Kinemacolor

Wikipedia
Loikkaa: valikkoon, hakuun
Vuoden 1911 tekniikalla toteutettu Kinemacolor-ruutu

Kinemacolor on eräs varhainen elokuvissa käytetty menetelmä toistaa värit.

Kinemacolorin kehittivät yhdysvaltalainen Charles Urban ja brittiläinen George Albert Smith Englannissa 1900-luvun alussa. He jatkoivat Edward R. Turnerin jo vuonna 1899 patentoimaa tekniikkaa Turnerin kuoltua äkillisesti. Turner kaavaili alun perin värijärjestelmää, joka käyttää kolmea värikomponenttia. Tämä puolestaan perustui James Clerk Maxwellin huomioon, että lähes mikä tahansa väri voidaan toistaa käyttämällä päävärejä. Urban ja Smith kohtasivat kuitenkin suuria vaikeuksia 3-komponenttijärjestelmän toteuttamisessa, joten vuonna 1906 he tyytyivät kahta värikomponenttia käyttävään järjestelmään, ja se sai ensiesityksensä kaksi vuotta myöhemmin. Sitä käytettiin sittemmin lähinnä dokumenteissa.

Kinemacolor-kamera kuljetti filmiä nopeudella 32 kuvaruutua/sekunnissa, toisin kuin silloiset mustavalkokamerat, joiden normaalinopeus oli 16 kuvaruutua/s. Kinemacolorissa nopeus oli kaksinkertainen, koska se tallensi samalle filmille kaksi värikomponenttia peräjälkeen. Filmin edessä oli kiekko, joka suodatti toiseen komponenttiin punaiset ja toiseen vihreät sävyt. Filmi projektoitiin samalla tavalla, jolloin syntyi värikuvan vaikutelma. Kinemacolor ei ollut missään nimessä virheetön. Kahden värikomponentin järjestelmille tyypillisellä tavalla koko värispektri ei ollut tallennettavissa, ja koska yhden kuvan värikomponentteja ei tallennettu samaan aikaan, vaan pienellä viiveellä, liikkuvien kohteiden värit toistuivat huonosti.

Kinemacoloria käytettiin lähinnä Euroopassa. William Friese-Greene haastoi Kinemacolorin tekijät kuitenkin oikeuteen patenttisotkujen takia, minkä seurauksena Kinemacolorin tekniikasta tuli patenttivapaa. Lopullinen isku tekniikalle oli ensimmäinen maailmansota, minkä tappoi hetkellisesti kysynnän värielokuvatekniikalle. Maailmansodan loputtua Technicolorin tekniikka oli Kinemacoloria ylivoimaisempaa.