Kelsos

Wikipedia
Loikkaa: valikkoon, hakuun

Kelsos (muinaiskreikaksi Κέλσος, lat. Celsus) (100-luku) oli antiikin kreikkalainen platonilainen filosofi, joka tunnetaan kristinuskon vastustajana. Hänet tunnetaan lähes pelkästään teoksestaan Todellinen oppi (Λόγος 'AληΘής), joka on säilynyt katkelmina Origeneen Kelsosta vastaan suunnatussa teoksessa Kelsosta vastaan (Contra Celsum, 248).

Elämä[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Kelsos vaikutti toisen vuosisadan jälkimmäisellä puoliskolla. Hänen henkilöhistoriastaan tiedetään vain vähän: Hän eli keisari Marcus Aureliuksen aikana, hänen kirjallinen toimintansa sijoittuu vuosien 175 ja 180 väliin, ja hän kirjoitti teoksensa Todellinen oppi poleemisena kirjoituksena kristinuskoa vastaan. Tuolta ajalta tunnetaan useita samannimisiä henkilöitä, jotka esiintyvät kristinuskon vastustajana. Kyseessä oleva Kelsos oli todennäköisesti Lukianoksen ystävä. Jotkut ovat kuitenkin epäilleet tätä, koska Origeneen mukaan Lukianoksen ystävä oli epikurolainen, mutta teoksen Todellinen oppi kirjoittaja vaikuttaa seuraavan Platonia ja mahdollisesti Filonia.[1]

Yleisesti oletetaan, että Kelsos oli kreikkalainen tai roomalainen. Hänen tietämyksensä juutalaisesta uskonnosta sekä egyptiläistä ajatuksista ja tavoista ovat saaneet jotkut historioitsijat ajattelemaan, että hän vaikutti valtakunnan itäisissä osissa. Toiset taas uskovat hänen saaneen tietonsa matkustelemalla tai oleilemalla Roomassa ulkomailta tulleen väestön seassa.

Aiemmin on usein ajateltu, että Kelsos olisi kirjoittanut teoksensa Roomassa, mutta teoksen sisäisen todistusaineiston perusteella se saattaa olla kirjoitettu Aleksandriassa. Tätä tukevat useat viittaukset Egyptin historiaan ja tapoihin. Vaikuttaa myös siltä, etteivät Kelsoksen juutalaiset ole läntisiä tai roomalaisia juutalaisia, vaan itäisiä, ja erityisesti sellaisia, jotka olivat omaksuneet Filonin ajatuksen Logoksesta.

Omalta uskonnolliselta kannaltaan Kelsos vaikuttaa olleen pohjimmiltaan agnostikko. Hänelle ei ollut juuri muuta uskontoa kuin Rooman valtakunta, sen keisari ja valtion uskonto. Hänen ajattelumaailmansa on tuon ajan eklektistä platonismia, ilman sen uskonnollista mielialaa. Hän on kirjoitustyyliltään terävä ja innokas, positiivinen ja looginen, ja yhdistelee skeptisismiin moraalisia tuomioita ja laajaa tietämystä erilaisista kansallisista uskonnoista ja mytologioista, joiden suhteellista arvoa hän arvostaa.

Kelsoksen kritiikki kristinuskoa kohtaan[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Kelsos kirjoitti teoksensa Todellinen oppi noin vuonna 178. Teoksen ajoitusta auttaa viittaus keisarin hallintovirkamiehille antamaan määräykseen, jonka mukaan näiden on pidettävä silmällä kaikkea ylenmääräistä uskonollisuutta. Tämä määrys on annettu noin vuonna 176–177.[2]

Teos oli jaettu kahteen osaan. Ensimmäisessä kristinuskon vastustajana esiintyy juutalainen keskustelun osanottaja, toisessa Kelsos puolestaan puhuu pakanallisen filosofian edustajana. Kelsos pilkkasi kristittyjä siitä, että he kannattivat sokeaa uskoa järjen sijasta.

Noin 60 vuotta teoksen kirjoittamisen jälkeen se sai Origeneen kirjoittamaan laajan teoksen Kelsosta vastaan Kelsoksen esityksen kumoamiseksi. Origenes on päälähde Kelsoksen ajatteluun. Hän lainaa teosta joskus suoraan, joskus taas parafraaseina, joskus taas pelkästään viittaa siihen; mutta kuitenkin toistaa kaikki Kelsoksen argumentit ja vastaa niihin. Noin kolmasosa teoksesta tunnetaan Origeneen sanasta-sanaan -lainauksina, ja vain noin kymmenesosa teoksesta on kadonnut. Myöhemmin kristinuskon vastaista kritiikkiä jatkoi kreikkalaisista filosofeista mm. Porfyrios.

