Kestävyyssukkulajuoksu

Wikipedia
Loikkaa: valikkoon, hakuun

Kestävyyssukkulajuoksu tai kestävyyssukkulajuoksutesti tai piip-testi (ruots. beep-test, engl. beep test) on juoksukuntotesti, jolla mitataan maksimaalista kestävyyttä. Se on yleensä sisätiloissa (liikuntasalissa) suoritettava aerobisen ja anaerobisen kestävyyden mittari. Siinä juostaan 20 metrin matkaa edestakaisin yhä nopeammin aina uupumukseen saakka. Testiä tahdittaa äänite, jonka äänimerkit antavat luvan lähteä aina seuraavalle sukkulalle. Juoksuvauhdin nopeutuessa alkavat huonokuntoisimmat karsiutua, koska eivät ehdi ajoissa seuraavaan käännökseen.[1]

Kestävyyssukkulajuoksu on nykyisin koululaisten aerobisen peruskestävyyden ensisijainen mittausmenetelmä ja myös yksi Eurofit–testipatterin testeistä.[2]

Testin kulku[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Sukkulajuoksun aloitusvauhti on 8 km/h. Äänimerkkien ilmaisema vauhti nopeutuu minuutin välein 0,5 km/h kerrallaan. Kääntymisviivalla käännyttäessä toisen jalan on kosketettava kääntymisviivaa. Jos juoksija ehtii kääntymisviivalle ennen äänitteeltä tulevaa seuraavan sukkulan aloitusmerkkiä, hänen täytyy odottaa tätä merkkiä ennen uuden sukkulan aloittamista.

Testin suorittamista varten tarvitaan tasainen ja pitäväpintainen vähintään 22 metriä pitkä alue. Yhdensuuntaiset kääntymisviivat piirretään tai merkitään teipillä 20 metrin etäisyydelle toisistaan. Lisäksi merkitään kontrolliviivat 3 m ennen kumpaakin kääntymisviivaa. Jokaiselle juoksijalle merkitään kääntymisviivoille keiloin tai muuten vähintään metrin levyinen juoksurata.

Mikäli äänimerkki kuuluu ennen kuin juoksija on ehtinyt kääntymisviivalle, tulee hänen käydä viivalla kääntymässä ja pyrittävä sitten ehtimään seuraavalle kääntöpaikalle hyväksyttävästi. Kun juoksija myöhästyy kahden perättäisen sukkulan ajalta kääntöpaikalta niin, ettei hän ehdi äänimerkin kuuluessa kontrolliviivalle saakka, suoritus keskeytetään. Tulokseksi tulee juostujen sukkuloiden lukumäärä, johon ei sisällytetä keskeytykseen johtanutta sukkulaa eli toista perättäistä virheellistä suoritusta.

Testin kehitti Luc Léger Montréalin yliopistossa 1980-luvulla. Suomeen ja erityisesti lasten ja nuorten kuntotestaukseen sitä ovat soveltaneet Tero Viljanen, Simo Taimela ja Urho Kujala tutkimuksessaan Koululaisten fyysinen aktiivisuus, kestävyyskunto ja ponnistuskorkeus.

Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  1. Nupponen H., Soini H. & Telama R. 1999. Koululaisten kunnon ja liikehallinnan mittaaminen. Jyväskylä: Liikunnan ja kansanterveyden julkaisuja 118. Tieto saatu toissijaisesta lähteestä: Ruissalo, Kiti ja Vikstedt, Heidi: Oriveden yhteiskoulun 8-luokkalaisten vapaa- ajan liikunta-aktiivisuus ja sen yhteys kestävyyskuntoon, s. 34. Liikuntapedagogiikan pro gradu -tutkielma. Jyväskylä: Liikuntatieteiden laitos, Jyväskylän yliopisto, 2012. Tutkielman verkkoversio (pdf) (viitattu 6.12.2012).
  2. Eurofit (1988) -testipatteri on asiantuntijoiden kehittämä testistö, jonka tarkoituksena on mitata fyysistä suorituskykyä. Testistö sisältää yhdeksän eri testiä, jotka mittaavat eri ominaisuuksia, esimerkiksi tasapainoa, liikkuvuutta, voimaa ja kestävyyskuntoa. Lähde: Keskinen, O. P. 2010. Eurofit-testistöt. Teoksessa K. L. Keskinen, K. Häkkinen & M. Kallinen: Kuntotestauksen käsikirja, s. 195–197. Liikuntatieteellisen seuran julkaisuja 156. Tampere: Liikuntatieteellinen seura, 2010. Tieto peräisin toissijaisesta lähteestä Sykemittarin käyttö ja henkilökohtainen liikuntaneuvonta lukiolaistyttöjen harjoittelussa – kokemukset puhuvat, Emilia Salmisen liikuntapedagogiikan pro gradu -tutkielma, kevät 2011, Liikuntatieteiden laitos, Jyväskylän yliopisto, sivu 20. Tutkielman verkkoversio

Katso myös[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Aiheesta muualla[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  • Leger, L. A. & Lambert, J. 1982. A Maximal multistage 20-m shuttle run test to predict VO2max. European Journal of Applied Physiology 49, 1-12.