Kotouttaminen ja vieraannuttaminen (käännöstiede)

Wikipediasta
Siirry navigaatioon Siirry hakuun

Kotouttaminen ja vieraannuttaminen ovat käännösstrategioita, joita kääntäjä hyödyntää mukauttaessaan tekstiä kohdekulttuuriin. Kotouttaessa teksti mukautetaan hyvin lähelle kohdekielen kulttuuria, mikä voi johtaa tiedon häviämiseen lähtötekstistä. Vieraannuttaessa lähdetekstin informaatio pyritään säilyttämään ja sen säilymiseksi kohdetekstin konventioita rikotaan tietoisesti.

Käsitteen teoriaa[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Ensimmäisenä kotouttamisesta ja vieraannuttamisesta systemaattisena teoriana on puhunut Friedrich Schleiermacher, jonka mukaan kääntäjän ei ole tarkoitus tehdä käännöksestä helposti lähestyttävää vaan lukijan tulee ponnistella ymmärtääkseen tekstiä. Näin kääntäjällä siis on käännöstä tehdessään kaksi mahdollisuutta: joko hän jättää kirjailijan mahdollisimman rauhaan ja liikuttaa lukijaa häntä kohti tai vastavuoroisesti jättää lukijan mahdollisimman rauhaan ja liikuttaa kirjailijaa lukijaa kohti.[1]

Käsitteet on nykyaikana nostanut näkyvästi esiin Lawrence Venuti vuonna 1995 kirjassaan The Translator’s Invisibility: A History of Translation. Venuti toi mukanaan ajatuksen, jonka mukaan kahtiajako kotouttamisen ja vieraannuttamisen välillä oli ideologinen.

Venutin mukaan kotouttava strategia pyyhkii kulttuuriset arvot väkivaltaisesti pois ja hän puhuukin vahvasti vieraannuttavan strategian puolesta. Vieraannuttava strategia auttaa lukijaa tarkastelemaan käännöstä alkuperäiskulttuurin asemasta. Hyvä käännös siis korostaisi lähdetekstin vierasperäisyyttä ja toisi lähdekulttuurin ja hallitsevan kohdekulttuurin väliset erot esiin sen sijaan, että sulauttaisi nämä erot kohdekulttuuriin. Kääntäjän työnä on tuoda esiin kulttuurien väliset taitekohdat, säilyttää niiden merkitykset ja ulkomaisuus ja siirtää ne kohdekieliseen tekstiin. Jokainen askel käännösprosessissa tulisi määritellä lähdekielen kulttuuristen arvojen kautta. Venutikin vaatii kääntämään niin, että lukija joutuu kohtaamaan tekstin vierauden. Vieraannuttaminen voi tapahtua esimerkiksi käyttämällä vähemmistörekisteriä, murteita, slangia tai vieraita sanoja [2]

Siihen, käyttääkö kääntäjä enemmän vieraannuttavaa vai kotouttavaa käännösmenetelmää, vaikuttaa lähdekielen ja kulttuurin status suhteessa kohdekieleen ja -kulttuuriin. Yleensä valta-asemassa olevissa kulttuureissa, kuten angloamerikkalaisessa kulttuurissa, suositaan kotouttavia eli lähdetekstiä kohdekieleen ja -kulttuuriin mukauttavia käännöksiä, kun taas pienissä kulttuureissa ja kielissä vieraannuttava eli Gideon Touryn termein adekvaattinen kääntäminen on tavallisempaa. Sitä kautta vieraita käsitteitä ja ilmauksia, esimerkiksi anglismeja, myös vähitellen omaksutaan kohdekieleen.[3]

Muita kotouttamisen ja vieraannuttamisen tematiikkaan liittyviä teorioita[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Yksi nykyajan huomattavimmista käännöstutkimuksen teorioista, niin sanottu manipulaatioteoria, tarkastelee käännöksiä vastaanottavan kulttuurin näkökulmasta. Teoria tarkastelee käännöksiä nimenomaan itsenäisinä kokonaisuuksina ja keskittyy niihin piirteisiin, jotka erottavat käännöksen vieraasta lähtötekstistä. Manipulaatioteoriassa tarkastelukulma on siis vastaanottajalähtöinen ja jokaista käännöstä tarkastellaan erillisenä mittatilaustyönä, joiden tutkimuksessa korostetaan deskriptiivisyyttä, funktionaalisuutta ja systeemisyyttä.[2]

