Keskusteluja Tusculumissa

Wikipedia
Loikkaa: valikkoon, hakuun
Keskusteluja Tusculumissa
Tusculanae disputationes
Teoksen käsikirjoitus 1450- tai 1460-luvulta.
Teoksen käsikirjoitus 1450- tai 1460-luvulta.
Alkuperäisteos
Kirjailija Cicero
Kieli latina
Genre filosofia
Julkaistu 45 eaa.
Suomennos
Suomentaja Veli-Matti Rissanen
Kustantaja Faros-kustannus
Julkaistu 2009
Ulkoasu nidottu
ISBN 978-952-5710-08-3
Nuvola apps bookcase.svg
Löydä lisää kirjojaKirjallisuuden teemasivulta

Keskusteluja Tusculumissa (lat. Tusculanae disputationes tai Tusculanae quaestiones) on Marcus Tullius Ciceron kirjoittama filosofinen teos, joka käsittelee muun muassa käytännöllisiä eettisiä kysymyksiä. Teos koostuu viidestä keskustelusta, joiden aiheina ovat kuolema, tuska, suru, pelko ja ilo.

Historia[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Tusculumin arkeologinen alue.

Cicero kirjoitti teoksen vuonna 45 eaa.[1] Teoksen nimi on peräisin siitä, että hän ilmeisesti kirjoitti sen Tusculumissa, noin päivämatkan päässä Roomasta, sijainneella huvilallaan. Teoksen, joka käsittelee paljon kuolemaa ja mielenliikutuksia, synty liittyy Ciceroa omassa elämässä kohdanneeseen suruun: hänen ainoa tyttärensä Tullia kuoli saman vuoden helmikuussa. Tuolloin Cicero pyrki etsimään lohtua kirjoista ja kirjoittamisesta. Hän kykeni palaamaan Tusculumiin, jossa Tullia oli elänyt viime hetkensä, vasta toukokuussa. Samaan aikaan huhut Ciceron mielentyyneyden horjumisesta levisivät. Niin hän pyrki kirjallisella tuotteliaisuudellaan osoittamaan olevansa voimissaan.[2]

Tuona kesänä samaan aikaan Keskusteluja Tusculumissa -teoksen kanssa syntyivätkin muun muassa Consolatio, De finibus bonorum et malorum sekä Academican ensimmäinen luonnos. Cicero vaikuttaa käyttäneen tuon ajan kirjoittamisen lisäksi aamuisissa puheharjoituksissa ja iltapäivisin filosofisissa keskusteluissa. Keskusteluja Tusculumissa kuvaa tällaista viiden päivän mittaista keskustelua ystävien kanssa. Teos on omistettu Brutukselle, joka on keskeisin Ciceron keskustelukumppaneista. Tulliaa ei teoksessa mainita.[2][3]

Ciceron tavoitteena oli sekä tässä teoksessa että yleisemminkin popularisoida stoalaista filosofiaa roomalaiselle yleisölle sekä osoittaa, että latinan kieltä voitiin käyttää myös hyvin korkeatasoisen filosofian esittämiseen. Cicero oli yleisesti filosofina eklektikko, joka ilmoitti kannattavansa paljolti akatemialaista skeptisisimiä, mutta joka seurasi stoalaisuutta erityisesti etiikassa, psykologiassa ja uskontoa koskevassa ajattelussa.[1][4]

Teos on merkittävä erityisesti stoalaisen tunneteorian tuntemisen kannalta.[1] Bernhard Koch on katsonut, että Cicero pyrkii teoksessaan tunteiden terapiaan, joka nojaa akatemialaisiin perusteisiin mutta jota käsitellään stoalaisesta näkökulmasta.[5]

Sisältö[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

»Antautukaamme siis filosofian hoiviin ja suokaamme sen parantaa meidät. Jos pahat asiat syöpyvät meihin, emme voi olla onnellisia, emme edes terveitä. Meidän pitää siis joko uskoa, että järjellä ei voi saavuttaa mitään (vaikka asiahan on aivan päinvastoin: ilman järkeä ei voi tehdä mitään oikein) tai — jos haluamme olla kunnollisia ja onnellisia — etsiä filosofiasta (filosofia kun on järjellisten argumenttien vertailemista) kaikki mahdollinen apu ja tuki saavuttaaksemme hyvän ja onnellisen elämän.[6]»