Hyökkäyksen kohde[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Kelsoksella oli laajat tiedot juutalaisuudesta ja juutalaisesta kirjallisuudesta, kuten Ensimmäisestä Mooseksen kirjasta ja Henokin kirjasta. Hän tunsi myös kristillisiä kirjoituksia, ja puhuu kristillisestä kirjoitusten kokoelmasta. Hän tunsi ainakin synoptiset evankeliumit, mutta ei välttämättä Johanneksen evankeliumia samassa määrin. Hän tunsi Paavalin ajatuksia, mutta ei välttämättä tämän kirjeitä.

Kelsos tunsi myös gnostilaisia kirjoituksia[3] sekä Markionin teoksia. On viittauksia, että hän tunsi mahdollisesti myös Justinos Marttyyrin teoksia ja Sibyllojen oraakkeleita.[4] Kelsos oli hyvin tietoinen kristittyjen sisäisistä erimielisyyksistä sekä eri vaiheista kristinuskon kehityksen historiassa. Hän hyödyntää näitä tietoja vahvistaakseen kuvaa kristinuskon epävakaudesta. Hän asettaa lahkot katolista kirkkoa, alkukirkon hänen aikansa kirkkoa ja Kristuksen apostoleita vastaan, ja vihjaa Raamatun epäluotettavuudesta, koska se on muodostunut eri tekstiversioista. Hän kuitenkin katsoo, ettei kristinuskossa kaikki ollut alussa yhtä huonosti kuin hänen aikanaan.

Keskeisimmät argumentit[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Kelsos aloittaa hyökkäyksensä toistamalla argumentteja, joita juutalaiset suuntasivat kristittyjä vastaan. Niiden mukaan Jeesus syntyi aviorikoksen seurauksena ja oppi viisautta Egyptissä. Hänen väitteensä jumalallisesta asemasta kumoutuvat sillä tosiasialla, että hän oli köyhä ja hänen loppunsa oli surkea. Kristityillä ei ole sijaa Vanhan testamentin profetioissa, ja heidän väitteensä ylönousemuksesta, joka olisi paljastettu vain joillekin henkilöille, oli hullutusta. Kelsos piti kuitenkin juutalaisia yhtä naurettavina kuin kristittyjä, joita vastaan he hyökkäsivät: viimeksi mainitut uskoivat taivaallisen vapahtajan tulleen, ensin mainitut puolestaan odottivat edelleen tämän tulevan. Kelsoksen mukaan juutalaisilla oli kuitenkin se etu, että he olivat ikivanha kansa, jolla oli ikivanha usko.

Kelsoksen mukaan ajatus Jumalan lihaksi tulemisesta oli absurdi: miksi ihmiskunta kuvitteli itsensä mehiläisten, muurahaisten ja norsujen yläpuolelle ja sijoitti itsensä ainutlaatuiseen suhteeseen luojansa kanssa? Miksi Jumala valitsisi tulla ihmiseksi juutalaisena? Kristinuskon ajatus erityisesti kaitselmuksesta ja siitä, että kaikkeus olisi luotu ihmiskuntaa varten, oli hänelle typeryyttä ja jumalan pilkkaamista. Kelsoksen mukaan oli järkevämpää uskoa, että jokaisella kaikkeuden osalla oli oma jumaluutensa, ja että profeettoja ja yliluonnollisia viestintuojia oli ilmestynyt useammissa kuin yhdessä paikassa.

Kristinusko näyttäytyy Kelsokselle barbaarisena ja taikauskoisena. Hän lainaa hyväksyvästi Platonin dialogia Timaios: on vaikeaa löytää kaikkeuden luoja ja isä, ja hänen löydettyään on vaikeaa saattaa hänet kaikkien tietoon. Filosofia voi kehittää jumalasta parhaimmillaankin vain osan siitä ajatuksesta, joka sielun tulee itse kehittää. Kristityt sen sijaan katsoivat, että Jumala on kaikkien tunnettavissa ja saavutettavissa Kristuksessa. Toinen Kelsoksen antiteesi liittyi pahan ongelmaan. Kelsos näki pahuuden aineellisen maailman vakiona. Siksi ruumiillinen ylösnousemus näyttäytyi hänelle karkeana, ja hän pilkkasi kaikkia pyrkimyksiä nostaa vulgaarit massat alennustilastaan.

