Kontrafagotti

Wikipedia
Loikkaa: valikkoon, hakuun
Kontrafagotti

Kontrafagotti on matalaäänisin puupuhallinsoitin. Se on kooltaan fagottia suurempi, pituudeltaan kaksinkertainen, ja soi oktaavia matalammalta kuin fagotti.

Kontrafagotti kehitettiin 1600-luvun puolivälissä. Ludwig van Beethoven kirjoitti viidennessä sinfoniassaan erikseen kontrafagottiosuuden, ja myöhemmin soitinta on käytetty mm. Gustav Mahlerin, Richard Straussin ja Dmitri Šostakovitšin sinfonioissa kuten myös eräissä Alban Bergin, Benjamin Brittenin, Maurice Ravelin ja Paul Dukasin teoksissa. Tiettävästi ensimmäisen kontrafagottikonserton sävelsi Gunther Schuller vuonna 1978. Myös Kalevi Aho on säveltänyt soittimelle oman konserttonsa. Schullerin ja Ahon konsertot on omistettu Lewis Lipnickille. Daniel Dorff on säveltänyt kontrafagotille paitsi konserton, myös teokset A Deep Funk: Dance Set for Unaccompanied Contrabassoon ja Sonatina d'Amore, joista jälkimmäisessä on kaksi kontrafagottia.[1]

Kontrafagotti on pääasiallisesti orkesterisoitin, ja se on monesti sinfoniaorkesterin matalaäänisin soitin. Soittimen putken pituus on miltei kuusi metriä.[2]

Nuotinnus kontrafagotille tehdään kuten tavallisellekin fagotille. Soittimen esimuotona pidetään doppelfagottia, joka on peräisin 1500-luvulta.

Kontrafagotisteja[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  1. Program notes by the composer
  2. Vesa Valkama: Orkesterisoittimet (1987)

Aiheesta muualla[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Tämä musiikkiin liittyvä artikkeli on tynkä. Voit auttaa Wikipediaa laajentamalla artikkelia.