Keskusteluja Tusculumissa koostuu viidestä kirjasta, jotka ovat erillisiä dialogeja eli keskusteluja, joista kukin on käyty eri päivänä, yhteensä siis viiden päivän aikana. Keskusteluja yhdistää ennen kaikkea niiden yhteinen muoto. Niissä suurin rooli on pääpuhujalla, jonka ääni voidaan tunnistaa Ciceron omaksi, ja keskustelukumppani on äänessä vain alussa, lopussa ja siirtymäkohdissa.[2] Teos soveltaa filosofian lisäksi myös retoriikkaa esitystavassaan.[1]

Jokainen kirja alkaa yleisemmällä keskustelulla filosofiasta, sen historiasta Roomassa sekä tarpeesta kirjoittaa filosofiasta myös latinan kielellä. Tämän jälkeen nostetaan esille yksi väite (kuten "kärsimys on suurin paha"), jonka Cicero pyrkii kirjassa kumoamaan. Kunkin kirjan loppuosa käsittelee sitten tätä aihetta esitellen samalla kreikkalaisten filosofien näkemyksiä, joista osan Cicero torjuu ja osan hyväksyy, ja nostaen esille esimerkkitapauksia käsiteltävänä olevasta ilmiöstä. Usein poiketaan muihinkin enemmän tai vähemmän aiheeseen liittyviin teemoihin.

Kirja I[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Marcus Tullius Cicero.

Cicero aloittaa siitä, miksi hän kirjoittaa filosofiasta latinan kielellä; hän sanoo olevansa vapaa velvollisuuksistaan ja voivansa siksi vihdoin kirjoittaa tällaisesta tärkeästä aiheesta. Samalla Cicero käsittelee kreikkalaisen kirjallisuuden vaikutusta latinankieliseen kirjallisuuteen laajemminkin. Hänen mukaansa runous saavutti Rooman melko myöhään. Puhetaito on kyllä kukoistanut maassa, mutta filosofia on laiminlyöty.[7]

Ensimmäisen päivän varsinainen keskustelu käsittelee sitä näkemystä, että kuolema on paha asia. Cicero pyrkii kumoamaan tämän näkemyksen. Hän aloittaa käsittelemällä erilaisia näkemyksiä sielun luonteesta ja sen kohtalosta ruumiin kuoltua. Filosofien näkemykset aiheesta ovat ristiriitaisia. Esi-isät ovat kuitenkin uskoneet kuolemattomuuteen, mikä käy ilmi hautariiteistä. Tässäkin asiassa ihmiskunnan yleiset käsitykset heijastelevat luonnon todellisuutta. Ihmiset myös kaipaavat kuoleman jälkeistä ylistystä, koska uskovat olevansa olemassa siitä nauttimassa.[7]

Ciceron mukaan sielujen tulee ruumiin jätettyään nousta ylöspäin. Aistiminen on sielun, ei ruumiin ominaisuus. Filosofia, joka kieltää sielun olemassaolon jatkumisen, on absurdia. Sielua ei ole yhtään vaikeampi kuvata elävänä ilman ruumista kuin elävänä ruumiin kanssa. Cicero muistuttaa, että Platon johti sielun tulevan olemassaolon sen olemassaolosta jo ennen syntymää. Sielun kuolemattomuuden todistavat myös sen kyvyt ja suuruus, mikä ilmenee muun muassa kyvyssä mietiskellä kaikkeutta. Runous, kaunopuheisuus ja filosofia ovat nekin merkkejä kuolemattomasta elämästä. Cicero kertaa myös Sokrateen näkemyksiä sielusta tämän kohdatessa kuolemansa ja sanoo, että ruumiista erillinen elämä on ainoaa todellista elämää.[7]

