Kissakettu
| Kissakettu | |
|---|---|
 |
|
| Uhanalaisuusluokitus | |
|
|
|
| Tieteellinen luokittelu | |
| Domeeni: | Aitotumalliset Eucarya |
| Kunta: | Eläinkunta Animalia |
| Pääjakso: | Selkäjänteiset Chordata |
| Alajakso: | Selkärankaiset Vertebrata |
| Luokka: | Nisäkkäät Mammalia |
| Alaluokka: | Theria |
| Osaluokka: | Istukkanisäkkäät Eutheria |
| Lahko: | Petoeläimet Carnivora |
| Heimo: | Koiraeläimet Canidae |
| Suku: | Ketut Vulpes |
| Laji: | velox |
| Kaksiosainen nimi | |
|
Vulpes velox |
|
 Kissaketun levinneisyysalue |
|
| Katso myös | |
Kissakettu eli preeriakettu[2] (Vulpes velox) on Pohjois-Amerikassa tavattava pienikokoinen kettu. Sitä esiintyy Suurten tasankojen preerioilla osissa Kanadaa ja Yhdysvaltoja. Kansainvälinen luonnonsuojeluliitto eli IUCN on määritellyt sen elinvoimaiseksi lajiksi.
Taksonomia[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
.jpg)
Kissaketun kuvaili tieteelle Thomas Say vuonna 1823.[1] Pohjoisia populaatioita on aiemmin pidetty omana alalajinaan, pikkukissakettuna (Vulpes velox hebes).[3] Nykyisin lajia pidetään monotyyppisenä, eli sitä ei jaeta alalajeihin. Jotkin tutkijat pitävät kissakettua ja toista kettulajia Vulpes macrotis yhtenä samana lajina.[4]
Koko ja ulkonäkö[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Kissakettu on pienikokoinen kettu. Naaraat ovat hieman uroksia pienempiä. Urosten paino on 2–2,5 kg ja naaraiden 1,6–2,3 kg. Urosten ruumiin pituus on 50–54,5 cm ja naaraiden 47,5–54 cm. Korkeus on 30–32 cm. Talviturkki on paksu ja väritykseltään tummanharmaa ja keltaisenruskea. Kesäturkki on lyhyempi ja väritykseltään välillä punertavampi. Kurkku, rinta ja vatsa ovat valkoisia. Päässä kissaketulla on suuret korvat ja mustaa karvoitusta kuonon molemmin puolin. Häntä on pitkä ja tuuhea. Hännänpää on musta.[4]
Levinneisyys ja elinympäristö[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Kissakettua tavataan Pohjois-Amerikan Suurten tasankojen alueella Kanadan Albertassa, Saskatchewanissa ja Manitobassa, sekä Yhdysvaltojen Montanassa, Wyomingissa, Pohjois-Dakotassa, Etelä-Dakotassa, Nebraskassa, Kansasissa, Coloradossa. Oklahomassa, Teksasissa ja New Mexicossa. Fossiilien perusteella sitä on aikanaan tavattu myös Iowassa ja Missourissa. Joitakin havaintoja on tehty Minnesotassa.[1]
Kissaketun elinympäristö käsittää ruohikkopreeriaa enintään suurin piirtein 1 000 metrin korkeuksiin merenpinnasta Kalliovuorten juurilla. Paikoitellen niitä on tavattu viljellyillä alueilla.[1]
Elintavat[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Kissakettua tavataan yleensä pareina. Kettuparit pariutuvat pitkäksi aikaa. Ne liikkuvat yleensä hämärässä metsästäen etenkin auringonnousun ja laskun aikaan. Päivisin niitä saattaa havaita lepäilemässä pesäkolojensa suulla. Kissaketuilla on useita eri pesiä, joita ne käyttävät eri vuodenaikoina. Pesäkolot ovat tärkeitä suojapaikkoja petoeläimiltä ja pentujen kasvatukselle. Kissakettu pystyy juoksemaan jopa 60 km/h. Sen ääntelyihin lukeutuvat hyrinä, murahdukset, vingahdukset ja haukahdukset.[4]
Kissaketut käyttävät ravinnokseen esimerkiksi hiiriä, pumpulihäntäkaniineja ja raatoja, sekä satunnaisemmin tilaisuuden tarjoutuessa lintuja, hyönteisiä, matelijoita, sammakkoeläimiä ja pieniä nisäkkäitä. Kissakettujen petoeläimiä ovat kojootti, mäyrä, maakotka ja punailves.[4]
Kissaketut lisääntyvät joulukuun ja helmikuun välillä. Esiintymisalueen pohjoisosissa lisääntyminen painottuu myöhemmille kuukausille. Pennut syntyvät 50–53 päivän kuluttua ja pentuja on yleensä 1–6. Molemmat vanhemmat osallistuvat pentujen kasvattamiseen ja emo imettää niitä 6–7 viikkoa. Sukukypsiä niistä tulee 1–2 vuoden ikäisinä. Kissaketut elävät luonnossa 3–6-vuotiaiksi ja vankeudessa 14-vuotiaiksi.[4]
Uhat ja suojelu[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Kansainvälinen luonnonsuojeluliitto eli IUCN on määritellyt pienkorvaketun elinvoimaiseksi lajiksi. 1900-luvun alkupuolella se oli hävinnyt osasta levinneisyysaluettaan. Kanadasta laji katosi vuonna 1938 ja Yhdysvalloissa se hävisi Montanan, Pohjois-Dakotan, Nebraskan, Kansasin ja Oklahoman osavaltioista. Kissakettuja on palautettu sittemmin luontoon alueille, josta ne olivat aiemmin hävinneet. Lajia uhkaavat elinympäristöjen häviäminen, metsästäminen ja myrkyttäminen. Kannan uskotaan kuitenkin olevan vakaa. Kanadassa laji on luokiteltu uhanalaiseksi.[1]
Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
- ↑ a b c d e Moehrenschlager, A. & Sovada, M.: Vulpes velox IUCN Red List of Threatened Species. Version 2019.3. 2016. International Union for Conservation of Nature, IUCN, Iucnredlist.org. Viitattu 17.7.2014. (englanniksi)
- ↑ Kauhala, Kaarina: Koiran villit sukulaiset, s. 240–241, 243–245. Helsinki: WSOY, 2000. ISBN 951-0-23728-0.
- ↑ Koivisto, I., & Sarvala, M. & Liukko, U-M. (toim.): Maailman uhanalaiset eläimet - Osa 2: Nisäkkäät, s. 81. Weilin+Göös, 1991. ISBN 951-35-4687-X.
- ↑ a b c d e José R. Castelló: Canids of the World : Wolves, Wild Dogs, Foxes, Jackals, Coyotes, and Their Relatives, s. 184–185. Princeton University Press, 2018. ISBN 978-0-691-18372-5. (englanniksi)
| ||||||||||