Teorian kolmesta peruskäsitteestä autonomisuus määräytyy sen perusteella, miten tietyt ominaisuudet ja kirjoituskäytännöt erottavan sen sekä lähtötekstistä että vastaavista kohdekielisistä teksteistä. Toinen peruskäsite, ekvivalenssi, tarkoittaa vastaavuutta käännöksen ja lähtötekstin välillä. Kolmas peruskäsite, funktio eli tarkoitus, ulottaa tekstin tarkastelukulman aina tekstin tehtävistä kulttuurin, talouden tai jonkin ideologian määrittämiin tarkoituksiin.[2]

Manipulaatioteorian yksi tärkeimmistä tutkimusmalleista on Itamar Even-Zoharin luoma polysysteemiteoria. Even-Zoharin mukaan kirjallisuus on moniosainen järjestelmä, systeemi, joka koostuu erilaisista alajärjestelmistä, joilla kaikilla on käyttäjänsä. Kirjallisuuden kokonaisjärjestelmässä sijaitsevaan ydinkeskukseen sijoittuvat kulttuurissa korkealle arvostetut tekstit kun taas reuna-alueelle siirtyvät vähemmän tärkeinä pidetyt tekstit. Kokonaisjärjestelmän sisällä käännöskirjallisuus muodostaa oman alajärjestelmänsä, jonka asema voi olla tärkeä tai vähämerkityksinen riippuen kirjallisuuden iästä sekä suhteesta muiden kulttuurien kirjallisuusjärjestelmiin. Esimerkiksi vahvoissa kirjallisuusjärjestelmissä käännöskirjallisuuden merkitys on vähäinen (USA, Ranska, Iso-Britannia), jolloin käännettäessä pyritään noudattamaan omia vakiintuneita malleja eikä tuomaan esiin lähtötekstin ominaispiirteitä vieraannuttavalla käännösstrategialla.[2]

Lähdetekstin ja kohdetekstin välillä oletetaan vallitsevan jonkinlainen samankaltaisuus. Tätä suhdetta kutsutaan käännöstieteessä vastaavuudeksi eli ekvivalenssiksi. Tekstit voivat vastata toisiaan sisällöllisesti, tyylillisesti, muodollisesti tai niillä voi olla vastaanottajaan sama vaikutus. Eugene Nida (1964) erotti toisistaan muodollisen ja dynaamisen (myöhemmin funktionaalisen) ekvivalenssin. Tässä jaossa on itse asiassa kyse kahtiajaosta kotouttamisen ja vieraannuttamisen välillä. Muodollisesti tarkka käännös noudattaa uskollisesti lähdetekstin sisältöä ja kielellistä muotoa ottaen huomioon kuitenkin kohdekielen normit. Lähdetekstistä poiketaan siis vain sen verran, mikä on välttämätöntä, jotta käännöksen kielellinen muoto on kohdekielen sääntöjen mukainen. Dynaamisessa ekvivalenssissa taas pyritään saamaan käännöksen vastaanottajassa sama vaikutus kuin lähdetekstillä on sen vastaanottajaan, ja ilmauksen luontevuus on tärkeää. Muodollisesti vastaava käännös on lähdetekstipainotteinen, dynaamisesti vastaava puolestaan kohdetekstipainotteinen. Jos kohdekulttuurissa jokin asia on täysin tuntematon, dynaaminen ekvivalenssi voi vaatia sisällöllistä muutosta. Esimerkiksi Mikael Agricola korvasi raamatunkäännöksessään sypressin paikoin sanalla honka.[1]

Toury esitti kaksi kääntämistä ohjaavaa yleistä lakia: standardisoitumisen ja interferenssin. Standardisoituminen merkitsee sitä, että kääntäjä valitsee sellaisia ilmaisun muotoja, jotka kohdekulttuurissa ovat tavallisia. Käytännössä se tarkoittaa paitsi sitä, että ratkaisujen myötä teksti sopeutetaan kohdekulttuurin tarjoamiin malleihin, myös sitä, että tyylillinen vaihtelu tasoittuu, erityisesti jos käännökset ovat kohdekulttuurissa heikossa, toisarvoisessa asemassa. Interferenssi puolestaan tarkoittaa lähdekielen piirteiden (erityisesti sanastollisten piirteiden ja lauserakennepiirteiden) siirtymistä käännöksiin, mikä voi olla negatiivinen asia mutta myös positiivinen.[1] Standardisoituminen on lähellä kotouttavaa käännösstrategiaa, ja interferenssissä on selvä yhteys vieraannuttamiseen.