Tämän jälkeen Cicero alkaa käsitellä kuolemattomuutta kohtaan esitettyjä vastaväitteitä. Erään mukaan sielu saa vanhempien ominaisuudet, ja kaikella millä on tällä tavalla alku, on oltava myös loppu. Cicero kuitenkin kieltää sielun periytyvyyden ja sanoo, että sairaudet ovat ruumiin, eivät sielun ominaisuus.[7]

Cicero muistuttaa myös, että vaikka kuolema olisikin elämän päätös, se ei tässäkään tapauksessa olisi paha asia. Monessa tapauksessa kuolema olisi ollut elämää parempi; monesti kuolema on kohdattu innolla; ja monesti jumalat ovat suoneet kuoleman siunauksena. Viisas suuntaa kohti ikuisuutta, oli kuolematon tai ei. Kuoleman tulee olla enemmän kaivattu kuin pelätty.[7]

Kirja II[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Toisen päivän keskustelu käsittelee sitä näkemystä, että kärsimys on suurin paha kaikista pahoista asioista. Cicero sanoo aluksi kaipaavansa aiheesta omaperäisiä teoksia, sen sijaan että luotettaisiin vain siihen, mitä kreikkalaiset ovat kirjoittaneet. Hänen mukaansa epikurolaiset kirjoitukset, jotka aiheesta jo on kirjoitettu latinan kielellä, ovat arvottomia.[8]

Tämän jälkeen Cicero käsittelee niiden näkemyksiä, jotka ovat pitäneet kärsimystä kaikista pahimpana asiana. Cicero sanoo Epikuroksen olleen ristiriitainen aiheen suhteen. Hän käsittelee myös esimerkkejä tragediasta: tällaisia ovat Herakleen valitus Oita-vuorella ja Prometheuksen valitus Kaukasus-vuorella. Cicero sanoo runoilijoiden esittäneen vääränlaisia näkemyksiä, minkä vuoksi Platonkin sulki heidät pois ihannevaltiostaan. Tässä asiassa filosofit ovat liian usein seuranneet runoilijoita.[8]

Cicero huomauttaa, että jos häpeä on huonompi asia kuin kärsimys, jo tämä osoittaa kärsimyksen jäävän taka-alalle. Urheus ja kärsivällisyys tukahduttavat kivun. Cicero käsittelee myös työn ja kivun yhtäläisyyksiä ja eroja. Esimerkiksi asepalvelus kehittää kestävyyttä; esimerkkejä kestävyydestä ovat myös urheilijat, metsästäjät ja gladiaattorit.[8]

Cicero esittää, että hyveen näkökulmasta kärsimykset ja kivut eivät saa mitään sijaa suhteessa moraaliseen pahaan. Cicero käsittelee myös itsehillintää ja sitä, missä määrin kivun tunnetta voidaan ilmaista. Hänen mukaansa voimakkaat kärsimyksen ilmaisut eivät ole ihmiselle sopivia. Lopuksi hän käsittelee sitä, kuinka kivun sietokykyä voidaan vahvistaa.[8]

Kirja III[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Marcus Brutus, yksi Ciceron keskustelukumppaneista.

Kolmannen päivän keskustelu käsittelee sitä näkemystä, että viisaskin voi surra. Cicero pyrkii kumoamaan näkemyksen ja esittää, ettei viisas kärsi huolista eikä peloista.[9] Sen sijaan Cicero kääntyy käsittelemään niiden hoitoa, jotka, päin vastoin kuin stoalaiset viisaat, eivät ole täysin immuuneja tällaisille sielun häiriöille. Kirjat III ja IV edustavat tällaista stoalaista tunneterapiaa ja ne perustuvat pitkälti Khrysippoksen näkemyksiin.[10]

Cicero toteaa, että sielun häiriöt ovat lukuisampia ja vahingollisempia kuin ruumiin häiriöt. Eräs näistä on suru. Surua ei tule pelkästään vähentää vaan se tulee hävittää perin pohjin, sillä viisas ei sure. Mikään hyveistä ei yksinään tarkasteltuna ole yhteensopiva surun kanssa. Viisas ei myöskään ole koskaan vihainen, eikä taipuvainen sääliin tai kateuteen.[9]

