Kenji Mizoguchi
| Kenji Mizoguchi | |
|---|---|
| 溝口健二 | |
 Kenji Mizoguchi 1950-luvulla. |
|
| Henkilötiedot | |
| Syntynyt | 16. toukokuuta 1898 Tokio, Japani |
| Kuollut | 24. lokakuuta 1956 (58 vuotta) Kioto, Japani |
| Ammatti | elokuvaohjaaja ja -käsikirjoittaja |
| Ohjaaja | |
| Aktiivisena | 1923–1956 |
| Tunnetuimmat ohjaukset |
O’Haru – naisen tie (1952) Ugetsu – kalpean kuun tarinoita (1953) Lääninherra Sansho (1954) |
| Palkinnot | |
|
Hopeinen leijona (1953, 1954) |
|
| Aiheesta muualla | |
| IMDb | |
| Elonet | |
Kenji Mizoguchi (jap. 溝口健二, Mizoguchi Kenji, 16. toukokuuta 1898 Tokio – 24. lokakuuta 1956 Kioto) oli japanilainen elokuvakäsikirjoittaja ja -ohjaaja. Hän aloitti elokuvauransa monissa pienissä tehtävissä, mutta sai ensimmäisen ohjaustyönsä valmiiksi vuonna 1923. Hän ohjasi kymmeniä mykkäelokuvia, mutta niistä useimmat ovat kadonneet. Vuoden 1936 Osakan elegiaa Mizoguchi piti ensimmäisenä elokuvana, jossa pystyi esittämään näkemänsä maailman. Kansainvälisen läpimurtonsa hän teki kuitenkin vasta 1950-luvulla kun O’Haru – naisen tie oli palkintoehdokkaana Venetsian elokuvajuhlilla. Hänen elokuvistaan Hopeisella leijonalla palkittiin sen jälkeen tehdyt Ugetsu – kalpean kuun tarinoita ja Lääninherra Sansho.
Nuoruus[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Kenji Mizoguchi syntyi 16. toukokuuta 1898 Tokiossa. Hän oli yksi keskiluokkaisella Hongōn alueella asuneen perheen kolmesta lapsesta. Perheen talous romahti isän yritykseen myydä Venäjän–Japanin sodan aikana sadetakkeja armeijalle. He joutuivat muuttamaan köyhemmälle Asakusan asuinalueelle ja antamaan adoptoitavaksi 14-vuotiaan Suzu-tyttärensä, joka myytiin vielä eteenpäin geishaksi. Mizoguchi arvosti kovasti siskoaan ja äitiään, joka kuoli, kun Kenji oli 17-vuotias. Isäänsä hän sen sijaan alkoi tapahtumien takia vihata. Kenji sai samoihin aikoihin myös ensimmäiset nivelreumaoireensa. Sairaus vaikutti hänen loppuelämäänsä ja muun muassa hänen kävelytapaansa.[1][2]
Kenji aloitti peruskoulun 1907, mutta kuuden vuoden koulunkäynnin jälkeen hänet lähetettiin Moriokaan farmaseuttisetänsä oppipojaksi. Hän palasi kotiinsa vuonna 1912, jolloin hänen olisi pitänyt jatkaa koulutusta, mutta hänen isänsä kieltäytyi lähettämästä häntä kouluun. Perheen äidin kuoltua vuonna 1915, Suzu otti molemmat veljensä huollettavakseen. Kenji kiinnostui tuona aikana taiteesta ja teattereista ja muutti 1918 Kōbeen työskentelemään sanomalehden mainossuunnittelijana.[1]
Ura[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Alusta ensimmäisiin arvostettuihin elokuviin[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Kōbesta Mizoguchi palasi pian koti-ikävän takia Tokioon. Hän sai työpaikan Mukojiman elokuvastudioilta. Hän aloitti näyttelijänä, mutta alkoi pian kirjoittaa puhtaaksi käsikirjoituksia ja järjestellä lavastuksia. Mizoguchi sai ensimmäisen mahdollisuutensa ohjata vuonna 1923, kun vanhat ohjaajat menivät lakkoon studion lopettaessa vanhan käytännön, jossa miehet esittävät myös naisten roolit.[1][3] Elokuvaa Ai-ni yomigaeru hi seurasi vielä saman vuoden aikana yli kymmenen elokuvaa, jotka kaikki ovat kuitenkin hävinneet. Mizoguchin studio hyllytti hänet hetkellisesti vuonna 1925 puhelintytön kanssa tapahtuneen skandaalin takia.[1] Mizoguchi teki kymmeniä mykkäelokuvia, mutta niistä on pääasiassa säilynyt vain katkelmia. Hänen ainoa kokonainen elokuvansa 1920-luvulta on Furusato no Uta (1925).[4] Mizoguchin sanotaan ensimmäisissä elokuvissaan suosineen realismia ja kokeilleen ekspressionismia. Muutamat hänen elokuvistaan edustivat myös niin sanottua vasemmistolaista tendenssielokuvaa (keikō-eiga).[3]