Kotouttaminen ja vieraannuttaminen käytännössä[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Suomalaisessa kulttuurissa kotouttamisen ja vieraannuttamisen välille ei ole tehty vahvaa rajanvetoa eivätkä todellisen elämän käännösstrategia juuri koskaan edusta kumpaakaan ääripäätä, vaan tekstit sijoittuvat kotouttamisen ja vieraannuttamisen jatkumolle. On kuitenkin huomattava, että kotouttavan käännösstrategian puolestapuhujia on Suomessa käytännössä vähän ja niin Schleirmacher, Venuti kuin muutkin vieraannuttavaa käännöstä suosivat teoreetikot edelleen luovat vieraannuttavalle käännösstrategialle vastastrategian vain jotta voivat hylätä sen saman tien epätoivottavana.

Kun kääntäjä käyttää kotouttavaa strategiaa, hän pyrkii tuottamaan käännöksiä, joissa lähtökielestä ja -kulttuurista peräisin olevat kielelliset, etniset ja ideologiset elementit häivytetään niin, että vastaanottaja-lukija tuntee lukevansa alun perin kohdekulttuurissa kirjoitettua tekstiä. Tekstistä tehdään mahdollisimman sujuvaa ja helppolukuista. Kääntäjä välttää epäidiomaattisia ja arkaaisia ilmauksia, samoin jargonia ja toistoa.[4]

Esimerkiksi Kemppanen[5] on havainnut, että käännetyissä teksteissä on supisuomalaisiin teksteihin verrattuna yhtenä ryhmänä sellaisia avainsanoja, jotka viittaavat interferenssiin: ne ”implikoivat käännösratkaisuja, joita tehdessään kääntäjä on käyttänyt kohdekielelle epätyypillisiä leksikaalisia aineksia.”[6]

Vieraannuttavassa kääntämisessä korostuu niin ikään kääntäjän aktiivinen rooli. Venuti puhuu tässä yhteydessä kääntäjän näkyvyydestä (visibility).[4] Hän korostaa, että käännökseen pitää jättää jälkiä tekstin syntyprosessista ja että kääntäjän pitää tehdä itsensä näkyväksi tekstissään eikä alistua näkymättömän kääntäjän asemaan.

Käsitteet kotouttaminen ja vieraannuttaminen eivät ole aina dikotomisia, eikä niiden välillä ole suoraa jatkumoa, vaan eri tekstien vieraus tai kotoisuus voi vaihdella lukijasta riippuen, mutta myös tekstin osasta toiseen. Mäkisalo ja Kemppanen (2010) toteavat haluavansa pohtia eri tekstien valossa keskeisimpiä käsitteitä, siis niiden kotoisuutta ja vierautta. Mäkisalo ja Kemppainenkaan eivät aseta kotoisen ja vieraan käsitteitä toistensa vastapareiksi, vaan niistä toinen, vieras, on tunnusmerkkinen eli se huomataan, tunnistetaan ja sille osataan luetella erottavia piirteitä. Vieraan rinnalla kotoinen on ”tunnusmerkitön, neutraali lähtökohta”, johon verraten tunnusmerkkistä käsitettä verrataan.[7]

Yhteiskunnassa kulloinkin vallitsevat käsitykset siitä, millainen on hyvä käännös, vaikuttavat kääntämisen tapaan. Myös vieraan kulttuurin tuntemus vaikuttaa siihen, mitä on kotoutettava ja mikä voidaan säilyttää: 1900-luvun alun kirjallisuudessa kotoutettiin monet kulttuurisidonnaiset elementit, jotka nykyään jätetään kääntämättä. Esimerkiksi Johanna Spyrin Heidi-tyttökirjassa die Alp on käännetty ensimmäisessä suomennoksessa vuodelta 1907 kotoisasti sanalla tunturi, mutta 1964 ilmestyneessä suomennoksessa puhutaan Alpeista. Kääntämisen tavat ja normit ovat siis sidoksissa aikaan ja yhteiskuntaan.[1]