Ciceron mukaan suru on perusteetonta ja se on vakavin ja vähiten siedettävissä oleva sielun häiriöistä. Sen ja muiden häiriöiden syynä ovat väärät mielipiteet. Samassa yhteydessä Cicero esittää häiriöiden luokitteluja. Surun parannuskeino on tulevan epäonnen mietiskely ennalta.[9]

Ciceron mukaan Epikuroksen neuvo siitä, että ajatukset tulisi siirtää pois surusta, on absurdi. Cicero käsittelee samalla Epikuroksen näkemystä nautinnosta: tämän mukaan nautinto koostuu pelkästään aistien tyydyttämisestä. Cicero tarkastelee tätä näkemystä sovellettuna surun lievittämiseen suurissa onnettomuuksissa ja toteaa, että Epikuros on näkemyksissään ristiriitainen. Tämän jälkeen Cicero esittää oman näkemyksensä nautinnosta, päinvastaisena sille, mitä Epikuros oli opettanut.[9]

Cicero käsittelee myös kyreneläisen koulukunnan näkemystä siitä, että surun voimakkuus johtuu sen äkillisyydestä. Cicero tarjoaa erilaisia esimerkkejä ja toteaa, että joskus tapahtuman yleisyys ja välttämättömyys lisää surua sen sijaan että vähentäisi sitä. Surua myös lisää uskomus siitä, että monissa tapauksissa sureminen on sopivaa. Cicero kuitenkin huomauttaa, että monissa tapauksissa ihmiset surevat vapaaehtoisesti, toisissa tapauksissa taas lykkäävät suruaan vapaaehtoisesti. Näin sureminen ei ole mitenkään välttämätöntä. Tämän osoittaa myös se, että suru häipyy ajan myötä vaikka sen syy säilyisikin.[9]

Tämän jälkeen Cicero käsittelee peripateetikkojen näkemystä siitä, että myös suremisen suhteen parasta on kultainen keskitie kahden ääripään välillä; sekä erilaisia ja eri tyyppisille ihmisille sopivia tapoja saada lohdutusta surussa. Lopuksi Cicero huomauttaa, että filosofia tarjoaa täydellisen ja lopullisen parannuksen huoliin.[9]

Kirja IV[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Neljännen päivän keskustelu käsittelee sitä näkemystä, että viisaskin on altis sielun häiriötekijöille. Cicero pyrkii kumoamaan näkemyksen ja esittää, että viisas ei kärsi liiallisesta ilosta eikä haluista. Keskustelun alussa Cicero käsittelee muun muassa pythagoralaisen filosofian historiaa Suur-Kreikassa ja sen vaikutusta Roomassa sekä roomalaisen filosofian historiaa yleisemminkin.[11]

Cicero muistuttaa, että aiemmat ajattelijat ovat jakaneet sielun järkiosaan ja järjettömään osaan. Sielun häiriöt kuuluvat hänen mukaansa järjettömään osaan ja ne ovat seurausta vääristä mielipiteistä. Tämän jälkeen Cicero määrittelee ja luokittelee erilaisia tuskan, pelon, nautinnon ja halun muotoja stoalaisen tunneteorian mukaisesti (katso: passiot stoalaisuudessa). Hän käsittelee myös näiden häiriöiden aiheuttamia sielun sairauksia sekä eroa satunnaisten ja tavoiksi muodostuneiden häiriöiden välillä. Hänen mukaansa kaikki häiriöt ovat vahingollisia, olivat ne sitten kivuliaita tai nautinnollisia. Cicero vertaa sielun ja ruumiin epätäydellisyyksiä toisiinsa ja sanoo, että siinä missä terveetkin ruumiit voivat sairastua, terveet sielut eivät voi. Hyve on ainoa sairastuneen sielun parantaja.[11]

Cicero katsoo, että juuri vapaus sielun häiriöistä tekee elämästä onnellista, mikä on ristiriidassa peripateettisen kultaisen keskitien ideaalin kanssa: kohtuullisuus sellaisissa asioissa mitkä ovat joka tapauksessa pahoja ei ole pelkästään huono asia vaan suorastaan vaarallista.[11]

