Kellokanervat
| Kellokanervat | ||||||||||||||||
|---|---|---|---|---|---|---|---|---|---|---|---|---|---|---|---|---|
| Puukellokanerva (Erica arborea) | ||||||||||||||||
| Tieteellinen luokittelu | ||||||||||||||||
luokitusjärjestelmä: APG III |
||||||||||||||||
| Katso myös | ||||||||||||||||
| |
Kellokanervat (Erica)[2] on kanervakasveihin kuuluva kasvisuku. Sukuun kuuluu yli 800 lajia. Sen edustajat ovat lähinnä Euraasian ja Afrikan lauhkeiden ja subtrooppisten alueiden varpuja ja pensaita. Useita suvun lajeja käytetään koristekasveina.
Sisällysluettelo |
Kuvaus[muokkaa]
Kellokanervat ovat ainavihantia varpuja, pensaita tai pieniä puita. Lehdet ovat ruodillisia, nahkeapintaisia, yleensä ripsilaitaisia ja säteittäin asettuneita.[1]
Versojen kärjissä tai hangoissa sijaitsevat kukinnot ovat terttumaisia; terttuja, sarjoja tai huiskiloita. Kukinnoissa on yleensä 10–30 kukkaa. Kukat ovat kaksineuvoisia ja säteittäin symmetrisiä. Sekä verho- että terälehtiä on 4–5. Terälehdet ovat verholehtiä pidempiä, ja lähes koko pituudeltaan yhteenkasvaneita, antaen kukalle kellomaisen muodon. Heteitä on kymmenen. Emin vartalo on pitkä ja kapea.[1]
Hedelmä on yleensä rakenteeltaan kota, joillakin lajeilla kuitenkin luumarjamainen. Siemenet ovat pieniä ja siivettömiä.[1]
Lajeja[muokkaa]
Kellokanervien sukuun kuuluu lähteestä riippuen noin 800–900 lajia.[1][3] Lähisukuinen kanerva (Calluna vulgaris) luettiin aiemmin kuuluvaksi sukuun, mutta nykyään sitä pidetään omana sukunaan. Joitakin tunnetumpia lajeja ovat:
|
|