saarelle rautakauden korvattuaan pronssin raudalla. Doorilaisten arvojärjestyksessä hallitsija oli korkeimmassa arvossa. Hänen jälkeen tulivat vapaat miehet, palvelijat ja viimeisenä orjat. Doorilaiset saivat Kreetan taantumaan ja siellä sijaitsi useita keskenään sotivia kaupunkivaltioita.[1] Peloponnesolais- tai persialaissotiin Kreeta ei ottanu osaa.[6]

Klassisella ajalla vuosina 480–330 eaa. kreetalaiset kaupunkivaltiot taistelivat yhä keskenään ja saarella vallitsi poliittinen ja taloudellinen sekasorto.[1] Kaupunkivaltioista vahvin oli Górtyn.[6] Kukoistuskauttaan elävästä Ateenasta kuljettiin Kreetalla pyhiinvaelluksilla, sillä suurimman osan Ateenan kulttuurista ymmärrettiin olevan lähtöisin Kreetalta.[6]

Vuosina 330–69 eaa., hellenistisellä kaudella, Kreetan väestö alkoi kasvaa samoin kuin eroosio edetä, sillä metsiä tuhottiin.[9] Saarella toimi myös merirosvoja, mistä Rooman valtakunta ei pitänyt, vaan valtasi kolmen vuoden yrittämän jälkeen 70–60-luvulla eaa. koko Kreetan.[6][9][8] Saaresta tehtiin osa Kyrenaikan provinssia ja Górtynista sen pääkaupunki. Kreetan lisäksi provinssiin kuului alueita Pohjois-Afrikan rannikolta, nykyisen Libyan alueelta.[9] Roomalaiset rakensivat saarelle esimerkiksi kastelujärjestelmiä, keskuslämmityksiä ja teitä.[9][6]

Teologi ja lähetyssaarnaaja Paavali saapui Kreetalle vuonna 59 jaa. tuoden mukanaan kristinuskon ja Tituksen, josta tuli Kreetan ensimmäinen piispa. Tituksella oli vaikeuksia käännyttää pakanallisia kreetalaisia ja lopulta hän kuolikin marttyyrina. Vähitellen kristinusko kuitenkin pääsi vallalle saarella ja kehittyi edelleen ortodoksisuudeksi. Myöhemmin Tituksesta tehtiin Kreetan suojeluspyhimys.[6]

Vuosiin 295–297 asti Kreeta kuului samaan provinssiin yhdessä Kyrenaikan kanssa, kunnes se erotettiin ja keisari Konstantinus Suuren aikana liitettiin Macedonian hallintoalueeseen (dioikesis).[10]

Bysanttilaiskaudelta venetsialaiskaudelle[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Kun Rooman valtakunta jaettiin itä- ja länsiosaan vuonna 395, Kreetasta tuli osa Itä-Roomaa eli Bysantin valtakuntaa. Bysanttilaisella kaudella saarella rakennettiin noin 70 kirkkoa ja kristinusko kukoisti.[8]

Hanian venetsialainen satama.

Gootit hyökkäsivät Kreetaan vuonna 268, vandaalit 457 ja slaavit 623. Abu Hafs Omarin johtama arabialainen merirosvojoukko valtasi Kreetan joskus vuosien 824 ja 827/828 välillä.[10] Merirosvot kehittivät saaresta orjamarkkina-alueen ja merirosvojen tukikohdan sekä tuhosivat kirkkoja. Kreetalaiset onnistuivat kuitenkin säilyttämään ortodoksisen uskonsa. Merirosvot perustivat nykyisen Iraklionin kaupungin paikalle Rab-el-Khandakin ja ryöstelivät ja hävittivät Bysantin valtakunnan rannikkoseutuja.[11] Bysanttilaiset yrittivät useaan otteeseen vallata saaren takaisin itselleen, mutta vuosina 842/843, 911 ja 949 tehdyt yritykset epäonnistuivat.[12] Viimein vuonna 961 bysanttilainen sotapäällikkö Nikeforos Fokas onnistui saaren takaisinvaltaamisessa ja toi suuren sotasaaliin Konstantinopoliin.[10][6][9][8] Takaisinvalloituksen jälkeen Nikeforos tuotti saarelle Manner-Kreikasta ja Konstantinopolista väkeä. Hiljalleen hyvinvointi palautui saarelle jälleen.[8]

