Kenttäpuhelin
Sivulta puuttuu 
 |
Tähän artikkeliin tai osioon ei ole merkitty lähteitä. Voit auttaa Wikipediaa lisäämällä artikkelille asianmukaisia lähteitä. |
Kenttäpuhelimet ovat sodankäynnin olosuhteiden vaatimusten mukaisia, sotilaskäyttöä varten suunniteltuja siirrettäviä puhelimia. Niitä voidaan käyttää laitteen omalla paristolla (LB - local battery), puhelinkeskuksen virralla eli keskusparistolla (CB - central battery) tai erillisellä virtalähteellä. 1950-luvulta - 1970-luvuilta alkaen on lisäksi ollut mahdollista, että kenttäpuhelinta voidaan käyttää radion kaukokäyttölaitteena. Näin ollen ei ole välttämätöntä puhua VHF-puheradion kuulopuhelimeen, joka voisi olla vaarallista siksi, että kenttäradio paljastaa itsensä suuntijalle. Radion kaukokäyttömahdollisuutta kenttäpuhelimissa merkintään yleensä englanninkielisellä merkinnällä R - radio.
Kenttäpuhelimia käytettiin ensimmäisen kerran ensimmäisessä maailmansodassa joukkojen johtamiseen, jolloin se korvasi tehokkaampana viestintäkeinona muun muassa lipuilla viittomisen ja lennättimen. Ensimmäisissä kenttäpuhelimissa oli oma kammella pyöritettävä generaattori, jolla puhelin synnytti virran käsikäyttöiseen puhelinkeskuksen hälyttämiseksi. Vastaavaa tekniikkaa käytettiin 1910-luvulta aina 1960-luvulle saakka.
Jo yli sata vuotta vanhasta tekniikasta huolimatta kenttäpuhelimen etuina on edelleen yksinkertainen luotettava rakenne ja helppokäyttöisyys. Yksinkertaisimmillaan puhelinyhteyden muodostamiseen ei tarvita kuin kaksi kenttäpuhelinta paristoineen ja riittävästi parikaapelia. Vielä toisen maailmansodan jälkeenkin kenttäviestintä oli hyvin pitkälti riippuvainen maastoon rakennetuista analogisista puhelinlinjoista. Kenttäpuhelinyhteyksien rakentaminen ja huoltaminen on hidasta eikä niitä ole nykyaikaisen liikkuvan sodankäynnin aikakaudella enää suuressa määrin mahdollista käyttää. Nykyään kenttäviestijärjestelmät on toteutettu digitaalisesti radiolinkein ja valokaapeliyhteyksin. Kenttäpuhelimista on tullut yksi osa suurempaa kokonaisuutta
Museoita ja näyttelyitä [muokkaa]
Kenttäpuhelinkeskuksia on nähtävissä mm. Viestimuseossa, Viestivarikon museossa sekä Pietarissa Tykistön, pioneeri- ja viestijoukkojen sotahistoriallisessa museossa.
Suomen puolustusvoimien kenttäpuhelimia [muokkaa]
- TA-57, neuvostoliittolainen kevyt bakeliittikuorinen kenttäpuhelin, jota voidaan käyttää myös puhelinkeskuksen virralla
- P 78, suomalaisvalmisteinen tekniikaltaan ruotsalaisen L. M. Ericssonin suunnittelun mukainen alumiinikuorinen kenttäpuhelin.
- P90, englantilaisvalmisteinen jääkäriprikaatin YVI-1- ja valmiusprikaatin YVI-2-viestijärjestelmien muovikuorinen kenttäpuhelin.
- ET-10
Kenttäpuhelinmalleja [muokkaa]
-
Tartu Telefonivabrik A/S:n valmistama myös Suomen puolustusvoimien kenttäpuhelin P-1-8. Puhelimen kannen sisäpuolella on puhelimen kytkentäkaavio omaehtoista korjaamista varten.
-
Saksan Wehrmachtin kenttäpuhelin vuodelta 1933. Puhelin muistuttaa perusratkaisultaan suomalaista PUTE:a
-
Suomalainen toisen maailmansodan aikainen PUTE
-
Neuvostoliittolainen kenttäpuhelin TAI-43 vuodelta 1943
-
Saksan keisarillisen armeijan maavoimien koesoitettava kenttäkaapelilinja noin 1914-1916