Mizoguchin ja samalla koko Japanin ensimmäinen äänielokuva oli vuonna 1930 ensi-iltansa saanut Kotikaupunki.[1] Hän teki vielä 1930-luvulla mykkäelokuvia, mutta erityisesti hänen ennen toista maailmansotaa tekemänsä äänielokuvat nostivat hänet huipulle.[4] Vuoden 1936 Osakan elegiaa pidetään Mizoguchin ensimmäisenä merkittävänä elokuvana.[1] Hän itse piti sitä ensimmäisenä elokuvanaan, jossa oppi näyttämään elämän sellaisena, kuin hän sen näki.[2] Se oli myös hänen ensimmäinen elokuvansa käsikirjoittaja Yoshikata Yodan kanssa, jonka kanssa hän teki yhteistyötä uransa loppuun asti.[1] Samana vuonna valmistunut Gionin sisarukset käsitteli Mizoguchin hyvin tuntemaa geishojen maailmaa.[2]
Vuonna 1939 ensi-iltansa saanut elokuva Taru viimeisestä krysanteemista vahvisti Mizoguchin asemaa feministisenä ohjaajana.[2] Se kertoo naisesta, joka uhraa itsensä, jotta hänen kabuki-näyttelijämiehensä pystyy saamaan ammatillisen täyttymyksensä.[4]
Toisen maailmansodan kansalliset elokuvat[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Sota-aikana Mizoguchi ohjasi useita samuraielokuvia hallinnon propagandatarpeisiin. Hänen tuon ajan elokuviaan ovat muun muassa 47 Roninia (1941 ja 1942), Miyamoto Musashi (1944) ja Meitō Bijomaru (1945).[2] 47 Roninia oli pitkä, Japanin historiasta innoituksensa saanut elokuva, joka julkaistiin kahdessa osassa. Se oli aikansa kallein elokuva, ja sen tekeminen maksoi 53 000 jeniä.[1] Mizoguchi ilmoittautui vapaaehtoisena tekemään elokuvan, jotta hän pystyisi näin estämään studionsa Shochikun hajottamisen.[4]
Mizoguchi ei hylännyt sodan aikana naisten asiaa ja käsitteli sitä elokuvissa Naisten voitto (1946) ja Yön naiset (1948).[2] Hänen 1940-luvun merkittävin elokuvansa oli vuonna 1949 ensi-iltansa saanut Rakkauteni polttaa. Mizoguchin 1950-luvun ensimmäisiä elokuvia ei arvostettu Japanissa. Niihin kuuluivat muun muassa Yuki fujin ezu (1950) ja Rouva Oyu (1951). Mizoguchin ura näytti olevan pahassa lamakaudessa siinä vaiheessa, kun hän oli varmistanut elokuvan O’Haru – naisen tie rahoituksen.[4]
Maailmanlaajuinen suosio 1950-luvulla[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Mizoguchi ei ollut täysin sopeutunut toisen maailmansodan jälkeen Japanin elokuva-alaan, sillä todellisuuspakoisen viihteen suosio oli huipussaan ja Mizoguchi uskoi, että hänen elokuvatyylinsä oli vanhentunut. Akira Kurosawan Rashomon – paholaisen portti -elokuvan on sanottu yllyttäneen Mizoguchia kuvaamaan O’Haru – naisen tien. Se tehtiin kokonaan ilman studioiden rahoitusta, mutta se oli palkintoehdokkaana Venetsian elokuvajuhlilla.[1]
O’Harussa ja seuraavissa elokuvissaan Ugetsu – kalpean kuun tarinoita (1953) ja Lääninherra Sansho (1954) Mizoguchi loi kypsän tyylinsä, jonka näyttämöllepanossa hän käytti vaikutteita perinteisestä japanilaisesta maalaustaiteesta.[4] Ugetsu on kummitustarina, joka luotii sodanjälkeisen Japanin henkistä tilaa. Se perustui kahteen 1700-luvun tarinaan, ja elokuva palkittiin Venetsian elokuvajuhlilla Hopeisella leijonalla. Myös Lääninherra Sansho sai Hopeisen leijonan.[1]
Lääninherra Sanshon jälkeen Mizoguchi teki vielä viisi elokuvaa. Viimeisenä valmistunut Punaisten lyhtyjen katu (1956) oli hänen taloudellisesti menestynein elokuvansa.[1] Hän kuoli leukemiaan vain muutamia kuukausia myöhemmin.[5] Mizoguchilla oli tuolloin keskeneräisenä omaan käsikirjoitukseensa perustunut elokuva. Osaka Monogatari -elokuvan ohjasi seuraavana vuonna Kōzaburō Yoshimura.[4]