Vuonna 1204 Kreeta myytiin tuhannella hopeamarkalla Venetsialle neljännen ristiretken seurauksena.[6][8] Genovalaiset kuitenkin ehtivät asettua Kreetalle ensi ja vasta viiden vuoden kuluttua venetsialaiset saivat vallan ja Kreetasta tuli Venetsian ensimmäinen siirtokunta, joka sijaitsi meren takana.[6] Ajan kuluessa Kreetasta muodostui myös Venetsian kauppaimperiumin tärkeimpiin kuuluva osa.[6] Kreetalaiset kapinoivat venetsialaisia vastaan, minkä vuoksi kaupungit jouduttiin linnoittamaan.[8] Ajan kuluessa kreetalaiset osallistuivat jo yhdessä venetsialaisten kanssa saaren hallintaan.[13] Venetsialaiset lisäksi viljelivät maata ja hakkasivat saaren metsiä. Välimeren yli kuljetettiin viiniä, suolaa ja puuta, mutta tuotto näistä päätyi rikkaille venetsialaisille.[9] Venetsialaiskaudella roomalaiskatolisuudesta tehtiin virallinen uskonto, mutta jälleen kreetalaiset säilyttivät ortodoksisuutensa.[8] Venetsialaiset rakensivat saarelle palatseja ja suihkukaivoja.[9] Myös Iraklionin (venetsialaiskaudella nimellä Candia), Rethymnonin ja Hanian linnoitukset ja satamat ovat venetsialaisten rakentamia.[6] Konstantinopolin älymystö pakeni Kreetalla vuonna 1453 osmanien vallattua kaupungin.[9]

Kreetan renessanssiksi kutsutaan toisinaan 1500- ja 1600-lukuja, joilloin taiteet kukoistivat. Esimerkiksi taidemaalari El Greco eli tuona aikana.[13]

Osmanien valtakunnan osasta osaksi Kreikkaa[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Kreetan autonomisen valtion lippu.

Osmanit olivat 1400-luvulta alkaen ajaneet venetsialaisia pois Vähästä-Aasiasta ensin Egeanmeren saarille, jonka jälkeen niiltäkin. Pian osmanit aikoivat karkottaa venetsialaiset Kreetaltakin. Ensin Siteía ja Hania joutuivat 1530-luvulla muslimimerirosvohyökkäyksen kohteeksi. Venetsialaiset vastasivat tähän vahvistamalla linnoituksia, mutta vuonna 1645 osmanit saivat Rethymnonin ja Hanian haltuunsa.[13] Vuoteen 1648 mennessä koko Kreeta Candiaa (Iraklion) lukuun ottamatta oli osmanien hallussa.[9] Osmanit olivat aloittaneet 12 000 asukkaan Candian piirityksen vuonna 1647. Piiritys kesti 21 vuotta, jonka aikana paljon candialaisia menehtyi ruttoon. Vuonna 1669 Candiakin joutui osmaneille. Valtauksessa kuoli 118 000 osmania ja 30 000 venetsialaista. Venetsialaiset poistuivat rauhallisesti Candiasta mukanaan pyhän Tituksen pää, joka palautettiin vuonna 1966 Kreetalle.[13]

Osmanit riistivät kreetalaisia raskain veroin.[14] He käännyttivät kreetalaisia islamiin käyttäen houkutuksena muun muassa omistusoikeuden säilyttämistä sekä alhaisempia veroja. Vuoristoihin pakenivat ne, jotka pysyttäytyivät kristinuskossa.[9] Osmanit muuttivat kirkkoja moskeijoiksi sekä korjauttivat saaren linnoituksia. Osmanien kaudella Kreetan talous ja kulttuuri taantuivat. Vuoristoihin muuttaneet kapinoivat useasti osmaneita vastaan.[13] Ensimmäinen suurempi kapina järjestettiin vuonna 1770 etelärannikon Sfakiássa laivanvarustaja Daskalogiánniksen johdolla. Daskalogiánniksen oli tarkoitus saada apua venäläisiltä, joiden oli tarkoitus harhauttaa osmaneita toisaalla. Osmanit kukistivat kapinan ja Daskalogiánnis tapettiin. Seuraava suurempi kapina järjestettiin ja kukistettiin etelärannikolla, Frangokástellossa vuonna 1828. Vuonna 1866 2 000 ihmistä teki itsemurhan Arkádin luostarissa räjäyttämällä itsensä ruutivaraston mukana.[15] Kapinointi johti kreetalaiset painostamaan Ateenaa tulemaan apuun. Vuoden 1866 kapinan johtomiehet alkoivat vaatia énosista eli liittoa Kreikan kanssa. Kreikkalaiset ympäri maailmaa alkoivat kerätä rahaa aseita varten ja saarelle alkoi saapua vapaaehtoisjoukkoja. Kreetalaiset jäivät kuitenkin yksin, sillä suurvallat painostivat Kreikan luopumaan kreetalaiskapinallisten tukemisesta.[16]