Tämän jälkeen Cicero käsittelee ja määrittelee erilaisia tunnetiloja tarkemmin: käsittelyn saavat muun muassa viha, halu, tuska, pelko, sääli ja rakkaus. Ciceron mukaan viha ei juurikaan eroa hulluudesta eikä se ole koskaan tarpeellista. Urhea voi olla myös olematta vihainen. Halut ja sääli eivät palvele koskaan mitään hyödyllistä tarkoitusta. Paras parannuskeino epämieluisille tunteille on ymmärtää, että ne ovat luonnoltaan pahoja. Esimerkiksi halun pahuutta ei vähennä sen kohteen arvokkuus. Mitä tulee rakkauteen, Cicero katsoo, että runoilijat ja monet filosofit ovat antaneet sille erheellisesti myöten. Ciceron mukaan esimerkiksi platoninen rakkaus on epätodellista ja absurdia.[11]

Koska kaikki sielun häiriöt perustuvat mielipiteeseen, ne ovat omassa vallassamme. Siksi ne ovat parannettavissa filosofian avulla.[11]

»Nyt, kun korkein hyvä ja paha on saatu selville siinä määrin kuin se on ihmiselle mahdollista, on syytä tietää, ettei filosofialta voi enempää eikä parempaa toivoa kuin mistä näinä neljänä päivänä on keskusteltu. Osoitimme kuoleman mitättömäksi, teimme tuskasta siedettävää ja lisäksi vielä lievensimme kärsimystä, jota pahempaa ei ihmisellä olekaan.[12]»

Kirja V[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Cicero, Tusculanarum disputationum libri quinque. Kansilehti teoksen latinankielisestä painoksesta vuodelta 1853.

Viidennen päivän keskustelu esittää, että hyve — joka on löydettävissä filosofian kautta — on riittävää onnelliselle elämälle. Aluksi Cicero käsittelee muun muassa "filosofian" nimeä ja muistuttaa, että viisaus itsessään on paljon tätä nimeä vanhempaa.[13]

Cicero katsoo, että hyve tekee ihmisestä onnellisen vapauttamalla hänet kaikenlaisista häiriöistä. Koska hyveellä on niin tärkeä osa onnellisuuden tuottamisessa, seuraa kysymys, onko hyve kenties ainoa hyvä asia? Cicero lainaa muun muassa Platonin Sokratesta, joka piti onnellisuutta ja hyvettä samana asiana.[13]

Ciceron mukaan onnellisuus vaatii pahan poissaoloa ja näin sitä, etteivät yleisesti pahoina pidetyt asiat ole todella pahoja. Sielu on selvästi suunniteltu olemaan täydellinen. Onnellisuuden puolestaan on oltava sellaista, ettei mikään ulkopuolinen voi tunkeutua siihen. Cicero päättelee, että jos paheet tuottavat onnettomuutta, tällöin niiden vastakohdan eli hyveen tulee tuottaa onnellisuutta, onnettomuuden vastakohtaa. Jos kuitenkaan hyve ei tuota onnellisinta mahdollista elämää, tällöin hyveen arvo on kyseenalainen.[13]

Cicero käsittelee erilaisia esimerkkejä hyveen, paheen, onnellisuuden ja onnettomuuden suhteen: tällaisia ovat muun muassa Gaius Laelius vastakohtanaan Cinna; Catulus vastakohtanaan Marius; Dionysios Syrakusalainen; Damokles; sekä Damon ja Pythias. Hän myös vertaa Dionysiosta Arkhimedekseen.[13]

Ciceron mukaan viisaan onni on luonnon tutkimisessa ja mietiskelyssä. Viisaus tuottaa ihmisluonteeseen hyviä hdelmiä. Ciceron mukaan Epikuros katsoi epäloogisesti, että viisas on aina onnellinen. Cicero nostaa esiin tapauksia, joissa tuska kestetään ilolla ja sitä jopa aiheutetaan itselle. Onnellisuus voi kestää suurimmankin kärsimyksen ja kidutuksen.[13]

