Kiljuhanhi

Wikipedia
Loikkaa: valikkoon, hakuun
Kiljuhanhi
Lesser white fronted goose (Anser erythropus) (2).JPG
Uhanalaisuusluokitus: Vaarantunut [1]
Vaarantunut
Tieteellinen luokittelu
Domeeni: Aitotumalliset Eucarya
Kunta: Eläinkunta Animalia
Pääjakso: Selkäjänteiset Chordata
Alajakso: Selkärankaiset Vertebrata
Luokka: Linnut Aves
Lahko: Sorsalinnut Anseriformes
Heimo: Sorsat Anatidae
Alaheimo: Hanhet Anserinae
Suku: Harmaahanhet Anser
Laji: erythropus
Kaksiosainen nimi
Anser erythropus
(Linnaeus, 1758)
Katso myös
 Wikispecies-logo.svg Kiljuhanhi Wikispeciesissä
 Commons-logo.svg Kiljuhanhi Commonsissa

Kiljuhanhi (Anser erythropus) on tundrahanhen läheinen sukulainen, uhanalaisin hanhi koko Euraasiassa, ja kaikkialla kanta pienenee hälyttävästi. Maailmankannaksi arvioidaan enää noin 25 000 yksilöä. Pohjoismaiden (Norja, Suomi, Ruotsi) pesimäkannaksi arvioidaan tällä hetkellä enää 20–30 paria, ja kannan kehitys on edelleen taantuva. Suomesta ei ole tehty pesimälöytöjä vuoden 1995 jälkeen[2]. Monia istutusprojekteja meneillään ja suurin osa eteläisessä Pohjolassa tavattavista kiljuhanhista lienee näistä kokeiluista lähtöisin.

Koko ja ulkonäkö[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Kiljuhanhi on 53–66 cm pitkä ja sen siipien kärkiväli on 115–135 cm.[3][4] Kiljuhanhi on yleisväriltään ruskehtava. Se muistuttaa tundrahanhea, mutta kiljuhanhella on keltainen silmärengas, ja sen valkoinen otsakilpi ulottuu päälean etuosaan asti. Lisäksi kiljuhanhen nokka on pienempi ja siinä on aina punertavaa väriä. Kiljuhanhen höyhenpuku on hyvin tumma, mutta sen mustat vatsalaikut ovat pienemmät kuin tundrahanhella.[4]

Vanhin suomalainen rengastettu kiljuhanhi on ollut 3 vuotta 10 kuukautta 30 päivää vanha.

Levinneisyys[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Kiljuhanhi pesii Aasian ja Skandinavian pohjoisosissa. Talvehtivana sitä esiintyy Euroopan kaakkoisosissa, Lähi-idässä sekä Itä-Aasiassa.[1] Muuttomatkoillaan linnut levähtävät usein Kazakstanissa missä niitä on metsästetty massoittain. Talvehtimis- ja muuttoreittien metsästystä pidetään nykyisin kiljuhanhien suurimpana uhkana.

Kiljuhanhen maailmanlaajuiseksi kannaksi on arvioitu 28 000–33 000 yksilöä.[1]

Elinympäristö[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Kiljuhanhen pesimäympäristöä ovat suot ja tunturiylänköjen pikkujärvet paju- ja koivuvyöhykkeellä.[4]

Lisääntyminen[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Kiljuhanhi pesii touko-kesäkuussa. Naaras munii vesistön läheisyydessä olevaan pesäkuoppaan 4–7 munaa ja hautoo niitä 25–28 vuorokautta. Poikaset ovat lentokykyisiä 35–40 vuorokauden ikäisinä. Perhe pysyy yhdessä seuraavaan kevääseen asti.[3]

Ravinto[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Kiljuhanhi käyttää ravinnokseen ruohokasveja, kasvinosia ja viljaa.[3]

Suojelu[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

1900-luvun alussa Pohjoismaissa pesi tuhansia kiljuhanhipareja, nykyisin pesiviä pareja on jäljellä alle 15. Laji rauhoitettiin Suomessa 1969. WWF:llä on kiljuhanhityöryhmä. 1980-luvulta alkaen kiljuhanhia on kasvatettu tarhoissa ja istutettu luontoon sekä Suomessa että Ruotsissa, jonne on syntynyt pysyvä kanta. Suomessa istutuksia kokeiltiin 2000-luvun alussa, mutta kokeilu epäonnistui. Vuonna 2009 on aloitettu uusi kokeilu, jossa mukana on kiljuhanhen poikasia ja niille emoiksi valkoposkihanhia.[5]

Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  1. a b c BirdLife International: Anser erythropus IUCN Red List of Threatened Species. Version 2013.2. 2013. International Union for Conservation of Nature, IUCN, www.iucnredlist.org. Viitattu 5.6.2014. (englanniksi)
  2. Veikko Neuvonen ja Hannu Hautala: Mutkikas muuttoreitti. Metsästys ja kalastus, 2007, nro 10, s. 10–11.
  3. a b c Laine, Lasse J.: Suomalainen Lintuopas, s. 47. WSOY, 2009. ISBN 978-951-0-26894-0.
  4. a b c Svensson, Lars: Lintuopas - Euroopan ja Välimeren alueen linnut, s. 16. Otava, 2010. ISBN 978-951-1-21351-2.
  5. Suomesta hävinneitä kiljuhanhia istutettiin Enontekiölle Yle.fi. Viitattu 5.8.2009.

Aiheesta muualla[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]