Kreikka itsenäistyi osmanien valtakunnasta vuonna 1821, mutta Kreeta pysyi edelleen osana valtakuntaa. Vuonna 1898 17 brittiläistä sotilasta kuoli Iraklionissa, minkä jälkeen suurvallat alkoivat vaatia osmanien poistumista Kreetalta. Kreetalle myönnettiin itsehallinto vuonna 1898 ja syntyi Kreetan autonominen valtio. Muutaman vuoden kuluttua kreetalaiset alkoivat haluta énosista Kreikan kanssa. Liitto toteutui Elefthérios Venizéloksen johdolla vuonna 1913.[15][14]

Ensimmäisestä maailmansodasta Kreeta selviytyi ilman vahinkoja.[15] Vuonna 1923 vastaperustetusta Turkin tasavallasta pakotettiin muuttamaan Kreetalle miltei 30 000 kreikkalaista ja vastaavasti Kreetalta muutti saman verran turkkilaisia Turkkiin.[9]

Toisesta maailmansodasta nykyaikaan[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Kontomárin verilöyly: saksalaisten teloittamia kreetalaisia Kontomárin kylässä kesäkuun alussa 1941.
Yhdysvaltalainen lentotukialus Soúdanlahdella.

Toisen maailmansodan aikana Kreikan hallitus sekä armeija liittolaisjoukkoineen pakeni Kreetalle, sillä Adolf Hitlerin johtama Saksa oli miehittänyt Manner-Kreikan.[14] Saksalaiset, laskuvarjosotilaat ensimmäisinä, saapuivat Kreetalla 20. toukokuuta 1941 ja aloittivat Kreetan taistelun.[9] Kreetan luoteisrannikolle laskeutuneista sotilaista suurin osa tosin kuoli ennen maahan pääsyä, sillä liittoutuneiden joukot sekä vastarintajoukot olivat asemissa.[9] Muutamien saksalaisten laskuvarjosotilaiden onnistui vallata pohjoisrannikolla, Málemessa sijainnut lentokenttä.[9] Kreetalaiset yhdessä brittien, uusiseelantilaisten ja australialaisten kanssa joutuivat lopulta perääntymään Kreetan etelärannikolle.[17][15] Kreetan taistelu päättyi 1. kesäkuuta,[17] mutta saksalaiset miehittivät saarta kevääseen 1945 saakka.[9]

Kreetalaisia pakeni vuoristoihin ja monia evakuoitiin lisäksi Egyptiin.[15] Saarelle jääneet kreetalaiset auttoivat liittoutuneita pakenemaan ja vastustivat kiivaasti saksalaismiehitystä.[14] Myös liittoutuneiden joukkoja kuljetettiin yön turvin Egyptiin.[9] Saksalaiset rankaisivat kreetalaisia sissitoiminnastaan muun muassa tuhoamalla kokonaisia kyliä ja tappamalla 25 kreikkalaista jokaista tapettua saksalaista kohden.[9] Ensimmäinen ja yksi tunnetuimmista saksalaisten siviiliväestöä vastaan kohdistamista kostoista oli Kontomárin verilöyly 2. kesäkuuta 1941.[18] Saksalaiset suistivat saaren talouden sekasortoon.[14]

Toisen maailmansodan jälkeen Manner-Kreikassa käytiin vuosina 1946–1949[19] sisällissota, joka ei levinnyt Kreetalle saakka.[9] Muun muassa tämän vuoksi Kreeta on nykyisin Kreikan vauraimpia alueita;[9] maailmansodan jälkeinen jälleenrakentaminen voitiin aloittaa siellä aikaisemmin.[20] Työpaikkoja maataloudesta on siirtynyt matkailualalle, ja saaren kokonaistyöttömyys on vähentynyt.[20]

Kreetan yliopisto perustettiin 1970-luvulla, ja sen toimipaikkoina ovat Rethymnon ja Iraklion. Teknillinen yliopisto Haniaan perustettiin samaan aikaan. Yliopistojen ansiosta saaren asukkaat eivät nykyisin enää lähde ulkomaille opiskelemaan, mikä oli aikaisemmin yleistä. Yliopistoihin saapuu opiskelijoita jopa Kreikan pohjoisosista.[20]