Teoria Suomessa[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Suomessa tunnetuimpia tehtyjä tutkimuksia on Riitta Oittisen tutkimus kotouttavista ja vieraannuttavista käännösstrategioista Lewis Carrollin Alice’s Adventures in Wonderland kolmesta suomennoksesta, Anni Swanin, Kirsi Kunnaksen ja Alice Martinin versioista. Teoksessaan Liisa, Liisa ja Alice Oittinen pohtii ajan ja kääntämisen välistä yhteyttä ja miten kääntäjän työhön vaikuttavat niin kielen käytön kuin kääntäjän työkalujenkin muuttuminen. Näiden näkökulmien myötä Oittinen tuo esiin muun muassa sen, mitä kotouttaminen ja vieraannuttaminen kertovat omasta ajastaan ja miten niistä voi päätellä mikä tekstin kohdeyleisö on tai miksi käännökset ovat syntyneet juuri kyseisenä aikana.[8]

Riitta Oittinen ja Liisa, Liisa ja Alice[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Teoksessaan Oittinen nojaa muun muassa Mihail Bahtinin teoriaan karnevalisuudesta (Oittinen 1997: 129), André Lefeverin teoriaan kääntämisestä uudelleenkirjoittamisena ja vallankäyttönä (Oittinen 1997: 15) sekä kääntäjän ideologiasta (Oittinen 1997: 133), ja Venutin ajatukseen vastarintakääntämisestä, jota hänen vertailemistaan Alice-käännöksistä etenkin Kunnas edustaa.[9] Venuti kuvailee vastarintakääntämistä strategiaksi, joka pyrkii tuomaan käännöksissä esiin nimenomaan piirteitä, jotka ovat lähdekulttuurin ja -kielen vastaisia. Tämä strategia nostaa myös esiin kääntäjän näkyvyyden merkityksen, joka voi pahimmillaan olla kääntäjän oman minän korostamista ja parhaimmillaan kohdekielisen lukijan huomioon ottamista. (Oittinen 1997: 120-121). Kääntäjän oma minä kuitenkin näkyy käännöksessä aina jollain tasolla, esimerkiksi juuri tietylle ajalle tyypillisissä käännösratkaisuissa, jotka Swanin käännöksessä tuovat esiin aikaa ennen Suomen itsenäistymistä hyvin kansallismaisina ja maalaiselämää korostavina kotouttavina käännösratkaisuina (Oittinen 1997: 48).

”I dare say you’re wondering why I don’t put my arm around your waist,” the Duchess said, after a pause: ”the reason is, that I’m doubtful about the temper of your flamingo. Shall I try the experiment?” “He might bite,” Alice cautiously replies, not feeling at all anxious to have the experiment tried. “Very true,” said the Duchess: “flamingoes and mustard both bite. And the moral of this is – ‘Birds of a feather flock together.’ “

“Sinä varmaan ihmettelet sitä, etten kiedo käsivarttani kaulaasi”, puhui herttuatar, hetken kuluttua, “mutta katsopas, minä en oikein luota flamingosi lauhkeuteen. Luuletko että uskallan koettaa?” ”Se voisi puraista”, vastasi Liisa viekkaasti, hän ei näet lainkaan halunnut herttuattaren käsivartta kaulaansa. ”Tosiaan”, sanoi herttuatar; ”flamingot ja sinappi purevat kumpikin. Ja tästä voimme oppia: Kaksi kukkoa ei sovi samalle tunkiolle kiekumaan.” [10]

Carrollin teos on täynnä vastaavanlaisia sanaleikkejä, joissa kääntäessä nousee helposti esiin kääntäjän tarkoitus tehdä tekstistä joko kotouttava tai vieraannuttava kohdeyleisön tarpeiden mukaan. Teoksessa kuitenkin nousee esiin myös arkipäiväsempiä kysymyksiä mahdollisesta kotouttavan tai vieraannuttavan käännösstrategian käytöstä, esimerkiksi mittayksiköiden kohdalla.