Kelsos näki kristinuskon paitsi huonona filosofiana myös epäkunnioitettavana. Hänen mukaansa kristityt opettajat, jotka olivat vain suutareita, kankaankutojia ja muuta rahvasta, eivät lyöneet vertoja oppineille. Hänen mukaansa kristityksi kääntymiseen vaadittiin vain tietämättömyyttä ja lapsellista pelokkuutta. Kuten kaikki puoskarit, kristityt opettajat keräsivät ympärilleen joukon orjia, naisia, lapsia ja tyhjäntoimittajia. Todellisiin mysteereihin kutsutuilta sen sijaan vaaditaan sekä sielun että sanojen puhtautta, rikoksien välttämistä, oikeamielisyyttä ja hyvää omaatuntoa Jumalaa kohtaan. Kristityt sen sijaan kutsuvat syntisiä, kurjia, tyhmyreitä ja lapsia: taivaan valtakunta on avoinna konnille, murtovarkaille, myrkyttäjille, temppelien ja hautojen häpäisijöille; nämä ovat heidän käännynnäisiään. Jeesuksen sanotaan tulleen pelastamaan syntisiä; mutta eikö hän ole tullut auttamaan lainkaan niitä, jotka ovat pitäneet itsensä erossa synnistä? Kristityt opettavat, että Jumala pelastaa syntiset, jos he katuvat nöyrästi, mutta ei katso ihmiseen, joka on pitänyt itsensä hyveellisenä. Kelsos kysyi, miksi kristityt eivät voineet sen sijaan liittyä suuriin filosofisiin ja poliittisiin auktoriteetteihin? Monien jumalien palvonta, oikein ymmärrettynä, on hänen mukaansa verrattavissa puhtaaseen yksijumalisuuteen, ja kristityt voisivat hyvin luopua hullusta ajatuksestaan viranomaisten voittamisesta uskonsa puolelle, tai toivosta, että jumalia koskevista asioista saataisiin universaali ymmärrys.

Jeesuksen moraaliopetuksia vastaan Kelsoksella ei ollut muuta sanomista kuin, että hän syytti niitä plagiarisoiduiksi. Kristilliseen opetukseen siitä, että Logos on Jumalan poika, hän yhtyi.

Vaikutus[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Kelsoksen Todellisella opilla oli vain hyvin vähän vaikutusta kristinuskon historiaan tai sen asemaan Rooman valtakunnassa, tai klassiseen kirjallisuuteen. Teoksesta voi löytää kaikuja Tertullianuksella ja Minucius Felixillä. Tämän jälkeen teos unohtui, kunnes Origenes herätti sen uudelleen henkiin. Suuri osa uusplatonilaisesta polemiikista palautui Kelsokseen, ja lainauksia häneltä ja hänen ajatuksistaan löytyy sekä Porfyriokselta että Julianukselta, vaikkakin Uuden testamentin kaanonin muotoutuminen muuttikin kristinuskoa vastaan suunnattuja argumentteja jonkin verran.

Kelsoksen teoksella on suurempi merkitys sen kannalta, että se valottaa kristillisen kirkon tilaa noin vuonna 180 kristinuskon ulkopuolisesta näkökulmasta. Kelsos aliarvioi kirkon merkityksen ja piti sitä yhtenä keskenään kiistelevistä lahkoista, joista osa oli gnostilaisia. Tämän vuoksi hän näki lähinnä heikkoutta. Muuten Kelsos näki kuitenkin kristityt merkittävänä voimana. Tuohon aikaan Rooman kansalaisista jopa kymmenesosa on saattanut olla kristittyjä. Lopussa Kelsos vetoaakin kristityihin. Hän sanoo, ettei heidän tulisi suhtautua hallintoon etäisesti, vaan ottaa paikka keisarin rinnalla, sen sijaan että kristityt väittäisivät omakseen toista valtakuntaa tai mitään erityisasemaa. Jos kaikki tekisivät niin kuin kristityt ja vetäytyisivät politiikasta, maailma suistuisi sekasortoon ja barbaarien käsiin.

Näin teos on loppujen lopuksi rauhantunnustelu ja vetoomus keisarin puolesta. Kelsos haluaa kristittyjen olevan kunnon kansalaisia; hän sallii heille oman uskonsa, mutta pyytää heitä tunnustamaan myös valtion uskonnon.

Viitteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  1. Gottheil, Richard & Krauss, Samuel: Celsus Jewish Encyclopedia. Viitattu 7. marraskuuta 2007.
  2. Origenes: Contra Celsum viii.71.
  3. Origenes: Contra Celsum viii.15 ja vi.25.
  4. Origenes: Contra Celsum vii. 53, cp. v.61.

Aiheesta muualla[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Tämä artikkeli tai sen osa on käännetty tai siihen on haettu tietoja vieraskielisen Wikipedian artikkelista.
Alkuperäinen artikkeli: en:Celsus