Kreetan infrastruktuurin kehittäminen edistyi, kun Kreikka vuonna 1981 liittyi Euroopan unioniin ja saarelle alkoi tulla teknologiaa ja rahaa. Esimerkiksi uusia teitä on rakennettu, jotta kreetalaiset tuotteet saataisiin markkinoille nopeammin. Myös maatalouden tarvitsemat kastelujärjestelmät ovat Euroopan unionin ansiosta kehittyneet. Talvisin saarella tuotetaan Keski-Euroopan markkinoille esimerkiksi salaatteja, meloneja, kukkia, tomaatteja, mansikoita ja kurkkuja. Viime vuosien aikana kreetalaiset ovat alkaneet Italiaan myynnin sijasta pullottaa ja markkinoida oliiviöljyjään itse. Kreikka myönsi vuonna 1953 Yhdysvalloille luvan rakentaa tukikohtia maahan,[21][22] ja niitä rakennettiin myös Kreetalle, samoin kuin rakennettiin Naton tukikohtia, joista nykyisin on jäljellä enää yksi, Soúdanlahdella.[20]

Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  • Andersson, Per J.: Ateena ja Kreikan saaret. Ruots. alkuteos: Greklands öar och Aten, suom. Färm, Anna; Söderholm, Linda. Image Kustannus Oy, 2005. ISBN 952-99247-3-9.
  • Bennett, Lindsay: Kreeta. Engl. alkuteos: Crete, suom. Sevón, Marja; Valtonen, Tero (päivitykset). Helsinki: Kustannusosakeyhtiö Tammi, 2003. ISBN 951-31-2706-0.
  • Boatswain, Timothy; Nicolson, Colin: Matkaopas historiaan: Kreikka. Engl. alkuteos: A Traveller's History of Greece, suom. Koskinen, Kaisa; Virnes, Sirkka. Oy UNIpress Ab, 2003. ISBN 951-579-150-2.
  • Hanna, Nick: Kreeta. Engl. alkuteos: Globetrotter Travel Guide Crete, suom. Roinila, Maija. Köln, Saksa: Könemann Verlagsgesellschaft mbH, 2000. ISBN 3-8290-3261-7.

Viitteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  1. a b c d e f g h i j Andersson 2005, s. 299–300
  2. a b c d e f g h i j k l m Hanna 2000, s. 12–15
  3. a b c d Bennett 2003, s. 12–14
  4. a b Boatswain; Nicolson 2003, s. 9
  5. Boatswain; Nicolson 2003, s. 10–11
  6. a b c d e f g h i j k l m Bennett 2003, s. 15–17
  7. Sänkiaho, Marianna: Välimeren alueen tulivuoret Tähtitiede, Oulun yliopisto. Viitattu 24.5.2009.
  8. a b c d e f g h i j k Hanna 2000, s. 18–19
  9. a b c d e f g h i j k l m n o p q r s Andersson 2005, s. 301–302
  10. a b c Kazhdan, Alexander P.: The Oxford dictionary of Byzantium, s. 545–546. Oxford University Press, 1991. ISBN 978-0-19-504652-6. (englanniksi)
  11. Haldon, John: Bysantin historia, s. 58. Suomentanut Kaisa Sivenius. Gaudeamus, 2011. ISBN 978-952-495-097-8.
  12. Treadgold, Warren: A history of the Byzantine state and society, s. 447, 469–470, 489. Stanford University Press, 1997. ISBN 9780804726306. (englanniksi)
  13. a b c d e Bennett 2003, s. 18–19
  14. a b c d e Hanna 2000, s. 20–21
  15. a b c d e Bennett 2003, s. 20–24
  16. Boatswain; Nicolson 2003, s. 218–219
  17. a b Battle of Crete The Australian Army. Viitattu 29.5.2009. (englanniksi)
  18. Kiriakopoulos, G. C.: The Nazi Occupation of Crete, 1941–1945, s. 19–27. Greenwood Publishing Group, 1995. ISBN 0275952770. Teoksen verkkoversio (viitattu 26.6.2009). (englanniksi)
  19. Pateras, Costas: Notes on the Greek Civil War (1946-1949) 23.8.2006. Marxism-Leninism Today. Viitattu 29.5.2009. (englanniksi)
  20. a b c d Tuominen-Gialitaki 2002, s. 80–82
  21. Boatswain; Nicolson 2003, s. 289
  22. Tuominen-Gialitaki, Merja: Kreeta – tuulten ja myyttien saari, s. 55. Suomen matkailuliitto, 1990. ISBN 951-838-061-9.

Aiheesta muualla[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]