”I wonder how many miles I’ve fallen by this time?” she said aloud. “I must be getting somewhere near the centre of the earth. Let me see: that would be four thousand miles down, I think -.” (Carroll) “Kuinkahan monta peninkulmaa olenkaan nyt pudonnut?” hän puheli ääneen. “Varmaankin olen jo jotakuinkin lähellä maan keskustaa. Annapa olla: siis noin kuusisataa peninkulmaa syvällä luullakseni” –. (Swan) - Kuinkahan monta kilometriä minä olen jo pudonnut? Liisa ihmetteli ääneen. – Kai minä olen kohta maan keskipisteessä. Sitten olen pudonnut ainakin neljä tuhatta kilometriä ja yli. (Kunnas) ”Montakohan kilometriä minä olen pudonnut tähän mennessä?” hän kysyi ääneen. ”Kohta aletaan varmaan olla lähellä maan keskipistettä. Katsotaan: sinne piti kai olla matkaa kuusituhatta kilometriä” –. (Martin)[11]

Kääntäjistä Martin tekee myös metaforista eroa Alicen oman maailman ja ihmemaalaisten hahmojen välille tuomalla esiin heidän eronsa kääntämällä heidän nimensä tai jättämällä ne alkuperäiseen englanninkieliseen asuunsa. Näin Martinin käännöksessä korostuva hahmojen välinen jyrkkä vastakkainasettelu tuo esiin kääntäjän näkyvyyttä tavalla, jota Swanin ja Kunnaksen käännökset eivät tee (Oittinen 1997: 132).

Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  1. a b c d Tiittula, Liisa: Johdatusta kääntämiseen ja käännöstieteeseen. Helsingin Yliopisto, Nykykielten laitos. (http://www.helsinki.fi/saksa/johdatustakaantamiseen/saksa-johdatustakaantamiseen.pdf). Luettu 3.3.2015.
  2. a b c d Aaltonen, Sirkku 2008: Kun Antto Puuronen Suomeen muutti: kulttuurisidonnainen käännöstutkimus työvälineenä. Teoksessa Oittinen, Riitta & Mäkinen, Pirjo (toim): Alussa oli käännös. 6. painos. Tampere University Press, Tampere, s. 403.
  3. Puurtinen, Tiina 2008: Käännösten hyväksyttävyys. Teoksessa Oittinen, Riitta & Mäkinen, Pirjo (toim): Alussa oli käännös. 6. painos. Tampere University Press, Tampere. s. 90; Kts. esim. Toury, Gideon 1995, Descriptive Translation Studies and beyound. John Benjamins Publishing Company, Amsterdam, s. 56-57.
  4. a b Mäkisalo, Jukka & Kemppanen, Hannu, 2010. Frekvenssejä ja reseptiota: Kaksi näkökulmaa kotouttamiseen ja vieraannuttamiseen. MikaEL 1, Kääntämisen ja tulkkauksen tutkimuksen symposiumin verkkojulkaisu. Electronic proceedings of the KäTu symposium on translation and interpreting studies 4 (2010), s. 2.
  5. Kemppanen, Hannu 2008: Avainsanoja ja ideologia: käännettyjen ja ei-käännettyjen historiatekstienkorpuslingvistinen analyysi. Joensuun yliopiston humanistisia julkaisuja, 51. Joensuun yliopisto: Joensuu, s. 210
  6. Mäkisalo, Jukka & Kemppanen, Hannu, 2010. Frekvenssejä ja reseptiota: Kaksi näkökulmaa kotouttamiseen ja vieraannuttamiseen. MikaEL 1, Kääntämisen ja tulkkauksen tutkimuksen symposiumin verkkojulkaisu. Electronic proceedings of the KäTu symposium on translation and interpreting studies 4 (2010), s.3.
  7. Mäkisalo, Jukka & Kemppanen, Hannu, 2010. Frekvenssejä ja reseptiota: Kaksi näkökulmaa kotouttamiseen ja vieraannuttamiseen. MikaEL 1, Kääntämisen ja tulkkauksen tutkimuksen symposiumin verkkojulkaisu. Electronic proceedings of the KäTu symposium on translation and interpreting studies 4 (2010), s.10.
  8. Oittinen, Riitta 1997: Liisa, Liisa ja Alice. Matkakirja. Tampere University Press: Tampere, s. 10.
  9. Oittinen, Riitta 1997: Liisa, Liisa ja Alice. Matkakirja. Tampere University Press: Tampere, s. 129.
  10. Oittinen, Riitta 1997: Liisa, Liisa ja Alice. Matkakirja. Tampere University Press: Tampere, s. 48-49.
  11. Oittinen, Riitta 1997: Liisa, Liisa ja Alice. Matkakirja. Tampere University Press: Tampere, s. 43-44.
Käännös suomeksi
Käännös suomeksi
Tämä artikkeli tai sen osa on käännetty tai siihen on haettu tietoja muunkielisen Wikipedian artikkelista.
Alkuperäinen artikkeli: en:Domestication and foreignization