Keulapotkuri

Wikipedia
Loikkaa: valikkoon, hakuun
Sivukeulapotkuri

Keulapotkuri on joihinkin aluksiin asennettu potkurityyppi. On olemassa jäänmurtajien työntövoiman tuottamiseen tarkoitettuja perinteisiä keulapotkureita sekä ohjausta helpottavia sivukeulapotkureita.

Perinteinen keulapotkuri[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Alun perin keulapotkuri kehitettiin Yhdysvalloissa käytettäväksi jääoloiltaan vaikeissa satamissa ja salmissa; keksintö syntyi kun huomattiin että vaikeimmissa oloissa jäissä jotkut alukset kulkivat paremmin perä edellä.

Tiettävästi ensimmäinen keulapotkurillinen alus oli Michiganjärvelle rakennettu junalautta St. Ignace. Suomesta lähetettiin insinööri Bonsdorff tutustumaan tähän alukseen. Hänen lausuntonsa oli kuitenkin varauksellinen, koska kyseinen alus ei ollut varsinainen jäänmurtaja.

Vuonna 1895 Luotsihallituksen pääjohtaja kenraali Sjöman passitti samaan paikkaan uudelle opintomatkalle toisen insinöörin, Konstantin Janssonin; tämä seurasi St. Ignacen vakaata toimintaa jäälakeuksien ja ahtojäiden keskellä. Nyt lausunto oli jo huomattavasti myönteisempi.

Ja saman vuoden lopuilla kenraali Sjöman passitti paikalle merikapteeni Leonard Melánin, josta sittemmin tuli Suomen arvostetuin jäänmurtajakapteeni; nyt tutkimus olikin perusteellisin mahdollinen, sisältäen myös St. Ignacen ja sen sisarlaivan Ste. Marien henkilökuntien haastattelut; lisäksi Melán oli mukana kun St Ignace leikkasi Ste. Marien irti yli viisimetrisestä ahtojäävallista ja katseli jäältä kuinka Ste. Marie eteni vaivatta lähes 40-senttisessä paksun lumikerroksen peittämässä jäässä. Aluksen ketteryys raskaassa junavaunulastissakin oli aivan oma lukunsa.

Vielä kapteeni Melán kävi haastattelemassa laivanrakennusinsinöörejä Detroitissa, painoi oppimansa visusti mieleensä ja palasi helmikuussa 1896 Suomeen keulapotkurin vannoutuneena kannattajana. Joskin valinta kahden murtajatyypin välillä jäi senaatin tehtäväksi, Melánin raportti oli riittävän vakuuttava; uusi murtaja tulisi olemaan amerikkalaista tyyppiä.

Tähän uudisalukseen eli jäänmurtaja Sampoon (1897) asennettiin jo rakennettaessa keulapotkuri. Se oli keskelle keulavannasta asennettu; keksintö osoittautui nopeasti erinomaiseksi ja seuraaviin jäänmurtajiin sellainen kuuluikin vakiona.

Vuonna 1950 valmistui viimeinen yhdellä keulapotkurilla varustettu alus, kelirikkoalus Aranda.

Kun uuden sukupolven jäänmurtaja Voima valmistui vuonna 1954, siinä olikin jo kaksi keulapotkuria; menetelmä olikin menestys ja se korvasi vanhan rakenteen suoraan.

Vuonna 1976 valmistui viimeinen kahdella keulapotkurilla varustettu jäänmurtaja, Sisu.

Jäänmurtajissa keulapotkureita on korvattu Otsosta alkaen ilmahuuhtelulla; kokeita tehtiin myös ns. tärinäherättimellä, joka on yksinkertaisesti laivan keulakannelle sijoitettu noin viiden tonnin painoinen pyörivä epäkesko. Tähän menetelmään liitettiin hiukan myöhemmin ns. irtokeula, eli jäänmurtajaksi muutettu hinaaja varustettiin erillisellä muutaman metrin leveämmällä keulakappaleella, jossa oli tärinäherätin ja ilmakuplahuuhtelu; menetelmää kokeilivat ensin saksalaiset yhdessä koealuksessa, jokihinaajasta muunnetussa M/S Max Waldeckissa, jonka ensimmäinen koematka Suomen vesille huhtikuussa 1981 päättyi pahoja vaurioita tuottaneeseen sähkötulipaloon Vaasan edustalla; toinen yritys hiukan alle vuotta myöhemmin olikin osittainen menestys; perusteellisesti korjattu alus saapui Vaasaan 19. maaliskuuta 1982. Aluksen koeajot ehjässä jääkentässä onnistuivat hyvin, mutta ahtojäissä aluksen perusteho ei riittänyt.

Sittemmin Suomessa rakennettiin erillinen vastaava keulakappale hinaaja Protectorin työnnettäväksi. Menetelmä tuottaa hyvin leveän ja puhtaan rännin, ja sitä käytetään pääasiassa Saimaalla.[1]

Sivukeulapotkuri[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Öljy/kemikaalitankkeri Bro Elizabethin keulapotkuria korjataan Brestissä.

Sivukeulapotkuri eli keulatunnelipotkuri on laivan keulaan poikittaiseen tunneliin sijoitettu tavallisesti sähkökäyttöinen potkuri, jolla laivan keulaosaa voidaan ohjailla sivusuunnassa. Julkisen vallan omistamista aluksista sellainen on mm. kaapelilaiva Putsaaressa.

Menetelmä on erittäin käytännöllinen, joten sitä asennetaan paitsi sota- ja kauppalaivoihin myös huviveneisiin; ero on lähinnä mitoituksessa. Suuremmissa laivoissa näitä potkureita voi olla useitakin. Turvallisuussyistä niillä varustetuissa aluksissa on potkuritunnelien kohdalla vesirajan yläpuolella varoitusmerkkinä ympyrään sijoitettu vinoristi.

Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  1. http://www.ita-savo.fi/Uutiset/11170002.html
  • Jorma Pohjanpalo: 100 vuotta Suomen talvimerenkulkua. Helsinki 1978
  • Seppo Laurell: Höyrymurtajien aika
  • Pakkala: Suomi ja meri
  • Helsingin Sanomat 19. maaliskuuta 1982

Aiheesta muualla[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]