Kenttäpuhelin

Wikipedia
Loikkaa: valikkoon, hakuun
Saksalaiset laskuvarjojääkärit käyttämässä kenttäpuhelinta 21. kesäkuuta 1944
L. M. Ericssonin valmistama P 78-kenttäpuhelin on eräs useimpien suomalaisten joukkojen käyttämä viestiväline.

Kenttäpuhelimet ovat sodankäynnin olosuhteiden vaatimusten mukaisia, sotilaskäyttöä varten suunniteltuja siirrettäviä puhelimia. Niitä voidaan käyttää laitteen omalla paristolla (LB - local battery), puhelinkeskuksen virralla eli keskusparistolla (CB - central battery) tai erillisellä virtalähteellä. 1950-luvulta - 1970-luvuilta alkaen on lisäksi ollut mahdollista, että kenttäpuhelinta voidaan käyttää radion kaukokäyttölaitteena. Näin ollen ei ole välttämätöntä puhua VHF-puheradion kuulopuhelimeen, joka voisi olla vaarallista siksi, että kenttäradio paljastaa itsensä suuntijalle. Radion kaukokäyttömahdollisuutta kenttäpuhelimissa merkintään yleensä englanninkielisellä merkinnällä R - radio.

Kenttäpuhelimia käytettiin ensimmäisen kerran ensimmäisessä maailmansodassa joukkojen johtamiseen, jolloin se korvasi tehokkaampana viestintäkeinona muun muassa lipuilla viittomisen ja lennättimen. Ensimmäisissä kenttäpuhelimissa oli oma kammella pyöritettävä generaattori, jolla puhelin synnytti virran käsikäyttöiseen puhelinkeskuksen hälyttämiseksi. Kammella käytettävää generaattoria käytetään käsivälitteisessä puhelinkeskuksessa myös loppusoiton antamiseksi, jotta puhelinkeskuksen hoitaja tietää puhelun päättyneen ja voi vapauttaa kytkentänauhan mahdollisen muun puhelun yhdistämiseksi. Vastaavaa tekniikkaa käytettiin tavallisissa siviilipuhelinkeskuksissa 1910-luvulta aina 1960-luvulle saakka, jolloin automaattivalintaiset puhelinkeskukset yleistyivät.

Jo yli sata vuotta vanhasta tekniikasta huolimatta kenttäpuhelimen etuina on edelleen yksinkertainen luotettava rakenne ja helppokäyttöisyys. Yksinkertaisimmillaan puhelinyhteyden muodostamiseen ei tarvita kuin kaksi kenttäpuhelinta paristoineen ja riittävästi parikaapelia. Vielä toisen maailmansodan jälkeenkin kenttäviestintä oli hyvin pitkälti riippuvainen maastoon rakennetuista analogisista puhelinlinjoista. Kenttäpuhelinyhteyksien rakentaminen ja huoltaminen on hidasta eikä niitä ole nykyaikaisen liikkuvan sodankäynnin aikakaudella enää suuressa määrin mahdollista käyttää. Nykyään kenttäviestijärjestelmät on toteutettu digitaalisesti radiolinkein ja valokaapeliyhteyksin. Kenttäpuhelimista on tullut yksi osa suurempaa kokonaisuutta

Museoita ja näyttelyitä[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Kenttäpuhelinkeskuksia on nähtävissä Suomessa mm. Museo Militariassa, Lylyn Viestivarikon museossa sekä Pietarissa Tykistön, pioneeri- ja viestijoukkojen sotahistoriallisessa museossa.

Suomen puolustusvoimien kenttäpuhelimia[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Kenttäpuhelinmalleja[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Commons
Wikimedia Commonsissa on kuvia tai muita tiedostoja aiheesta Kenttäpuhelin.