Tyyli ja teemat[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Mizoguchi oli elokuvataiteen merkittävimpiä kuvataiteilijoita, ja hän käytti taitavasti sommittelua ja valoa. Hän omaksui 1930-luvulla omaperäisen kuvaustyylin, jonka piirteitä olivat pitkät otokset, syvätarkka kuva ja korkeat kuvakulmat.[3] Vaikka pitkät otokset ja lähikuvien puuttuminen olivatkin ominaista Mizoguchin tyylille, 1930-luvulla tehdyn Gionin sisarusten rauhallinen kuvaus eroaa huomattavasti 1950-luvulla tehdyn Lääninherra Sanshon harhailevasta kamerasta ja tarkasta näyttelijöiden koreografiasta.[4]
Poliittisesti Mizoguchi horjui feodalismin ja feminismin sekä militarismin ja marxilaisuuden välillä.[4] Hänen elokuvansa olivat silti pääsääntöisesti yhteiskunnallisia, vaikka hän tekikin sota-aikana joitakin historiallisia elokuvia. Erityisesti Mizoguchin varhaistuotantoa hallitsivat marxilaiset vaikutteet, joissa nainen kuvattiin yhteiskunnan alennustilan osoittamana uhrina.[6][3] Osittain temaattisista ja tyylillisistä seikoista johtuen kriitikot saattavat painottaa jotain Mizoguchin tuotannon osaa. Formalistista koulukuntaa edustava Noël Burch on korostanut Mizoguchin ennen sotaa tekemiä muodoltaan radikaalimpia teoksia, kun taas liberaalia humanismia edustava Donald Richie on nostanut esiin erityisesti sodan jälkeiset teokset.[4]
Osittainen filmografia[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Mizoguchi ohjasi uransa aikana yli sata elokuvaa, joista alle puolet on säilynyt.[6] Täydellisen filmografian luominen on käytännössä mahdotonta, eikä Mizoguchi itse edes muistanut, montako elokuvaa hän teki uransa aikana.[4]
- Naisten voitto (1946)
- Näyttelijätär Sumakon rakkaus (1947)
- Rakkauteni polttaa (1949)
- Rouva Oyu (1951)
- O’Haru – naisen tie (1952)
- Gionin soittajat (1953)
- Ugetsu – kalpean kuun tarinoita (1953)
- Ristiinnaulitut rakastavaiset (1954)
- Häväisty nainen (1954)
- Lääninherra Sansho (1954)
- Tarina Tairan suvusta (1955)
- Keisarinna Yang Kwei-fei (1955)
- Punaisten lyhtyjen katu (1956)
Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
- Alanen, Antti: Elokuvantekijät. Helsinki: Otava, 2012. ISBN 978-951-1-20533-3.
- Bagh, Peter von: Elokuvan historia. Helsinki: Otava, 2001. ISBN 951-1-14868-0.
- Gale Encyclopedia of Biography. The Gale Group, Inc, 2006. Answers.com (viitattu 23.6.2014). (englanniksi)
- Jacoby, Alexander: Kenji Mizoguchi. Senses of Cinema, 10/2002, nro 22. Artikkelin verkkoversio. Viitattu 23.6.2014. (englanniksi)
- Morris, Gary: The Spirit Moves. Bright Lights Film Journal, 9/1998, nro 22. Artikkelin verkkoversio. Viitattu 23.6.2014. (englanniksi)
Viitteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
- ↑ a b c d e f g h i j k Gale Encyclopedia of Biography, 2006.
- ↑ a b c d e f Morris 1998.
- ↑ a b c d Alanen 2012, s. 476.
- ↑ a b c d e f g h i j k Jacoby 2002.
- ↑ The Tales and Tragedies of Kenji Mizoguchi Harvard Film Archive. President and Fellows of Harvard College. Viitattu 21.4.2022. (englanniksi)
- ↑ a b Bagh 2001, s. 402.
Aiheesta muualla[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Kuvia tai muita tiedostoja aiheesta Kenji Mizoguchi Wikimedia Commonsissa
- Kenji Mizoguchi Internet Movie Databasessa. (englanniksi)
| ||||||||||||||||||||||