Tämän jälkeen Cicero käsittelee peripateetikkojen varauksia kysymyksen suhteen sekä erilaisia mielipiteitä korkeimmasta hyvästä. Jos peripateetikot haluavat olla johdonmukaisia, heidän on myönnettävä, että vain hyveellinen ihminen on onnellinen. Cicero käsittelee myös Epikuroksen näkemystä nautinnoista ja kivuista. Ciceron mukaan parasta on yksinkertainen elämä ja suurinta nautintoa tuottaa kohtuullisuus. Köyhyys tai suosion ja maineen puute eivät ole pahoja asioita, samoin kuin ei ilman omaa syytä kärsitty maastakarkotuskaan.[13]

Cicero huomauttaa, että esimerkiksi sokeus ei estä sitä, että ihminen olisi onnellinen. Tämän osoittavat muun muassa Diodotos, Asklepiades, Demokritos ja Homeros. Myöskään kuurous ei tuhoa onnellisuutta. Kuolema on tervetullut pako pitkäkestoisista ruumiillisista kärsimyksistä. Lopuksi Cicero huomauttaa vielä, että stoalaiset ja peripateetikot olivat olennaisilta osiltaan samaa mieltä hyveen merkityksestä onnellisuudelle.[13]

Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  1. a b c d Sihvola, Juha: "Keskusteluja Tusculumissa ja Ciceron filosofia". Teoksessa Cicero 2009, s. 9-21.
  2. a b c Graver, Margaret R.: "Introduction". Teoksessa Cicero on the Emotions: Tusculan Disputations 3 and 4, s. xi-xvii. University of Chicago Press, 2002. ISBN 0226305775. Teoksen verkkoversio.
  3. Cicero: Keskusteluja Tusculumissa I.7-8, I.119, II.67, V.121.
  4. Clayton, Edward: Cicero The Internet Encyclopedia of Philosophy. Viitattu 5.11.2012. (englanniksi)
  5. Koch, Bernhard: Philosophie als Medizin fuer die Seele. Untersuchungen zu den Tusculanae Disputationes. Wiesbaden: Steiner, 2006.
  6. Cicero: Keskusteluja Tusculumissa IV.84. Suomennos Veli-Matti Rissanen. Teoksessa Cicero 2009, s. 189.
  7. a b c d e Cicero: Keskusteluja Tusculumissa I.
  8. a b c d Cicero: Keskusteluja Tusculumissa II.
  9. a b c d e f Cicero: Keskusteluja Tusculumissa III.
  10. Knuuttila, Simo: Emotions in Ancient and Medieval Philosophy, s. 71. Oxford University Press, 2006. ISBN 019920411X.
  11. a b c d e Cicero: Keskusteluja Tusculumissa IV.
  12. Cicero: Keskusteluja Tusculumissa IV.82. Suomennos Veli-Matti Rissanen. Teoksessa Cicero 2009, s. 188.
  13. a b c d e f g Cicero: Keskusteluja Tusculumissa V.

Kirjallisuutta[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Suomennos[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  • Cicero, Marcus Tullius: Keskusteluja Tusculumissa. Latinan kielestä suomentanut sekä selityksillä ja nimihakemistolla varustanut Veli-Matti Rissanen. Esipuhe: Juha Sihvola. Turku: Faros, 2009. ISBN 978-952-5710-08-3.

Muita käännöksiä ja tekstilaitoksia[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Muuta kirjallisuutta[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  • Dougan, Thomas Wilson & Henry, Robert Mitchell: M. Tulli Ciceronis Tusculanarum Disputationum Libri Quinque. Teoksen kommentaari. BiblioBazaar, 2009. ISBN 1116400189.
  • Gildenhard, Ingo: Paideia Romana. Cicero's Tusculan Disputations. Cambridge Classical Journal Supp. Vol. 30. Cambridge: Cabridge University Press, 2007. ISBN 978-0-906014-29-5.
  • Koch, Bernhard: Philosophie als Medizin für die Seele. Untersuchungen zu Ciceros Tusculanae Disputationes. Palingenesia, Band 90. Stuttgart: Franz Steiner Verlag, 2006. ISBN 978-3-515-08951-7.

Aiheesta muualla[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Teos[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Arvosteluja[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]